Kesän tulo puhkaisee monissa miesihmisissä piilevän projekti-innon. Toukokuun suunnitelmiin meillä kuului pation uusiminen. Siinä on sen verran töitä, että nuorimiehet oli pyydetty muinaisentiseen kotiosoitteeseensa muka avuksi. Molempien aikatauluihin sopi viime lauantai.  –  Ai, miten niin ’muka’? No kas, osoittautui, että isä joutui hoitamaan liikennettä rautakaupan ja työmaan välillä, kun Esikoinen otti homman haltuunsa. Työnjohto pitää olla asiantuntevissa käsissä, tiedetään.

Pihaan oli tuotu isän toimeksiannosta odottamaan kaksi roimaa säkillistä asiaankuuluvaa hiekkaa, laskettu määrä laattoja ja kehyslaudat. Työmiehille oli varattu rukkaset, sen varmisti äiti. Työn edistyessä ilmeni, että tarvittiin kumivasara ja lisää laattoja. Siis isä rautakauppaan. Aurinko paistoi ja hiki valui. Äiti oli jo aamulla leiponut pullia ja valmistellut talkoosopan ainekset. Hän myös tarjoili raikasta juotavaa pihan puolelle tuon tuostakin, ettei nestevajaus pääsisi yllättämään.

Pikkuritari ja Murunen tulivat äitinsä kera paikalle ruoka-aikaan, niin oli sovittu. Soppa maistui kaikille ja sitten kohta jo maistui unikin pikkuväelle. Pikkuritarin unilukemiset antoivat Mummelille miellyttävän mahdollisuuden oikaista selkää puuhakkaan aamupäivän jälkeen. Pihalla homma eteni rivakasti. Naisväellä oli tilaisuus istahtaa toviksi puhelemaan lasten nukkuessa päiväuniaan.

Kun patio tuli viittä vaille valmiiksi, juotiin kahvit työn tulosta ihaillen. Isä sai Esikoiseltaan ohjeet viimeistelyyn ja nurmikon kunnostukseen, mikä todennäköisesti vaatii taas muutamankin rautakauppareissun. Sitten Esikoinen kiirehti pesueineen kotiin ja Kuopus jäi saunomaan kanssamme ja puhelemaan omista projekteistaan.

Toukokuu on touhukasta aikaa. On pihatöitä, mummon- ja vaarintöitä, ystävätapaamisia. Erityisesti iloitsin ystävättärestä, joka vastikään eläkkeelle jäätyään on jo ehtinyt vierailla sukulaisissaan amerikanmaalla ja pohjoisten ystäviensä luona. Hänen kanssaan tapaamme useimmiten ystävälounaan merkeissä pääkaupungissa.   

Tällä kertaa pyysin häntä ensin mukaani tiettyyn vaatekauppaan, josta olen joskus löytänyt sopivia laatuvaatteita. Kun tietää mitä hakee ja mikä omaan tyyliin ja kukkarolle sopii, ei siinä kauan mene. Ystävä näkee miltä valittu vaate näyttää. Tällä kertaa hänen ansiostaan rohkaistuin ottamaan harmaasävyisen jakun mukaan myös piristävän värikkään puseron.

Tapanamme on valita aina eri ravintola lounaspaikaksi. Keskustelu on pääasia, mutta sekin on tärkeää, mitä ja millaisessa miljöössä aterioimme. Tämä on sitä luksusta, jolla ystävätapaaminen erottuu arjesta juhlaksi. Kumpikin meistä on elänyt kivuliaat vaiheensa, jolloin ei voinut syödä oikein mitään. Elämäniloisina nautimme nyt ruuastakin.

Nyt tutustuimme ravintola Salutorgetiin, jossa kumpikaan ei ollut ennen käynyt. Ravintolasali on upea pylväineen ja peräseinän täyttävine lasimaalauksineen. Sivustalla on baaritiski ja upottavat sohvalooshit, kauppatorin puolella viehättävä kahvila herkullisine tarjoomuksineen. Täällä sain tämän kevään parhaan parsa-annoksen.

Keskusteltavaa riitti vielä Espan puistossa lavamusiikin säestyksellä: eläkkeelle jäämisen ensi tunnelmia, matkoilla havaittua, oman arjen ja elämänpiirin syvimpiä kokemuksiakaan kaihtamatta. Luottamuksen ja jakamisen juhlaa.

Leidit H C Bergin valoteoksessa

Helsingin Lönnrothinkadulle vuosi sitten muuttaneen gallerian näyttelyt ovat tunnetusti huippuluokkaa. Paikka on vakuutusyhtiö Suomen upeassa funkistalossa, joka jo sinänsä on nähtävyys ulkoa sekä sisältä. Galery Forsblom on talon alakerrassa, sisäänkäynti Yrjönkadun puolelta. Ensi käynnillämme huhtikuussa saimme kuulla talon historiasta. Tällä kertaa nähtiin uhkeita H C Bergin valo- ja tilateoksia sekä Oiva Toikan uusia, värikkäitä lasitöitä. Valokuvataiteilija Chen Jiagangin neljä kookasta maisemaa ihmisineen edellisestä upeasta näyttelystä on vielä sivuhuoneessa esillä.

Fillareita tuunataan Ruttopuistossa

Vaeltelimme myös viereisessä Vanhassa kirkkopuistossa, jota myös Ruttopuistoksi kutsutaan, silmäilemässä ikivanhoja hautakiviä. Poikkesimme Vanhassa kirkossakin, joka sattuu olemaan Leidi T:n rippi- ja vihkikirkko. Kauniin alttaritaulun aihe on Jeesus siunaa lapsia, muuten kirkko on yksinkertainen ja vähän karu luterilaiseen tapaan. Pienikokoinen saarnatuoli on alun perin Senaatintorin paikalla sijainneesta pikkuisesta Ulrika Eleonoran kirkosta tuotu, esite kertoo. Ulkona puiston nurkalla tuunattiin polkupyöriä spraymaalilla uuteen kuosiin ja penkeillä istui lukevia, keskustelevia ja auringosta nauttivia kaupunkilaisia, kuten mekin tovin.  

Leidikvartetin ystävyys alkoi viisi vuotta sitten Ikäihmisten yliopiston kurssilla. Tapaamisten kokoonpano on vaihdellut viime aikoina jäsenten terveysongelmien myötä. Nyt meitä oli perussetti koolla ja mehän nostettiin maljat keväälle ja viiden vuoden ystävyydelle. Kappelin parsaviikkojen annos katkaisi orastavan nälän herkuillaan ja päätteeksi nautiskeltiin Espan puiston kioskilla ne perinteiset kesän ensimmäiset jäätelöt. Eläköön ystävyys!

Tapasin junassa kaksi tuttavaa, jotka olivat menossa katsomaan elokuvaa Rautarouva. Toinen heistä oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta ja koko sen ajan toiminut innokkaasti monenlaisissa vapaaehtoistöissä. Toinen oli vasta vuoden vaihteessa jäänyt opettajantöistä ja valitti että eläkkeellä olo on tylsää ja ettei hän keksi miten saisi aikansa kulumaan. Hän oli jo harkinnut paeta takaisin töihin.

Kerroin miten suuresti nautin vapaudesta ja mahdollisuudesta valita osallistumisesta erilaisiin kulttuurisiin harrastuksiin, joihin ei jaksanut eikä ehtinyt työvuosina. Totesimme yhteisesti, että miehiä on vaikea saada mukaan, he niin mielellään pitäytyvät kotona, lukevat lehtiään, katsovat televisiosta urheilua ja räpläävät koneitaan. Kysyinkin, tarvitseeko miestä välttämättä kaveriksi tekemään jotain mitä itse on aina halunnut.  

On myös mahdollista, että tilanne muuttuu. Meillä on jo muuttunut. Toisella on nykyään omat juttunsa, minulla omani ja sitten on vielä ne yhteiset: lapsenlapset, konsertit, elokuvat, teatteri ja matkat. Tästä olimme siinä kaikki yksimielisiä: eläkkeellä olon luksusta on saada nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa ja lukea lehti rauhassa aamukahvin (tai teen) kera. Ah!

Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi.

Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin.

Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun.

Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja.

Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä.

Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti.

Projekti oli jo aika hyvässä vaiheessa, jopa niin, että säilytettäväksi lajitellut kortit, kirjeet, tekstit ja lehtileikkeet ovat siististi laatikoissa ja laatikot löytäneet paikkansa kaapissa. Irtosälän määrä on noin kolme prosenttia siitä, mitä se oli projektin alussa. (Jos en siis laske niitä kahta laatikollista irrallisia valokuvia, joita ei edelleenkään ole sämplätty.)

Koska pääsiäiseksi oli tulossa omia vieraaksi, jouduin tekemään sen taas, siirtämään valokuvalaatikot sellaisenaan piiloon kaappiin, jossa nyt kyllä on tilaa. Viimeksi vuosia sitten kun tämä tapahtui, ne ’unohtuivat’ sinne sellaisenaan ja kutsuivat vähitellen ympärilleen kaiken sen rojun, joka lopulta pakotti käynnistämään tämän operaation. – Mitenköhän mahtaa käydä tällä kertaa?

Kahahdan hereille 8:45, kolme varttia tavallista myöhemmin. Elimistö vaatii aikaa uusiin uomiin asettuakseen, kun kellonviisareita muutellaan keväin syksyin. Vartti kerrallaan sisäinen rytmi hilautuu itsestään hitaasti paikoilleen, jos pakkovääntöä ei ole.

Tavallisesti pyrin sammuttamaan lukuvalon kahteentoista mennessä, mutta nyt menee yli, ei voi mitään. Vielä puoli yhdeltä olen liian virkeä. Kirja jatkuu, on mokoma niin mielenkiintoinenkin, ettei malttaisi ollenkaan sulkea.

Eihän tämä nyt eläkkeellä ollen voi mikään ongelma olla. Aikaa on ihan riittävästi kaikkeen tarpeelliseen. Puhelen itselleni: kellonaika on oma juttunsa ja sisäinen rytmi omansa. Ollakseen samassa tahdissa ympäröivän elämän kanssa, on vain synkronoiduttava uudelleen, oli kivaa tai ei. Saattaa olla ihmiselle hyödyksi, ettei uraudu liikaa.

   …ministeri Wallin olisi alun perin sanonut asian niin kuin se oli, koko tämä mediakouhotus, parlamentaalinen pullistelu ja katumusnäytelmä olisi jäänyt syntymättä. Asia olisi mennyt läpi sutjakkaasti opposition nirhimisen säestämänä ja ministeri säästynyt jatkuvalta tivaamiselta. Tämän jälkeen ei paluuta ole, ministeri löytää edestään vyörytyksessä muuntuneet selityksensä vielä monta kertaa.

   …puheenjohtaja Räty olisi toisenlainen mies, hän ei olisi tämän myrskyn silmässä. Hän olisi mennyt itseensä ja pyrkinyt kaikin keinoin selvittämään tulehtuneet välit alaisiin ja työtovereihin. Koska hän ei ole toisenlainen, hän on onnistunut jakamaan alaisensa ja työtoverinsa kahteen leiriin ja linnoittautunut itse poteroonsa. Tätä sotaa ei voita kukaan, kaikki osapuolet jäävät tappiolle.

   …toimitusjohtaja Vehviläinen ja moni muu isokenkäinen ei eläisi henkisesti omissa sfääreissään, hän olisi jo aikaa tajunnut, että se, mikä ei näytä hyvältä eikä rehelliseltä kansalaisten oikeustajun näkökulmasta, ei myöskään sitä ole.

   …tutkivaa journalismia ei olisi, hyvä-veli-järjestelmät kukoistaisivat kaikessa rauhassa demokratian kainalossa, sosiaalinen media kehuisi ja parjaisi vallanpitäjiä estottomasti ilman perusteita ja kaikki jatkuisi kuten on tapana ollut.   

”Jos positiivisuus tarkoittaa tekopirteyttä ja mekaanista leikkisyyttä, antaa olla. Tuollaisen positiivisuuden saa tunkea ydinjäteluolaan säteilemään.
Arvostamani positiivisuus tarkoittaa iloisen sinnikästä asennetta, kykyä siirtyä nopesti voivottelusta ongelmanratkaisuun ja löytää järjellisiä vaihtoehtoja.
Positiivisuus voi tarkoittaa myös pelottomuutta käydä päin vaikeita ja ikäviä asioita, jotka tekisi mieli lykätä tai salata.”

-Reetta Meriläinen, HeSa:n kolumnissaan 20.3.20012

Lumivyöryyn päättyi taas viiden uskalikon elämä. Riskin otto on viisaan laji. On turhia varoituksia, turhia pelkoja ja pelokkuutta. On myös vaarallista rohkeutta, varoituksista piittaamatonta uhoa ja sinisilmäistä luottamista hyvään onneen ja omaan kykyyn selviytyä.

Luonnolla on lakinsa. Todennäköisyydet kannattaa laskea ja ottaa huomioon. Äitivainaja lausahti lapsilleen riskitilanteessa: onko pakko mennä kässäämään. Se merkitsee suunnilleen: kannattaako ottaa riski. Jos hyötynä on hetken huvi ja panoksena elämä, ei ehkä kannata.