Herään hiljaiseen kotiin. Pihaan paistaa matalalta viileä talviaurinko. Punertava valo kulkee hitaasti vajan seinää, kun syön keittiössä aamupuuroani ja siemailen teetä. Linnut pyrähtelevät pihan punaisesta  ’tarjoustalosta’ siemeniä.

Toinen on mennyt stadiin ja aikoo viipyä. Talo tuntuu väljältä, vapaalta. Lehdet luettuani siivoilen hyräillen – kuin joskus ennen. Pyyhin pölytkin ja tuuletan läpi huoneiden. Lounaaksi löytyy jääkaapista eilistä uunikalaa, lämmitän sen ja rakentelen salaatin. Nautin ruuan kirjaa lukien – kuin joskus ennen. Uppoan tarinaan, kunnes tekee mieli torkuille. Herättyäni laitan kupillisen kahvia ja lämmitän saunan. Ulkona on jo pimeää. Sytytän kynttilöitä sinne tänne, pihalyhtyihinkin. Miten ihanaa olla näin.

Joidenkin miehet tulevat ja menevät alinomaa, viipyvät ties missä huoleksi asti. Minulle tämmöinen kotipäivä on harvinaista herkkua. Useimmiten olen itse lähdössä tai palaamassa.

Tiedän, että hän tulee kotiin aikanaan. Sillä välin minä juon hiljaisuutta kuin janoinen virkistävää vettä. Ovilyhdyn kynttilä odottaa.

  • Ymmärrän, että nautit! Kaikki aika on vain itselle!

    Kommentin jätti vilukissi · torstaina 29. marraskuuta @ 06:18

  • Niinpä se on, että jos yksinolo olisi alituinen, ei siitä niin nauttisi!

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 29. marraskuuta @ 12:47

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.