Kevät etenee ja kaappiprojektini on edennyt vaiheeseen, jossa kaappi on tyhjä, mutta sänky täynnä. Roskikseen on viety isoja muovikassillisia ja takassa poltettavien koppa täyttymässä. Toistaiseksi kaaos on vain siirtynyt ulos kaapista, varsinainen järjestäminen on vielä edessä. Kaapin sisältö on myös yllättänyt.

Aika ajoin elämässäni olen maalannut abstraktisia kuvia, pääasiassa vesivärein, myös muutama vahaliitutyö löytyi. Viimeisistä maalauksista näkee, että silloin olen työstänyt kriisiä. Onnellisiakin kuvia on. Työt eivät ole ihan huonojakaan, terapiamaalarin töiksi.

Jossain jatko-opintojen vaiheessa olen tehnyt isokokoisen suhdekartan suvusta kolme sukupolvea taaksepäin. Oman elämän kuvia on monta eri kausilta. Muutama tulevaisuusvisiokin on, niistä näkee jo mikä on toteutunut, mikä tulee jäämään unelmaksi.

Mihin voisi käyttää taidejäljennöksiä eri näyttelyistä, vanhoja ikoni- ja taidekalentereja tai suurennettuja taidevalokuvia. Mitä tehdä kauniille joulu- ym. korteille, niitä olisi sääli heittää takkaan. Kannattaako vanhojen valokuvien negatiiveja enää säilyttää? Monta on päätöstä puntaroitavana.

Tänään alan järjestää albumeita aikajärjestykseen kaapin ylähyllyille – varsinainen muistojen arkisto!

Pääsin alkuun viimein. Aika kauan olen ollut kiusallisen tietoinen, että eräs tietty vierashuoneen komero vaatisi toimenpiteitä. Tilanne on käynyt vuosi vuodelta tukalammaksi. Jos oven on saanut jotenkin kiinni ja avaa varomattomasti, saa syliinsä kasojen päällimmäisenä ajelehtivat paperit.

Ihminen on kummallinen. Tietää, että pitäisi vain ryhtyä, mutta milloin. Kun ei ole ihan yhden iltapäivän juttu käydä läpi vuosikymmenien kuluessa talletettuja muistoja; lehtileikkeitä, irrallisia valokuvia, poikien jättämää lapsuussälää, konsertti-, teatteri- ja taidenäyttelyelämysten dokumentteja, kaikenkirjavia muistoja matkoilta. Tietää senkin, että muille niillä ei ole merkitystä, itse se luopuminen on tehtävä.

Peruskysymys on edelleen sama: mihin minä näitä vielä tarvitsen? Tietysti voi kysyä niinkin, että mihin sitten tarvitsen tyhjentyvän komeron. Yksi omituisimpia tallenteita on kassillinen kalentereita, itse asiassa kaikki työkalenterit aina 70-luvun alusta lähtien. Pelkään pahoin, että niitä ei voi vieläkään hävittää. Viimeksi eilen etsin sieltä ajoitusta erään ystävyyssuhteen alulle. Ja löysin.

Päätin, etten ala valokuviin ennen kuin inventaario on muilta osin tehty. Ehkä vielä joskus voin rauhassa uppoutua omaan kuvahistoriaani, mutta ei nyt. Tämä vaihe on raivausta, silkkaa sotaa rojuuntumista vastaan.

                             ”Kukaan ei myönnä olevansa keskiluokkainen, vaikka ihan tilastollisesta pakosta suurin osa meistä sitä on. Kaikki haluavat olla erikoisia, mutta ovat sitä tismalleen samalla tavalla. Oman keskiluokkaisuutensa voi myöntää korkeintaan asiaan ironisesti etäisyyttä ottaen.

                             Keskiluokkaiset maksavat sen, että talous pyörii. Huomasin viime vuoden verotilastoista, että oma veroprosenttini on korkeampi kuin Aatos Erkolla. Maailman kolmanneksi rikkain mies Warren Buffet kertoi juuri maksaneensa viime vuonna tuloistaan 17,4 prosenttia veroa. Hänen firmansa ylempää keskiluokkaa olevat työntekijät taas maksoivat keskimäärin 36 prosenttia. ”

(Tuomas Enbuske kolumnissaan Ajassa-lehdessä 3 /2011)

AKT- ammattiliitto on kunnostautunut medianäkyvyydessä viime aikoina. Päivä päivältä putkahtelee uusia ihmisiä katkerine kokemuksineen julkisuuteen, rikosilmoituksia satelee ristiin rastiin, kiusatut parkuvat kohtaloaan ja väitetty kiusaaja hämmästelee, ettei tunnista itseään. Tämmöistä siis on miehisen alan ammattiyhdistystoiminta.

Kävin eilen lähikaupassa. Äijäkulttuurinen henkilö tukki ahtaan pikkukaupan käytävän kärryineen, levitteli kourissaan iltapäivälehteä. – Kaamea akka, tokaisi raivatessaan minulle tietä kassalle. En ehtinyt harmistua, kun jo tajusin, että kyse ei ollut minusta; lehden etusivulla komeili Hilkka Ahteen kuva. En jatkanut juttua, arvelin, ettei taida maksaa vaivaa.

Media myllyttää ja yleisö valitsee puolensa, kuka milläkin perusteella. Faktoja harvoin tunnetaan, eivät ne aina edes kiinnosta, kyse tuntuu olevan useinkin mielikuvista, joita julkisuus on luonut. Hilkka Ahde on saanut kestää tämänkin myllytyksen sen lisäksi mitä on kokenut työpaikallaan. Myös puolisonsa menneet synnit on kaivettu esiin jälleen kerran.

Mätäpaise on puhkaistava, että tulehdus pääsee paranemaan.    

Säteilevän kirkkaita aamuja on ollut monta ihmisen iloksi. Yöpakkanen pitää nyt tiet ja metsäpolut jäisinä, joten kovin reipasta vauhtia ei käy ulkoilu. Se harmittaa, vaikka muuten ei.

Linnut ovat alkaneet tiiskahdella, urbaanitintit tityään ja maalaisserkut titityytä. Ilmaa halkomassa näkee lintupareja, toinen toistaan lennättävät. Kevättähän se meinaa.

Asfaltille ovat ilmestyneet jo skeittaripojat ja sulapihoille pikkutyttöparvi hyppynaruineen. Ei aikaakaan, niin moporalli alkaa. Ja sitä sitten on kestettävä seuraavan puoli vuotta.

Muutama viikko sitten Keski- ja Etelä-Eurooppa kärvisteli lumipyryissä, nyt siellä mantelipuut ja mangoldiat puhkeavat kukkiin ja Hollanti pian hehkuu tulppaanimerenä. Linnut lähtevät sieltä kohti pohjoista pesimään, ihmisen tekisi mieli etelään hakemaan kukkien kevättä.

Viime viikko on mennyt aivastellen, niistellen ja pientä tautiin kuuluvaa lämmönnousua pitäen. Pöpö lienee tarttunut ystävänpäivän kemuista Pikkuritarin päiväkodissa. Olen joutunut luopumaan muutamasta sovitusta tapaamisesta ja kiinnostavasta menosta. Heti kun vointi alkaa kohentua tekee jo kovasti mieli ulos. Tänään!

Tähän aikaan vuodesta valitellaan yleisesti flunssan inhuutta. Kurjuuden maksimi tuntuu monella olevan siinä. Jos on jotain vieläkin kurjempaa kokenut, tietää, ettei elämä tähän kaadu. Kaksi viikkoa menee pian, kun vain malttaa olla riehumatta, että elimistö saa mahdollisuuden korjata häiriötilaa. Vaan mikäs meillä – sen sijaan pienten lasten vanhemmille perheessä kiertelevä tauti tuottaa monenmoista järjestelyä ja harmia ja oma jaksaminen on kovilla. 

Flunssan poteminen sopii hyvin paastonaikaan. Se rauhoittaa kummasti ja panee asioita tärkeysjärjestykseen. Viime vuoden koettelemusten jälkeen olen lääkityksineni tilanteessa, jossa aterioiden laatu ja ruokailuajat on tärkeä pitää säännöllisenä. Se merkitsee, ettei sillä rintamalla voi paastota. Voihan myös ajatella, ettei pääsiäisen iloa tarvitsekaan lunastaa. Pääsiäinen itsessään on kristitylle viesti siitä, että kaikki on jo sovitettu. Saa iloita!

Kävelen huikean kirkkaana kevättalven päivänä tuttuja reittejä kotikaupungin kirjastosta kävelykeskustaan lumikasoja kierrellen ja askeleitani varoen. Hämmästyn: ihmiset hymyilevät! Haen leipomon myymälästä tuoksuvan rapeakuorisen ruisleivän ja sujautan sen reppuuni. Vastaantuleva nuori mies tervehtii vieraankuuloisella aksentilla: terveterve. Vastaan hymyyn. Ehkä hän on se, joka usein marketin kulmalla seisoo haitarinsa kera ja soittelee surumielisiä sävelmiä. Lienen joskus lantin hattuunsa tipauttanut. Tänään kävelykadulla ei ole soittajaa, on vain orpo kenkäpari, joista omistaja on astunut ulos ja poistunut ilmeisesti sukkajaloin. Ohikulkijat katsovat kenkiä, miettivät mitä miettivät. Tulee naapurin rouva vastaan, hätkähtää kohdalla ja sanoo iloisesti: olemmeko niin muuttuneet, ettemme enää tunne! Ehkä sitäkin – tai olemme vain häikäistyneet taivaan kevätsinestä ja auringosta.

”Tiesin jo heti, että jos sinä minut jättäisit, niin kuin Nokia hylkäsi Symbianin, en voisi unohtaa sinua niin kuin Facebook ei unohda mitään sinne kerran kirjoitettua tekstiä tai tiedostoa ja hakisin sinua vaikka maailman ääristä niin kuin Google…”

*Nörtti-Pertin rakkausrunosta helmikuun Tietoviikko-lehdessä 17.02.2012

”Nykyinen yhteiskunta on entistä enemmän muuttumassa yhteiskunnaksi, jossa mahdollisimman monien palvelujen halutaan olevan saatavilla kaikkina päivinä kellon ympäri. Luullaan, että ympäri vuorokauden toimimisen kulttuuri vähentää kiirettä, koska ihmiset voivat työskennellä ja hoitaa asioita milloin tahansa, mutta en usko niin tapahtuvan.

Elämän rauhaa ja turvallisia rajoja on entistä vähemmän, koska rajat ovat pyyhkiytymässä olemattomiin. Lepo ja työ, pyhä ja arki ovat yhtä ja samaa aikaa. Tällä on vaikutusta sielun hyvinvoinnille, koska on entistä vaikeampaa luoda itselleen tila, jolloin pysähtyy, hiljentyy ja kuuntelee sielunsa tarpeita.”

*Kaija Maria Junkkari kirjassa Sielukas nainen (Kirjapaja 2012)

Kaupunkimme nuorisotalon pihassa on luvallinen maalausseinä. Siinä näkyy välähdyksiä nuorten väri- ja ajatusmaailmasta. Kadun varren sähkönjakokaappi on myös saanut uuden ilmeen.  Nuorissa on tulevaisuutemme, hyvässä sekä pahassa.