P6033793

fuchsia, jota äitini nimitti ’verenpisaraksi’, valloitti tällä kertaa Toisen sydämen. hän valitsee meillä kesäksi amppelikukan ruokailutilan ikkunan taakse. melkein aina se on ollut ’Karjalan heili’, mutta tänä kesänä nyt tämä. puutarhan tehohoidossa aikaansaatu kukkarunsaus on mykistävä ja säteilee energiaa. voi vain toivoa, että verenpisara viihtyy vehreässä pihassamme.

Howard Davis -puisto

Howard Davis -puisto

kaiken maailman pensas

kaiken maailman pensas

rhododendron?

rhododendron?

'soihtukukka'

’soihtukukka’

palmujen katve

palmujen katve

Me tutustumme kadun toisella puolen olevaan Howard Davis-puistoon jo tuloiltana kävellen ja rakastun siihen oitis. Toukokuinen vehreys ja kukkaloisto on mahtava: alppiruusut ja kokonainen muurein ympäröity ruusutarha, kaiken maailman kukkivia puita ja pensaita, tuoksuvia orvokki- ja lemmikki-istutuksia, ikivanha puu ja avara ruohokenttä huvimajoineen ja soittolavoineen, kuninkaan patsas, teehuone, vesiaihe… Tapaamme käydä puistossa iltakävelyllä joka ilta kuin mikäkin vanha pariskunta (mitä tietysti olemmekin), istuskella ruusutarhassa ja toisinaan myös teehuoneessa teellä. Puisto on yksityisen merikapteeni Theo Benjamin Davisin perustama ja siihen liittyy tarina. Köyhänä poikana T.B. sai nöyryyttävää kohtelua paikalla muinoin sijainneen kartanon töykeältä isännältä. Hän vannoi, että kartanon maat olisivat kerran kaikkien käytössä. Hän lähti jo nuorena merille, rikastui sotalaivoilla, palasi kartanon isännän kuoltua ja osti maan perillisiltä. Kapteeni purki rappeutuneen kartanon kivi kiveltä, perusti paikalle puiston, nimesi sen sodassa kuolleen poikansa Howardin muistolle ja lahjoitti puiston kaupungille, että kaikki voisivat vapaasti nauttia sen kauneudesta. Ajattelen nöyryytetyn pikku pojan uhmakasta, elämänmittaista, koston motivoimaa ponnistelua, miten kauniina se kosto viimein toteutui. Puistossa on pikkuruinen yleisölle avoin museohuone, jossa on isä ja poika Davisin muotokuvat sekä muistoesineitä.

Toisen päivän aamuna teemme kaupunkikävelyn. St.Helier näyttää olevan sekoitus modernia ja perinteistä tyyliä, on kauniita vanhoja taloja ja tyylikästä nykyarkkitehtuuria rinta rinnan. Satamassa saa ensi kosketuksen ’kahden kerroksen väen’ rinnakkaiseloon: varakkaiden satamassa on sulkujärjestelmä, köyhien venesatama on maailman voimakkaimmaksi sanotun vuorovesivaihtelun armoilla. Kuten saarella aina, meren läsnäolo tuntuu kaikkialla, kaupunki kasvaa merestä ja saarta kierrellessä aina josta pilkahtaa meri. Pääsaari on vain 16 km pitkä, se olisi helposti tutkittavissa pyöräillenkin, korkeuseroja tosin on melkoisesti. Kuljeskelemme kaupungilla Albatrossin oppaan vanavedessä, panemme merkille kalahallin ja kauppahallin, linja-autoaseman, Pyhän Helierin kirkon, Vapauden muistomerkin satama-aukiolla sekä Jerseyn Museon ja muutaman pikku puistikon patsaineen vapaita iltapäiviä ajatellen. Rannikon luodolla kaupungin edustalla on jyhkeä Elisabetin linnoitus, jonne voisi kävellä laskuveden aikaan kivipolkua, nousuvesi vaatii venekuljetuksen.

huolettomien satama

huolettomien satama

laskuvesi kurittaa köyhempien paatteja

laskuvesi kurittaa köyhempien paatteja

Rose Garden, Sunday afternoon

Hiljaista. Lokit lentelevät yli, yksi tulee tarkistamaan onko meillä muruja linnuille. Ei ole ja lokki lennähtää pois. Muurilla köynnöstävät ruusut ovat jo kukassa. Muurin takan anglikaanisen St.Lukaksen kirkon kellot helisevät kuin tuulikellot neljästi tunnissa. Vartin yli neljän, puoli viisi, varttia vaille ja sitten tasalta viisi vakaata lyöntiä alkusoiton kera. Jokin minussa alkaa odottaa iltakellojen helinää, se rytmittää poisliukuvaa aikaa. Toinen sanoo, että neljännessoitot ja puolen soitto ovat hiukan erilaiset. Minä ajattelen kotikirkkomme kellojen surumielistä kumahtelua Suomessa, lauantain ehtookelloja kuudelta ja messuun kutsuvia pyhäaamuisin. Niistäkin muutamasta kumahduksesta lähellä asuvat valittavat.

lapsi ja pergolan tvisselikukat

lapsi ja pergolan tvisselikukat

kalaparvi lokkiverkon suojissa

kalaparvi lokkiverkon suojissa

ruusu muurilla

ruusu muurilla

Tänään Tea Garden on jo sulkenut viideltä, harmi. Muutama ylilentävä kone kutoo harvaa höyryvanakudostaan taivaan sineen. Katselen erilaisten puiden vihreitä sävyjä muurin takana, miten ne eivät yhtään riitele rinnakkain: heleän vihreä, syvä havunvihreä, yöntumma, kellertävä, punertava, palmun ikivihreä… Ruusutarhan pergolan läpi juoksee lapsi, äiti työntää isoäitiä, joka on kääritty punaiseen huopaan. Suihkualtaan vedessä ui punaisten kalojen parvi ja vesi lirisee loputtomasti, öin päivin. Täällä puistoihin voi lunastaa muistopenkin läheiselleen, opas mainitsi. Istumme tänään Mary ja Arthur Perchantille omistetulla penkillä. Lämpimät terveiset Marylle ja Arthurille, jos he sattuvat olemaan tällä taajuudella muistojen maassa.                                      **jatkuu

sanon sinisiksi ajatuksiksi sellaisia ajattomia, joissa on jotain arjen yläpuolelle kohottavaa, tietä näyttävää valohohdetta, ripaus kaipausta, kauniita unelmia ja ilon kimallusta.

sinisiä ajatuksia sinunkin jouluusi!

mitkä ikinä elämän reunaehdot ovatkin, aina voi yrittää katsoa kauemmaksi johonkin, missä taivas on selkeämpi, ja haaveilla on tilaa purjehtia aavaa. turha on taistella kohtaloaan vastaan. myrskyt myrskyävät aikansa ja tyyntyvät taas. luota, ihminen, luota itseesi ja Luojaan. 

 

olen onnellisimmillani metsässä, kun polulleni paistaa aurinko, ja tuuli kulkee hiljaa havulatvuksissa. syksyn väkevät tuoksut saavat sydämen sykkimään ja veren virtaamaan kiihkeämmin. elän! sateen jälkeen on niin raikasta. hyttyset eivät kiusaa eläviä eikä ihmistä maailman melu ja turha vouhke. valo putoaa taivaalta kuin Luojan lahja. ajatus vaeltelee huolista vapaana missä tahtoo. 

”Ehkä meidän kaikkien on uudestaan alettava harjoitella askelia, joita syksy vaatii. Meidänhän ei tarvitse viskata pois elämäämme eikä takertua siihen. Vaaditaan rohkeutta ottaa elämän haaste vastaan niin kauan kuin se meille annetaan”  

-Jörg Zinck

niin kuin sarastava aamu maalaa tunturin profiilin

niin näyttää valo tietä pimeän läpi

ja polku jatkuu, jatkuu vaellus

ei se mihin, mutta miten

pitkäperjantaina päivä ei olekaan pilvinen vaan täynnä kevätvaloa. pihat puhkeavat kukkaan, linnut pyrähtelevät, sirkuttavat, touhuavat pesiään jo. vielä ei västäräkkiä, mutta sitruunaperhonen, tuo pääsiäisen suloinen airut, on jo nähty

kärsimys ja kipu ovat läsnä elämässä aika ajoin. muista, se on jo täytetty!

Aamukävelyllä hengitän syvään raikasta vuoristoilmaa. Aurinko paistaa ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta. Majatalon ympäristössä pysähdyn metsikköön, suljen silmät ja kuulostelen. Vuori humisee tyyntä rauhaa jonkalaista tasaisen avaralla maalla asuja ei tiedäkään. Rauha valuu liki kumartuvasta taivaan laesta, pilvien harsoista, joihin vuori joskus kietoutuu, tuulen tanssista rinnepuiden oksistossa. Metsä kuiskii lintujen äänellä ja näyttää kulkijalle metsäkauriin polun. Rauha syntyy tiedosta, että vuori on vanha kuin Maa ja avaruus ja vanhempi kuin ihmisen suku.

Rinnettä kiemurtelee alas kapea tie, jo tutuksi tulleine mutkineen. Ensin on kaunista niittyä, sitten tien toinen laita nojaa vuoren seinämään, toiselta laidalta rinne putoaa pystysuoraan. Katselen alas, missä  kymmenien metrien korkuisten vanhojen pyökkien latvatkin ovat niin kaukana ja laakson talot näyttävät tulitikkulaatikoilta. Tulee lintuolo. Osa tien reunaa on aidattu, osin se on avoin. Bussin ja henkilöauton kohtaaminen näyttää pelottavalta. Laakson takaa nousee niittyrinne maalaistaloineen. Hyräilyttää: ” The hills fill my heart with the sound of music…”

Palaamme majatalolle. Pihapolun laidassa, pienen Vaeltajan kappelin kupeella kasvaa mahonia, jonka piikkilaitaiset, vahapintaiset lehdet tuovat mieleen vanhojen joulukorttien kuvat. Talon toiselta sivustalta nousevat raput tasanteelle, josta löytyy uima-allas, siinä on vielä vettä, toiselta laidaltaan ohuelti jäässä. Alppiruusuaita erottaa altaan piha-alueesta. Keväällä se kukkii varmaan upeasti. Kun palaamme sisälle, huomaan ravintolan oven pielessä Chaine de Rotisseurs -kilven. Siksi siis ruoka ja palvelu on niin ruhtinaallista! Aattopäivän yhteinen ohjelma alkaa kevyellä lounaalla, jonka jälkeen sopii lepäillä ja lueskella ja pukeutua sitten lämpimästi iltaa varten.

Illan hämärtyessä lähdemme bussilla Oberndorfin pikku kaupunkiin Saksan rajalle. Siellä on ollut se kirkko, jossa ensimmäisen kerran esitettiin joululaulu, jonka nyt koko maailma tuntee. Palaneen kirkon paikalle on rakennettu pieni kappeli, jota ympäröivälle alueelle kokoontuu joka jouluaatto tuhatmäärin itävaltalaisia ja saksalaisia ja bussilasteittain turisteja. Tungos on nytkin valtava. Läheisen kukkulan laella loistaa valaistu joulukuusi ja paikallisen metsästysseuran jäsenet ampuvat perinteen mukaan sieltä taivaalle kymmenen laukausta tilaisuuden alkajaisiksi. Kappelin portailta puhuvat pormestari ja pappi, lapsikuoro laulaa ja torvikvartetti soittaa viereisen talon parvekkeelta. Lopuksi kaikki yhtyvät lauluun Stille nacht, heilige nacht, kukin omalla kielellään. Unohtumaton hetki, jossa on laulun yhdistävää voimaa.

Illalliselle palaamme ’kotiin’. Palvelukulttuuri, joka kotimaassa on luvalla sanoen usein olemattoman ohut, on täällä aivan erityinen. Asiakas tuntee, ettei hän ole vaivaksi, vaan henkilökunta nauttii saadessaan tehdä olomme mahdollisimman viihtyisäksi – ja täysin ilman yliystävällisyyttä tai minkäänlaista makeilua. Majatalo on perheyritys ja isäntä ja emäntä tyttärineen ja poikineen, vanhempineen ja lapsenlapsineen  on kutsunut jouluvieraansa koolle ennen juhlaillallista. Juodaan glühweinia (taas!), lauletaan yhdessä muutama joululaulu, jota tytär säestää hapuilevasti kitaralla, ja emäntä lukee jouluevankeliumin. Perheelle on katettu illallinen samaan tilaan, jossa mekin syömme. Tunnelma on yhtä aikaa juhlallinen ja kotoisa. Isäntäväki osallistuu tarjoiluun kuten muinakin iltoina, apunaan pari hoikkauumaista trachterpukuun pukeutunutta tarjoilijatyttöä, jotka ilahduttavat miesväen silmää avarine puseromiehustoineen.

Emme anna lahjoja toisillemme, mutta Toinen on valinnut minulle kauniin joulunlapsiaiheisen kortin ja kirjoittanut siihen rakkauden sanoja. Nukahdamme käsi kädessä.

*jatkuu


Rukouspolulla kulkija voi hiljentyä miettimään elämänsä tilaa. Polulla on kaikkiaan kaksitoista etappia, jokaisella oma teemansa. Kulkija voi mm. muovailla oman hahmonsa, värittää elämänsä vaiheista raitamaton, kantaa kiven muodossa taakkansa ristille, levätä patjalla kirkon kuorissa, jättää esirukouspyyntöjä, pujotella helmistä rukousnauhan ja solmia tulevaisuusryijyyn haluamansa värisen kangassuikaleen.

Olin päivystäjänä perjantaina, sytyttelin kynttilöitä, opastin tulijoita alkuun, keskustelin muutaman kävijän kanssa. Palautekirjaan moni on kirjoittanut: koskettava kokemus.

Sunnuntai-iltana istuimme runsaan ja monikulttuurisen yleisön joukossa Savoy-teatterissa, Stadissa. Lähes kaksituntisen väliajattoman esityksen suggestiivisuus ylitti ennen kokemani. Al-Kindi Ensemblen esitykseen kuului etnomusiikkia ja suufilaulua sekä derviššitanssia. Viimeksi mainittua toivoin näkeväni Istanbulin reissullamme viime jouluna, mutta esityksiä ei silloin sattunut siellä olemaan. Siksi oli pakko päästä kokemaan se nyt, kun yhtye sitten vuoden 2007 Hgin Juhlaviikkojen taas poikkesi Suomeen.

Ymmärsin laulusta vain sanat Allah, haim, Muhammed, mutta esityksen intensiteetti vei kyllä täysin mukanaan. Esilaulajan (Sheik Hamed Doud) äänen teräksinen volyymi ja pitkät fraasit hämmästyttivät, samoin huilunsoittajan kyky muuttua musiikkia hengittäväksi soittimeksi. Pyörivät miehet olivat tukevansorttisia, valkea helma nousi pyörimisliikkeessä teltaksi, jonka alta saattoi nähdä jalkojen työskentelyn. Tanssijoilla oli korkea huopapäähine, mietin oliko se osaksi pitämässä pyörimisliikettä rytmissä. Aloitus ja päätöstanssissa molemmat miehet pyörivät, nuorempi tanssija esitti lisäksi kolme tanssia yksin. Ei voi käsittää, miten hyrrän tavoin pyörivä tanssi voi pysyä paikallaan, kun tanssijan silmät näyttävät olevan kiinni, ja miten tanssi voidaan pysäyttää kuin seinään ilman pienintäkään horjahtelua.

Esilaulajalla sormeili rukousnauhaa ja muiden laulajien suggestiivisena toistuva matala urkupiste Allah, Allah, Allah… loi vaikutelman muslimirukouksesta, jonka hengenlento ilmeni tanssina. Katsomossakin tämä oli merkillisen katarttinen kokemus.