Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.