Tuli taas asiaa terveyskeskukseen. Systeemin kesäsupistukset tuottivat jonoa ajanvarauksessa. Vain muutama lääkäri oli töissä, alueemme hoitotiimi oli kokonaan kiinni. Seinät täynnään lappuja minne ja milloin ja mitä ei. Löysin lääkärini kotvan suunnistettuani. Ilmoitettuun aikaan pääsin kertomaan huoleni.

Seuraava etappi oli etsiä joku hoitaja, joka varaisi lääkärin soittolistaan ajan nyt määrättyjen verikokeiden tuloksista kertomiseen. Tämä oli jo vaikeampi homma, mutta löytyihän sekin viimein ja aika tuli varatuksi. Kun siinä ei jonoa ollut, pulisin vielä hetken lystikseni hoitajan kanssa. Ihmettelin, että minulle oli ajanvarauksen toimesta kysymättä kerrottu, että lääkärini on somali. Hämmästyksekseni lääkäri olikin vaalea nainen, joka puhui suomea sillä tavalla murtaen kuin baltit. Homma hoitui. Kuulin hoitajalta muutoksista, jotka ovat syksyllä tulossa: terveyskeskuksessa siirrytään hoitaja-lääkäri-parityöskentelyyn. Mitäköhän siitä seuraa. Eläkevuosieni aikana systeemi on muuttunut joka välissä, kun olen terveyskeskuksen palveluja tarvinnut. Lääkärivaje on saatu täytettyä ulkomaalaisilla, mistä sinänsä voi olla vain tyytyväinen. Mutta siitä on tietysti myös seurannut omalääkärin vaihtoja potilaalta kysymättä.

Kysäisin hoitajalta vielä pitääkö tutkimukseen olla 12 tuntia ravinnotta, kuten lääkäri oli sanonut. Hoitaja tutki koneeltaan koelitaniaani. – Ei tarvitse, nämä ovat kaikki semmoisia, jotka voi ottaa vaikka tästä suoraan kävelet labraan, hän kertoi. No, minäpä kävelin, labra sentään oli paikoillaan. Puolipäivän jälkeen siellä ei ollut kummoista jonoa, joten vuoroni tuli pian. Se oli sitten enää kuriositeettia, että kohdalleni osui keski-ikäinen uusiohoitaja, joka toisen valvonnassa opetteli näytteenottoa. Hyvin sekin onnistui.