Vatsavaivaa oli ajoittain jo keväällä, epäilin uusia lääkkeitä. Ihmettelinkin, meillä kun on jo vuosia syöty terveyssuositusten mukaan ja monipuolisesti. Liikkumistakin harrastetaan kohtuullisesti. Loppukesästä vatsakipu alkoi jo olla jokapäiväistä ja elämä yhtä tasapainottelua sen kanssa mitä uskaltaisi syödä. Sitten tuli kauhistuttavia kipukohtauksia, joiden taltuttamiseen eivät normilääkkeet riittäneet. Ensiapuun – tutkimuksiin – osastolle – kotiin. Ja taas sama. Epäuskoisia ajatuksia tutkimuksien tuloksista: voiko olla totta, että siellä on taas sappikiviä, kun vasta viime syksynä ensin poistettiin kivi tiehyestä ja lopulta sappirakko kivineen hätäleikkauksessa. Päättyykö tämä ikinä? Olenko minä niitä onnettomia, jotka kerran sappikivitautiin sairastuttuaan potevat sitä lopun elämänsä?

Pääsin viralliselle työeläkkeelle kuusikymppisenä. Viimeisenä työkeväänä jouduin kahdesti sairaalaan eri syistä ja muutaman viikon toipumislomalle. Ajattelin, että kunhan jaksan eläkkeelle asti, kaikki helpottuu, lepään stressit pois ja voin paremmin omistautua oman terveyteni hoitamiseen. Unelmoin hyvävointisista ja virkeistä ekäkevuosista, mahdollisuudesta harrastaa mieleisiä asioita. Kukapa ei.  

Ensin kaikki menikin niin. En kyllä ehtinyt omistautua itseni hoitamiseen, kun eteen tuli äidin hoitoasioiden järjestely toisella paikkakunnalla. Vapaaehtoistoiminnan keskus kotikaupungissani aloitti projektin, jonka idea  oli lähellä omaa alaani ja vahvuuksiani. Liityin mukaan. Kolme vuotta myöhemmin jäi puolisokin eläkkeelle. Opettelimme elämään arkea kahdestaan ja remontoimme pala kerrallaan pitkäaikaista kotiamme. Ensimmäinen lapsenlapsi mullisti ihanasti tulevaisuushorisonttia ja elämän tärkeysjärjestyksiä. Äidin saattamista se kevensi, kun oli toisella puolella positiivisia asioita.

Olimme tyytyväisiä elämäämme. Matkailimme yhdessä ja harrastimme sekä yhdessä että kumpikin tahoillamme. Erään pitkän pohjoiskalotille suuntautuneen matkan seurauksena sain ensimmäisen varoituksen: lonkka prakasi. Lääkäriä, lääkkeitä, fysioterapiaa, osteopatiaa ja aikaa tarvittiin, mutta lonkka saatiin kuntoon. Tarpeellinen muistutus ikävuosista ja siitä itsensä hoitamisesta. Ehkä spontaanit tuntureille nousut eivät ole hyvä idea minun tapauksessani.

Sitten äiti kuoli. Se oli tunnetasolla iso juttu. Samaan aikaan kävin kolmatta kirjoittajakurssia ja ohjaajan kannustamana haaveilin tavoitteellisemmasta kirjoittamisesta. Toinen lapsenlapsi syntyi ja elämä tuntui täyteläisen hyvältä. Mutta samana kesänä juhannusviikolla romahti yllättäen selkä, sitten räjähti sappi ja sydän meni kipujen vuoksi epärytmiin. Selkä kuntoutui hiljakseen lääkkeillä, mutta saman tien alkoi kilpajuoksu kardiologisen ja kirurgisen tilanteen korjausoperaation kesken. Sappi oli lopulta pakko leikata ensin. Siitä toivuttuani sydämen rytmi korjattiin. Aloin taas haaveilla tunturivaelluksista. Pienen karhunkierroksen ajastakin oli jo alustavasti sovittu. Ei se mennyt niin.

Onhan ihmisellä oikeus unelmoida terveistä ja virkeistä eläkevuosista. Elämä kuitenkin saattaa mennä toisin, ihan kokonaan tai rajoittavasti. Koen turhaksi kapinoida, on itseäni sairaampia ihmisiä ja hekin jaksavat. Mutta suren minä. Sen unelman kuolemaa.

***

PS. Sydämellinen kiitos teille blogiystävät, jotka myötäelävillä kommenteillanne ja rukouksillanne olette antaneet voimaa näissä kiemuroissa.