Jos aikoo lenkille, on lähdettävä heti, kun aurinko pilkistää, syöksähdettävä aamuteen jälkeen metsään. Miten raikasta ja ihanaa! Ja monta vastaantulijaa, jotka kommentoivat säätä hymyillen: vihdoinkin! Tunnin lenkki – ja kas, kotikadulle ehdittyä jo taas alkaa sade ripsuttaa. Semmoista on lokakuussa.

Nykyään – erityisesti talkoopäivän jälkeen – olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa asumismuotoamme. Muutos ajattelussa on syntynyt fyysisen kautta. Vaikka olemme jakaneet osaltamme talkootehtäviä useammallekin päivälle, joudun pitämään talkooviikon ponnistusten jälkeen toisen viikon jpk:ta.

Taloyhtiössä on kymmenen asuntoa, joista yhdeksästä oli nytkin väkeä puuhaamassa yhteisen viihtyvyyden hyväksi talkoolauantaina. Fiilis oli mitä parhain, kun sääkin suosi tällä kertaa. Miehet tekivät pihassa perusparannustöitä, naiset haravoivat lehtiä ja siivosivat pyörävajan, työkaluvajan ja roskiksen. Työnjohtoa ei tarvita, kun porukka tuntee toisensa. Jokainen tarttuu mihin parhaiten luontuu. 

Meillä on mukava taloyhtiö, jossa on ihanteellinen asukaskoostumus. Lieneekö sitä ajateltu jo suunniteltaessa, kun on tehty erikokoisia asuntoja kaksioista aina viiden huoneen koteihin. On eläkeläisten tuomaa levollisuutta ja asutun tuntua päivälläkin, keski-ikäistä työssäkävijää ja lapsiperheiden eloisuutta. On kissaystävällinen pariskunta ja koiraihminenkin. 

Rivitalon päätyasunnossa on hyvät puolensa ja muutkin. On rauhaa ja tilaa ja hyvä seinänaapuri. Talon päätyistutukset ja nurmikko vain tuppaavat jäämään päätyasujan huoleksi vaikka talonmiesvuoro kiertää.  Vastapainoksi talvisten lumimyräköiden jälkeen kolaus ei jää yksin kenenkään talonmiesvuorolaisen niskoille, siihen tulee aina apuvoimia. 

Nämä jpk:t toistuvat myös oman pihan hoitovaiheiden jälkeen. Miten kauan tätä jaksaa? Edellinen eläkeläispari lähti talosta vasta 80:n ikävuotensa tietämissä eikä ehtinyt koskaan kotiutua kerrostaloon. Kotiutuisinko minä, kun olen aina halunnut asua maan pinnalla?

Luonto tarjoilee syksyn merkkejä: laululinnut ovat kadonneet, koivut kellastuvat, haavat ja vaahterat punertuvat ja pihlajat notkuvat marjatertuista. Pihan ja puutarhan kesäkukat kääntyvät itseensä ja kuihtuvat, syyskukkijat hehkuvat väreissään. Säiden haltija tarjoilee runsaasta valikoimastaan vähän kaikkea: aurinkoisia ja lämpimiäkin päiviä, joina tuuli ajaa taivaalle äkkinäisen sadepilven. Aamut tuoksuvat kirpeiltä, illat kiirehtivät hämärtymään.

Toinen meistä totesi taannoin, että kännykän kalenteri täyttyy jo huimaa vauhtia. Joka viikkoon on useammallekin päivälle jotain mukavaa tiedossa. Ihmisen ambitiot ovat loputtomat: halu toimia, osallistua, nauttia, virkistyä, tavata ystäviä; nähdä, oppia ja kokea uutta. Kuitenkin jo menneeltä talvikaudelta muistamme, että viikon paras päivä oli aina se, jossa ei ollut mitään ohjelmaa!

Edellisessä viikonvaihteessa olimme Finlandiatalossa kuuntelemassa Jukka Kuoppamäen 70 v –juhlakonserttia. Alkuosa sisälsi tekijän evergreenejä, jotka tekijä itse tulkitsi. Kyllähän se liikautti muistoja, mutta kuitenkin antoisin oli loppuosa konsertista, jossa taiteilija lauloi uusia sävellyksiään. Väkisinkin tuli pantua merkille henkinen tasoero, joka nuorten musiikintekijöiden ja vanhan konkarin laulujen sanoituksissa on. Aika peilaa itseään tekijöissä ja J.K. on ilman muuta ’vanhan liiton’ artisti, jolla on yhä sanottavaa.

Perjantaina kävimme nauttimassa klassisesta Musiikkitalossa ja lauantaina istuksimassa Senaatintorilla ikätovereiden parissa. Valtaa vanhuus –tapahtuman tunnelma oli vähän vaisu, torilla olisi ollut tilaa enemmällekin väelle. Musiikkia esitti Jukka Poika soittajineen. Ei ne humpat minua ainakaan sytyttäneet. Puoli kahden aikaan päästettiin sinivalkoiset ilmapallot taivaalle ja tuuli kuljetti niitä Valtioneuvoston talon yli  Kruununhakaa kohti. Ex-pormestarinna Eva-Riitta Siitonen kannusti osallistumaan yhteiskunnan asioihin, valtakunnan kanonisoitu psykologi Pirkko Lahti luottamaan omiin kykyihin ja arvostamaan itseä ja ikiliikkuja Aira Samulin pysymään liikkeellä. Esikuvallisia naisia siis kaikki nämä kuten myös päättäjät, jotka oli saatu houkuteltua paikalle. Jäin miettimään naistenko juttu tämä nyt onkin.

Ehkä me kaksi olemme jo oppineet olemaan sitomatta itseämme moniin viikottain tai säännöllisesti toistuviin juttuihin. Väljyyttä pitää olla, että elämään mahtuu yllätyksiäkin ja että voi halutessaan innostua jostain, joka sattumoisin ilmaantuu. Arki on ihanaa sellaisenaan ja yllätykset elämän makusuolaa ja pippuria. 

Pissismummolan maanantaiaamu. SE nimenomainen maanantai, jolloin oli ilmoitettu ilmastoinnin nuohousoperaatio. Mummo ponnisteleiksen ylös ennen kahdeksaa ehtiäkseen päiväkamppeisiinsa, aamuteelleen ja alta pois. Ehtikin hän valmiiksi juuri ennen kuin ovikello soi. Oven takana oli kaksi salskeaa nuorimiestä tykötarvikkeineen. Toivotti hän heille hyvät huomenet ja jätti muun opastuksen Poikaverin haltuun.

Kun ilmastointiveliveikkoset olivat poistuneet alkoi tapahtua kummia. Poikakaveri kaivoi esiin mustia jätesäkkejä. Niihin päätyivät alle kymmenen vuotta käytössä ollut virastaan laserin takia syrjäytynyt toimiva mustesuihkutulostin; päätyöhönsä väsynyt ja eläkkeelle päästetty pölynimuri; kaltoin kohdeltu kahvinkeitin sekä yläkomeroista puoli säkillistä sekalaista pienempää rompetta, jonka funktio oli liuennut jo historian hämäryyteen.

– Ohoh, tuumasi P.Mummo ääneen ja ääneti vielä, että Poikakaverin kanssa on silleen mielenkiintoista olla kimpassa, ettei koskaan tiedä milloin minkäkin puuhan aika koittaa. Saa sitä ehdotella ja muistutella kaikenlaista pitkin matkaa. Mutta P.Kaverin elämänjärjestys on järkkymätön: mitään ei tapahdu ennen aikaansa. Ja sen ajan tietää vain hän itse. Nyt sattuu siis olemaan se maanantai, kun tapahtuu.

Sitten soi Mummon puhelin, kolmannen kerran jo sinä aamuna. Tuntemattomiin numeroihin ei Mummo viitsi vastata, mutta vastasi nyt kumminkin, kun välähti mielessä, että jos tietyn systeemin edustajalla olisi asiallista asiaa.  – Olen teidän naapurista, Marjatta, minä vaan, että kun teidän oven takana seisoo joku mies, jos sillä vaikka on asiaa. – No, katotaanpas oven taakse, tuumasi Mummo ja hiihteli ovelle. –  Ei siellä kyll kettään ole. – Voi kauheeta, olen vissiin soittanut väärään numeroon, tuhannesti anteeksi, voi sentään.

Pissismummo arveli, että tapahtumahenget ovat liikkeellä. Oven takanahan oli vähän aikaisemmin kaksi miestä. Naapurin nimi on sitä paitsi oikeasti Marjatta. Poikakaverikin oli oven takana lastaamassa autoon niitä mustia säkkejä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin mies on oven takana ja mitä sillä on asiaa.

Vatsavaivaa oli ajoittain jo keväällä, epäilin uusia lääkkeitä. Ihmettelinkin, meillä kun on jo vuosia syöty terveyssuositusten mukaan ja monipuolisesti. Liikkumistakin harrastetaan kohtuullisesti. Loppukesästä vatsakipu alkoi jo olla jokapäiväistä ja elämä yhtä tasapainottelua sen kanssa mitä uskaltaisi syödä. Sitten tuli kauhistuttavia kipukohtauksia, joiden taltuttamiseen eivät normilääkkeet riittäneet. Ensiapuun – tutkimuksiin – osastolle – kotiin. Ja taas sama. Epäuskoisia ajatuksia tutkimuksien tuloksista: voiko olla totta, että siellä on taas sappikiviä, kun vasta viime syksynä ensin poistettiin kivi tiehyestä ja lopulta sappirakko kivineen hätäleikkauksessa. Päättyykö tämä ikinä? Olenko minä niitä onnettomia, jotka kerran sappikivitautiin sairastuttuaan potevat sitä lopun elämänsä?

Pääsin viralliselle työeläkkeelle kuusikymppisenä. Viimeisenä työkeväänä jouduin kahdesti sairaalaan eri syistä ja muutaman viikon toipumislomalle. Ajattelin, että kunhan jaksan eläkkeelle asti, kaikki helpottuu, lepään stressit pois ja voin paremmin omistautua oman terveyteni hoitamiseen. Unelmoin hyvävointisista ja virkeistä ekäkevuosista, mahdollisuudesta harrastaa mieleisiä asioita. Kukapa ei.  

Ensin kaikki menikin niin. En kyllä ehtinyt omistautua itseni hoitamiseen, kun eteen tuli äidin hoitoasioiden järjestely toisella paikkakunnalla. Vapaaehtoistoiminnan keskus kotikaupungissani aloitti projektin, jonka idea  oli lähellä omaa alaani ja vahvuuksiani. Liityin mukaan. Kolme vuotta myöhemmin jäi puolisokin eläkkeelle. Opettelimme elämään arkea kahdestaan ja remontoimme pala kerrallaan pitkäaikaista kotiamme. Ensimmäinen lapsenlapsi mullisti ihanasti tulevaisuushorisonttia ja elämän tärkeysjärjestyksiä. Äidin saattamista se kevensi, kun oli toisella puolella positiivisia asioita.

Olimme tyytyväisiä elämäämme. Matkailimme yhdessä ja harrastimme sekä yhdessä että kumpikin tahoillamme. Erään pitkän pohjoiskalotille suuntautuneen matkan seurauksena sain ensimmäisen varoituksen: lonkka prakasi. Lääkäriä, lääkkeitä, fysioterapiaa, osteopatiaa ja aikaa tarvittiin, mutta lonkka saatiin kuntoon. Tarpeellinen muistutus ikävuosista ja siitä itsensä hoitamisesta. Ehkä spontaanit tuntureille nousut eivät ole hyvä idea minun tapauksessani.

Sitten äiti kuoli. Se oli tunnetasolla iso juttu. Samaan aikaan kävin kolmatta kirjoittajakurssia ja ohjaajan kannustamana haaveilin tavoitteellisemmasta kirjoittamisesta. Toinen lapsenlapsi syntyi ja elämä tuntui täyteläisen hyvältä. Mutta samana kesänä juhannusviikolla romahti yllättäen selkä, sitten räjähti sappi ja sydän meni kipujen vuoksi epärytmiin. Selkä kuntoutui hiljakseen lääkkeillä, mutta saman tien alkoi kilpajuoksu kardiologisen ja kirurgisen tilanteen korjausoperaation kesken. Sappi oli lopulta pakko leikata ensin. Siitä toivuttuani sydämen rytmi korjattiin. Aloin taas haaveilla tunturivaelluksista. Pienen karhunkierroksen ajastakin oli jo alustavasti sovittu. Ei se mennyt niin.

Onhan ihmisellä oikeus unelmoida terveistä ja virkeistä eläkevuosista. Elämä kuitenkin saattaa mennä toisin, ihan kokonaan tai rajoittavasti. Koen turhaksi kapinoida, on itseäni sairaampia ihmisiä ja hekin jaksavat. Mutta suren minä. Sen unelman kuolemaa.

***

PS. Sydämellinen kiitos teille blogiystävät, jotka myötäelävillä kommenteillanne ja rukouksillanne olette antaneet voimaa näissä kiemuroissa.      

Tuli taas asiaa terveyskeskukseen. Systeemin kesäsupistukset tuottivat jonoa ajanvarauksessa. Vain muutama lääkäri oli töissä, alueemme hoitotiimi oli kokonaan kiinni. Seinät täynnään lappuja minne ja milloin ja mitä ei. Löysin lääkärini kotvan suunnistettuani. Ilmoitettuun aikaan pääsin kertomaan huoleni.

Seuraava etappi oli etsiä joku hoitaja, joka varaisi lääkärin soittolistaan ajan nyt määrättyjen verikokeiden tuloksista kertomiseen. Tämä oli jo vaikeampi homma, mutta löytyihän sekin viimein ja aika tuli varatuksi. Kun siinä ei jonoa ollut, pulisin vielä hetken lystikseni hoitajan kanssa. Ihmettelin, että minulle oli ajanvarauksen toimesta kysymättä kerrottu, että lääkärini on somali. Hämmästyksekseni lääkäri olikin vaalea nainen, joka puhui suomea sillä tavalla murtaen kuin baltit. Homma hoitui. Kuulin hoitajalta muutoksista, jotka ovat syksyllä tulossa: terveyskeskuksessa siirrytään hoitaja-lääkäri-parityöskentelyyn. Mitäköhän siitä seuraa. Eläkevuosieni aikana systeemi on muuttunut joka välissä, kun olen terveyskeskuksen palveluja tarvinnut. Lääkärivaje on saatu täytettyä ulkomaalaisilla, mistä sinänsä voi olla vain tyytyväinen. Mutta siitä on tietysti myös seurannut omalääkärin vaihtoja potilaalta kysymättä.

Kysäisin hoitajalta vielä pitääkö tutkimukseen olla 12 tuntia ravinnotta, kuten lääkäri oli sanonut. Hoitaja tutki koneeltaan koelitaniaani. – Ei tarvitse, nämä ovat kaikki semmoisia, jotka voi ottaa vaikka tästä suoraan kävelet labraan, hän kertoi. No, minäpä kävelin, labra sentään oli paikoillaan. Puolipäivän jälkeen siellä ei ollut kummoista jonoa, joten vuoroni tuli pian. Se oli sitten enää kuriositeettia, että kohdalleni osui keski-ikäinen uusiohoitaja, joka toisen valvonnassa opetteli näytteenottoa. Hyvin sekin onnistui.

Ystäväsiskon kanssa meillä on ollut pitkäaikaisprojektina käydä tutustumassa eri hengellisiin kesäjuhliin. Kun nyt vanhoillis-lestadiolaisten Suviseurat ovat tänä vuonna Etelä-Suomessa, päätimme lähteä Lopelle.

Systeemiimme kuuluu valmistautua taustatiedoin. Osasimme siis odottaa, että perille oli selkeä viitoitus, vapaaehtoiset ohjasivat autoja parkkialueella ja pysäköintipellon laidalta kulki nonstoppina bussi juhlapaikalle. Jätimme bussipaikat suosiolla lapsiperheille ja vanhuksille ja lähdimme kirkkaansinisellä aidattua, kuorikkeella pehmustettua metsäpolkua kohti Suviseurakenttää, josta kuuluva veisuu veti askelia ääntä kohden. Metsässä oli raikasta, mieli avoin ja kevyt.

Olen ollut kerran aiemmin 1960-luvun lopulla uteliaisuuttani Rauhanyhdistyksen seuroissa Helsingin Fredalla. Toivoin epämääräisesti, että jokin olisi muuttunut niistä ajoista, ainakin minä olen muuttunut.  Nuorena nähdyn Maa on syntinen laulu -elokuvan jättämä pöyristys on jo haihtunut. Viime vuosien kohu-uutisoinnit lapsiin kohdistuvista rikoksista tai hengellisestä väkivallasta liikkeen piirissä ovat nekin asettuneet jo suhteelliseen kokoonsa. Syntiä tehdään enemmän ihan muissa piireissä, arvelen.

Suviseurojen juhlakenttä Lopen Räyskälässä

Ensi vaikutelma juhla-alueelta oli häkellyttävä. Koskaan missään ikinä en ole nähnyt yhtä aikaa niin paljon niin pieniä lapsia vanhempineen! Mummonsydämeni oli aivan syrjällään kaikkialla vilistävien lippalakkipäisten pikkupoikien ja suloisesti hymyävien lettipäätyttöjen puolesta. Voin kuvitella, että nuoria kokoontuu tuhatmäärin erilaisille festareille, mutta nämä nuoret ovat toista maata. He käyttäytyvät siivosti, valtaosa pukeutuu nuorten tapaan, mutta kauniisti, heitä näki juttelemassa mummojensa ja pappojensa kanssa kunnioittavasti ja heidän silmistään näkyy, että elämä on tällaisena hyvä. Monilapsisten perheiden äidit ja isät jakoivat vastuun tasapuolisesti. En osunut näkemään yhtään väsynyttä ja katkeroitunutta äitiä. Mykistävää.

Ruokatarjoilussa litroittain myytävät mitat saivat selityksensä. Samoin juhlakentän laitaan pystytetty tilapäiskauppa, jossa myytiin kaikkea lapsiperheen arkeen kuuluvaa vaipoista isoihin ruokapakkauksiin. Juhlateltta 1300:lle oli kaunis ja valoisa, lippurivistö hulmusi iloisesti navakassa tuulessa. Keskelle aluetta oli pystytetty Suviseurojen tunnuskaari, jossa juhlien tunnus oli ainakin viroksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi suomen lisäksi. Teltan lähellä oli vanhuksille hoivapaikka, jossa oli selkää tukevia tuoleja, petipaikkoja väsyneille ja invakäymälät taaempana. Vanhemmistaan eksyneille lapsille oli oma hoivapaikka. Kentällä velloi valtava isojen ja pienten ihmisten massa ja alueen reunoille sijoitettujen asuntovaunujensa ja telttojensa liepeillä majaili lukemattomia perheitä.

Istuimme juhlateltassa pariin otteeseen niin kauan kuin selkä kesti lankulla kököttämistä. Ilahduimme kovasti, kun seuroissa kanttori keksi ehdottaa Siionin lauluista yhden meillekin tutun, jonka sanat osasimme ulkoa: ”Pikku lintu riemuissaan”. Seurapuheet olivat tunteikkaita, eräskin miespuhuja liikuttui omista sanoistaan niin, ettei kuulija tahtonut saada selvää, mitä hän yritti sanoa. Omakohtaisen synninpäästön ja anteeksiantamuksen sanan ”Jeesuksen nimessä ja veressä” sai, jos nosti kätensä ylös. Ryhmähenki oli vahva. Tuli vaikutelma, että tässä nyt on koolla Jumalanlasten joukko. Puheenparsi on vähän omanlaisensa kaikissa hengellisissä piireissä. Lestadiolainen ’on uskomassa’ siinä, missä körttiläinen ’on herännyt’, viidesläinen ’uudestisyntynyt’ tai ’tehnyt parannuksen’, ’kääntynyt’ tai ’pelastettu’.

Vapaaehtoiset tekivät työtään ystävällisesti ruuanmyyntiteltoissa. Pienet pojat ja tytöt keräsivät roskia alueelta tai myivät jäätelöä pikkuisista kannettavista laatikoista. Porukka oli vapaan, rennon ja iloisen oloista. Käsittämätöntä sekin, että kireää tungeksimista eikä etuilua esiintynyt. Pikkulapset nukahtelivat rattaisiin, äitinsä tai isänsä syliin. Jos joku vauva alkoi parkua, äiti nousi tyynesti ja käveli teltasta ulos hoitamaan pahan mielen aiheen pois.  

Ennen kotiinlähtöä istuimme vielä tovin autossamme parkkialueella, johon kovaäänisestä kuului messu. Yllättävä ja mukava kokemus nämä suviset seurat. Jättivät positiivisen fiiliksen ja paljon ajateltavaa.  

Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.

Terveydenhoitosysteemissämme ennalta ehkäisyn menetelmiä on aikuisille naisille todella vähän. Lieneekö rintasyöpäseulonta ainoa, ellei influenssarokotusohjelmaa lasketa. Ainakaan minulle ei ole tarjottu muita. Seulontakin koskee vain 50-69 vuoden ikäisiä ja on joka toinen vuosi.

Mammografia on epämiellyttävä tutkimus, sen tietää jokainen, joka on kerrankin vienyt rintansa likistettäväksi ja venytettäväksi röntgeniin. Epävarmuus tuloksesta kutsuu odotuspelot. Jos tulos tulee nopeasti, se säikäyttää, jos taas viipyy, odottelu harmittaa. Eikä tulos ole 100{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} varmakaan.  

Tiedetään, että vahvojen hormonien varhaisella ja pitkäkestoisella käytöllä rintasyöpäriski kasvaa. Myös geeniperimällä on merkitystä. Jokaisen naisen pitäisi tutkia rintojensa tilaa säännöllisesti, sillä ikä lisää riskiä ja tutkimusväli on kaksi vuotta. Mahdollinen pesäke ehtii kasvaa siihen mittaan, että radikaali hoito on edessä.

Olen käynyt tutkimuksessa joka kerta, vaikka sen sietäminen on kitkerää. Kerran olen jo ennen ensimmäistä kutsua itse käynyt työterveyslääkärin lähetteellä ultraäänitutkimuksessa ja ohutneulanäytteessä, joiden tulos oli negatiivinen eli siis potilaalle positiivinen: ei patologista löydöstä.

Tiedon odottelu on aina pahinta. Ystävä kertoi ’lisätutkimuskutsun’ saatuaan miettineensä yöt läpeensä kenelle mitäkin testamenttaa ja suunnitteli jo hautajaisensakin. Ahdistus ei ole naurun asia, vaikka hänenkin tapauksessaan osoittautui turhaan ennakoivaksi.

Viimeksi tutkimuspiinaa kevensi ihana hoitaja, jonka inhimillinen ote ja lämmin huumori jätti positiivisen muistijäljen. Tänään hän oli siellä taas. Ja nyt vain odotetaan. Sanon itselleni: kerran pelätty on jo valmiiksi pelätty. Elämä jatkuu joka tapauksessa.   

On perjantai, marketissa on ruuhkaa. Kassalla näyttää olevan nuorukainen, kesäapulainen varmaan. Asiakas uumoilee vaikeuksia, ei kehtaa vaihtaa jonoa, perässä on jo toinen. Nuorukainen tervehtii ja naputtelee kassaan ruokaa viikonvaihteeksi ja muutamia taloustavaroita. Asiakkaan mies pakkaa tavarat järjestelmällisesti kahteen isoon kassiin. Nuorukainen miinustaa pullonpalautuskuittia. Kassakone poistaakin koko laskutapahtuman. Nuorukainen seisoo hölmistyneenä tulostunut lasku ja palautuskuitti kädessään. Kone näyttää pelkkää miinusta.

Asiakas pankkikortti kädessä: Mitä nyt?

Nuorukainen: Voi ei, nyt se hävitti koko laskusumman. Pitää varmaan ottaa kaikki uudestaan.

Asiakas: Koko satsi? Ei kai?

Nuorimies kääntyy selittämään puhelimeen ongelmaa. Asiakas ja jonossa olevat kolme muuta tuijottavat epäuskoisena nuorukaista ja toisiaan. Viereiselle kassalle ilmaantuu kassarouva, joka kysyy napakasti: mikä on ongelma. Nuorukainen selittää.

Kassarouva: Minä hoidan tämän. – Asiakkaalle: Aloitetaan alusta. Tässä on palautussumma käteisenä. Nostaisitteko ostoksenne tänne takaisin.

Asiakkaan mies: Ei voi olla totta! Toiseen kertaan!

Kassarouva: Niin se vain nyt on, olen pahoillani, mutta muuten tätä ei voi korjata.

Tavarat nostetaan kasseista takaisin pöydälle, kassarouva naputtaa vauhdikkaasti ja liu’uttaa kertaalleen skannatut jakajan toiselle puolen. Asiakkaan mies puhisee ja lappaa tavarat takaisin kasseihin. Jonossa seuraava oli jo latonut ostoksensa hihnalle ja mulkoilee kiukkuisesti kaikkia.

Asiakas maksaessaan: Sehän kävi näppärästi, onneksi osuitte paikalle.

Kassarouva: Minun ei oikeastaan pitänyt tulla tähän ollenkaan, satuin väärälle kassalle.  – Nuorukaiselle: Minä jatkan tästä, mene sinä kahville.

Nuorukainen onnettomana: Mutta kun minä kävin juuri kahvilla äsken…

Asiakas poistuessaan nuorukaiselle: Älä lannistu! Elämää tämä vain on.