Maaliskuu oli jumalaisen kirkkaita tähtiöitä, lämpimiä aurinkopäiviä. Valon määrä ihan häikäisee, nostaa mielialaa, parantaa tautiset, kutsuu liikkeelle. Kotijärvemme jäällä on pyhinä liukunut väkeä mustanaan, suksin, luistimin ja hankiliitäjin. Muutamana aamuyönä on jo mustarastas vihellellyt. Se on kevään laulajista taitavin näillä main. 

Mökkijärvensä jäällä ja hangilla oli Esikoisen pesue saanut ihanasti auringonväriä naamaan. Pikkuritari kuuluu hiihtäneen pääsiäislomalla yhteensä kymmenen kilometriä. Oivallinen saavutus nelivuotiaalle, oikein Mummelin ja Vaarinkin olo ylpeydestä kohenee. Kuopus ja Nuorikko kutsuivat meitä lammasaterialle ja voi kun olikin hyvää pitkään haudutettu karé bataattimuhennoksen kera ja kahvin kanssa maistui Nuorikon taiteilema rahkakakku.    

Nyt loppuu kolo-olo! Lukupinossa ei ole enää yhtään kirjaa ja pääsiäiseksi hankitut elokuvat on katsottu. Tämä tietää reipasta kävelyretkeä kirjastoon. Paluumatkalla on asiaa kauppaankin. Toinen vei jo aamulla ajopelin keväthuoltoon. Kotona hyrisee pyykkikone, ja kynnet syyhyävät ikkunanpesuun iltapäivän lämpimillä. Kevättä tupaan! Arjen iloa!

Neljättä viikkoa leikkauksesta mennään ja olo kohenee viikko viikolta. Hakasten poistostakin on jo kaksi viikkoa. Haavan sisempien kudoskerrosten ompeluun käytetään itsestään sulavaa ommelta. Joskus käy, kuten nyt näyttää käyneen, että jokin ompeleen pää jääkin ihon ulko- eikä sisäpuolelle, jolloin se ei sulakaan. Tuo pitäisi nyppäistä pois atulalla, jollainen kotona kyllä on, mutta eipä langanpää niin vain lähdekään. Jossakin sisempänä on vielä solmua sulamatta, kiinni pysyy. Ei pitäisi provosoitua mokomasta, mutta kun kynnet syyhyävät.

Paljon on elämässä pientä ja turhaa murhetta, tuumin. Sitä luulee ratkaisseensa ongelman poistamalla jotain kelvottomaksi käynyttä. Tyhjä kohta kipuilee, kunnes elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja etsiytynyt tasapainoon. Arpi kiristää ja muistuttaa lopun elämää siitä miten vaikeaa oli. Vanha iskelmä käväisee mielessä: ”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”.   Tarvitseeko ihmisen ollakaan arveton ollakseen eheä?

Kävelin määräpäivänä paljastamaan ylävatsani terveyskeskuksen empaattiselle hoitajalle. Hän rapsi paranevalta leikkaushaavalta yli kolmekymmentä hakasta. Se on kuulkaa ikävä toimitus. Olin jo ottanut ennakkoon särkylääkkeitä, silti nipistys varsinkin kyljen puolella oli sitä luokkaa, että hiki nousi otsalle. Haava-alue on edelleen mustelmilla, mutta eiköhän tuo tuosta asetu ihonväriseksi ajan mittaan. Olo ainakin tuntui heti helpommalta, kun hakaset eivät enää kirraa.

Keskustelimme siinä hoitosession aikana ja jälkeen sappihistoriani monista vaiheista ja kohtalonkäänteistä. Hoitaja totesi, ettei ole tullut hänelle vastaan 25:n vuoden työuran aikana moista. Tietenkin toivon, että tälle nyt vihdoin tulisi jo piste. Varmuutta siitäkään ei ole, mistäpä elämässä olisi.  Näillä on mentävä, mitkä geeniarpajaisissa on saanut.

Kotimatkalla aurinko tuli esiin ja kevättalvinen kaupunki säteili rauhaa ja kauneutta. Lomalaiset hiihtelevät kuka missäkin, me kahdestaan kiertelemme päivä päivältä laajenevia kehiä kodin ympäristössä. Ylihuomenna aion antautua kampaajani hemmoteltavaksi ja sitten palaan ihmisten ilmoille!

Meidän pihassa asuu Kalle, yksi vuotta. Kallen isä on tehnyt rappuvahdiksi Kallen kokoisen, porkkananenäkkään ja raitapipoisen lumiukkelin, joka kurkkii Kallen ikkunaan päin. Kalle katsoo ikkunastaan ja on sitä mieltä, että lumiukkelille pitää panna lapio käteen. Turha siinä on joutilaana seisoskella. Kun Kalle tulee ulos isän kanssa, hän ottaa vuorostaan lapion ja tekee itse lumitöitä ja kun Kallen äiti kutsuu miehet syömään, lapio palautetaan  lumiukkelin käteen. Näin meidän pihassa hoituvat talonmiehen työt. 

Iltapäivisin tapahtuu hitaita, päivä päivältä piteneviä lenkkejä liukkailla lähikaduilla tiiviisti Toisen kyljessä kulkien. On taas haettava esiin hiljaa kulkemisen taito, joka jo välillä oli unohtunut. Vetiset lumet humahtelevat katoilta ikkunoiden eteen kasoiksi, joiden takaa ei pitkälle pihaan näe.

Toisella on ollut viisi päivää rauhallista, omaehtoista kotielämää. Minulla samaan aikaan alati vaihtuvasisältöistä, mutta rytmissään toistuvaa sairaalaelämää päiväkirurgisesta yksiköstä leikkaussaliin, heräämöön ja osastolle. Sappiteiden korjausoperaatio onnistui ja tunnen toipuvani normaaliin tahtiin.

Lähtiäisiksi charmantti osastolääkäri totesi, että sappivaivani hoitopolku ei ole sujunut kaikilta osin mitenkään tyylikkäästi ja neuvoi laatimaan potilasvahinkolautakunnalle korvausanomuksen. Minähän olin toiseen kertaan sappileikkauksessa ja tällä kertaa sappirakko kivineen saatiin kokonaan pois.

Jolla on ollut kahdenkymmenen sentin avoleikkaushaava vatsan alueella, tietää toipumisen tuskalliseksi. Ensin on pahoinvointia, huimausta ja infernaalista haavakipua. Kun etominen saadaan rauhoittumaan on liikekipua, kiristystä ja haavasärkyä. Jokainen yksin toteutettu vessareissu, suihkussa käynti tai käytäväkävely tuntuu saavutukselta. Ruokahaluttoman ateriointi on yhtä kidutusta, kunnes tulee se taivaallisen rauhan aamu, jolloin vatsa toimiikin ja kaurapuuro ja kasviskeitto saavat arominsa takaisin.

Kotona on oivallettava, että kipulääkityksestä, joka on osastolla pyytämättä pöydälle kannettu, onkin itse pidettävä huolta. Parasta on aluksi noudattaa sairaalarytmiä ja annostusta. Toipumiseen tarvitaan liikkumista ja se taas ei onnistu ilman riittävää analgesiaa. Toisen apua tarvitaan tullen mennen, jopa kengän vetoketjun sulkemisessa ja avaamisessa.

Maailmanteatteri kohisee uutta ja vanhaa draamaa. Yksityisnäyttämöllä leikkauksesta on tänään viikko. Olen hengissä ja kohtuullisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämälle kiitos.    

Viisi vanhempaa naista ja yksi nuorempi tapaavat aamulla vapaaehtoistyön keskuksen kabinetissa. Olemme ilmoittautuneet uniryhmään. Tarkoitus on keskustella unista, ei tulkita omia tai toisten unia. Ohjaajamme tekee opiskeluunsa liittyvää raporttia siitä mitä ryhmässä tapahtuu.

Paikalla huomaan tuntevani osallistujista kaksi, mikä oli arvattavissakin. Seikka ei mitenkään minua haittaa. Mielessäni on saada näkökulmia ja mahdollisesti oivalluksia painajaisunistani. (Onnistuin löytämään kirjastosta kiinnostavan, tiedepohjaisen kirjan* unista ja painajaisista. Luin sen etukäteen ikään kuin johdatuksena aiheeseen.) Ihmettelen ryhmässä työuniani, jotka jatkuvat, vaikka reaalielämässä olen ollut eläkkeellä jo kuusi vuotta.  Ryhmän vanhin sanoo, että hän näkee työunia yhä, vaikka on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta. Nauramme yhdessä. Toivonpa pääseväni omistani vähän aikaisemmin.

Yksi osallistujista on kirjoittanut pitkän tapahtumia ja käänteitä vilisevän unen. Materiaalia on! Työstämme unta siten, että kuultuamme sen kokonaan, kukin saa kysyä tarkennuksia, jotka ohjaaja kirjaa ylös. Sitten ohjaaja lukee tarkennetun version ääneen ja kukin  kommentoi, mitä uni nostaa omaan mieleen ja miltä unen tapahtumat tuntuvat itsestä. Unen näkijä kirjaa itselleen kommentit. Lopuksi käydään kierros siitä, mitä omaan elämään liittyvää oivallusta uni herätti.

Hauskaa! Keskustelu pysyy aisoissa ja tunnelma on vapaa. Kukaan ei ryhdy tietämään, mitä uni merkitsee tai tulkitsemaan unisymboleja. Unen kertoja sanoo saaneensa runsaasti hyviä oivalluksia ohjaajan ja toisten ryhmäläisten kommenteista. Ryhmä kokoontuu kuusi kertaa ja väliaikoina kirjaamme uniamme. Kukin saa päähenkilövuoron vain kerran, mutta refleksio toisten unista tulee antamaan runsaasti oivalluksia omaan elämään. Näin tämä toimii.

* Jennifer Parker; Unet + painajaiset; Opas piilotajuntasi lähettämien viestien tulkitsemiseen;    suom. Katri Filppu    Tammi 2011

Tänä aamuna piti sitten uudestaan opetella lukemaan  päivän lehti. Helsingin Sanomien ensimmäinen tabloid-kokoinen numero yllätti lukuohjeillaan. Ensin puretaan lehti osiinsa. Ensivaikutelma modernisoinnista on myönteinen. Napakaksi nidotut osat toimivat  lukiessa paremmin kuin isot irtoarkit. Toinen, joka yleensä lukee tuolissaan, sanoo samaa.

Päivät, nämä monien juhlien jälkeiset, ovat kuluneet meillä tautisessa himmeydessä. Ruokapöydän ääreen neljästi päivän mittaan haahuilleet asukkaat katsahtavat kalvaina ikkunasta pihaan.  Milloin sataa vettä, kuten eilen – milloin lunta, niin kuin tänään. Koneet pyörittelevät pyykkejä ja suihkuttelevat astioita. Kun vain valmiin ruuan jaksaa lämmittää.

Erinomaisesti sujuneen joulumatkan ja sen jälkeen mussukoille luvatun kolmen päivän hoitosession jälkeen vuosi tuntui alkavan loistavasti. Vaan viikon kääntyessä loppiaista kohti tauti jo kaatoi petiin.  Ei tässä ole suuren itkuvirren paikka, tavallisessa flunssassa, mutta eipähän jaksa riehaantua minkään mukavan perään juuri nyt.

Lähipäivät ovat lämmintä juotavaa, nenäliinoja ja lukemista petissä. Ja unta.

Onpa kerran elämässä koettu nyt tämäkin. Tuomiokirkon pääovella oli valtava tungos, kun ystävän kera pääsin turvaan Stadin raastavasta tuulesta, joka tuprutteli lunta silmiin. Keskikäytävän molemmin puolin loosit olivat täyteen pakkautuneet ja svenskspråkig kakofoni var ganska kamala. Järjestyshenkilöitä oli kymmenittäin eikäpä koko jutusta olisi muuten mitään tullutkaan. Suuntasimme sivuparvelle, josta näin hyvin kirkkoon, mutta en kuoriin.

Tilaisuus alkoi urkujen ryminällä, joka rauhoitti jonkin verran pulisevaa yleisöä. Perheitä oli paljon ja lapsille tietysti selostettiin mitä tulee tapahtumaan. Frakkeihin sonnustautunut mieskuoro lauloi urkuparvelta soinnikkaasti muutaman joululaulun, kuorissa pidettiin miesäänellä puhe ja sopraanoääni lauloi antaumuksella upeasti. Kun kuoro alkoi laulaa Sankta Luciaa, kirkko hätkähti hereille ja keskikäytävää lipui askel kerrallaan juhlava kulkue, jota johti Luciaksi valittu neito valkoisiin puettuna, kynttiläkruunu vaaleilla kutreillaan. Neitojen kulkueessa oli seitsemän paria,kaikki valkoisissa, uumillaan punainen vyö ja käsissään kynttilä. Kuorissa tapahtui Lucia-neidon virallinen kruunaus, jonka suoritti puheen ja poskisuudelmien kera Carl Haglund ilmeisen mielellään. Lucia-neidot lauloivat kauniisti äänissä muutaman joululaulun. Kulkue lähti Sankta Luciaa laulaen keskikäytävää takaisin pukeutumaan lämpimämmin ja väki heidän jälkeensä ulos kirkosta.

Tällä välin Senaatintori puolestaan oli pakkautunut täyteen väkeä. Mahtavankauniin joulukuusen viereen oli ilmestynyt tikasauto, jonka nostokorista loisti valonheitin kirkon rappusille. Pikkutonttujen joukko kirmasi rappuja ylös ja asettui kunniakujaksi. Puolivälin tasanteelta yritin ottaa kuvia, mutta kädet kohmettuivat heti ja kameran linsseihin sai pyydystettyä lähinnä pyryä. Tuuli oli jäätävä. Kun kirkon kello kumisi kahdeksantoista lyönnit, Lucia saapui vilkuttelemaan yleisölle ja laskeutui tonttukuja alas, jossa odotti valaistu auto. Ajattelin, että neitoparka jos ei vilustu avolavalla lumipyryssä niin ihme on. Ei ollut Folkhälsan oikein varautunut murhasään varalle.

Ystävä ja minä pelastauduimme Kluuvin alakertaan maalaistorille juomaan kuumaa glögiä. Juoma oli erinomaisen mausteista ja torttu suorastaan herkullisen kotileivotun oloinen. Yhtä ja toista herkullista syötävää repussa palasin asemalle ja junalla takaisin kotiasemalle, jossa Toinen oli ollut odottamassa jo hyvän aikaa. Onneksi lämpimässä autossa sentään.

”Leppuuta, leppuuta hyvä ihmine ennenko hermot ratkiaa”, sanoisi äitimuori, jos eläisi. Eikä se leppuutus aina meinaa oikosenaan olemista. Usein parasta on antaa itsensä laskeutua olotilaan, jossa tapahtuu mikä tahansa rento askare tai liikehdintä, joka ei vaadi yhtäjaksoista ajatustyötä ja keskittymistä. Kuten vaikkapa päämäärätön kävely metsässä (ilman sauvoja) tai kaupungilla (ilman maksuvälineitä). Päämäärää jos kaipaa, sellaiseksi voi ottaa myös ennen näkemättömän kohteen tai kokeilemattoman idean. Eilen meillä leppuutettiin kiertelemällä lähiseuduilla katsastamassa keskustoihin koristetut joulukuuset. Oli sopivan pilvinen joulukuun iltapäivä, jossa valaistu kuusi näkyy kauniisti. Tulokset ovat nähtävissä alla. Tunnistatko paikkakunnat?  (klikkaa suuremmaksi)

Kuusi 1, kaupunki K

   

Kuusi 2, kulttuurikunta T

Kuusi 3, kaupunki J

Kuusi 4, kantakunta S

Taas on eletty se joulukuun mahtipäivistä, jolloin Suomen liput saloissa ylväästi hulmuavat – elleivät sitten roiku alakuloisina räntäsateessa tolpan nokassa. Torvisoitto kaikaa rakenneuudistetun maanpuolustusvoiman paraatimarssia tahdittamassa. Tänä vuonna Patrian telaketjuajoneuvot olivat vallan paraatin pääosassa. Mummo ja P.Kaveri kaasuttelivat omalla kumijalka-ajoneuvollaan hautausmaalle, missä veivät kummankin itsenäisyystaisteluissa ollutta isää kunnioittavasti muistaen kynttilän muistoristin juureen.  

Presidentinlinnan galaasithan oli tietysti katsottava iltasella. Joka kerta ne vain pitää katsoa ja ihmetellä koko ajan miksi. Vartin vaiti tuijoteltuaan linnan ovesta työntyvää vierasvirtaa, huoahti Poikakaveri:  – Eiköpä tämä ole taas nähty. Jokos me lämmitetäänsitä glögiä? – Älähän nyt hättäile, kyllähän tämä ilmaisesta iltahuvista käy, totesi Pissismummo, joka oli vasta kolme huomionarvoista iltamekkoa ja yhden silmää ilahduttavan urospuolikkaan bongannut. Mummoa jäi askarruttamaan monen rouvainpuvun hinattavat helmukset, joita jo alkumetreillä tallottiin oman tai vieraan kavaljeerin taholta. Miten ne ollenkaan niiden kanssa siellä pärjäsivät? Parkkeerasivatko nurkkiin tai portaisiin koko illaksi, vai kantelivatko käsivarrellaan laahuksia? Ja miten sitten saivat kahvikuppinsa pysymään messissä, muusta murkinasta puhumattakaan. Paljosta murheesta ja mielenvaivastapa säästyi kotinojatuolinsa tuntumassa pysyttelijä.     

Kumpi olikaan kättelijä, kumpi käteltävä, se ei aina selvinnyt. Moni vatkasi niin tomerasti isäntäparin kätösiä, että ihan pelotti, lähteekö toisesta päästään irti illan mittaan koko uloke.  – Ei käy kateeksi Jenniä, tuumi Mummo, kun taas tuli kourallinen vetelää pullataikinaa puristettavaksi. Suun liikkeistä saattoi päätellä, että kovin kummoista hengen lentoa ei vieraista isäntäparille irronnut. Suunnilleen tuhat kertaa: Hyvää itsenäisyyspäivää ja noin viisisataa kertaa: Hyvää iltaa, loput pelkkää mitään sanomatonta muikistelua. Isäntäväen suun liikkeitä ei nähnyt, mutta kerrottiin, että jollekin vieraista presidentti oli sanonut jotain omaperäistäkin.  – Vaan eikö olis ollukki mahtavaa, jos Jare Tiihonen olis vetässy oikein kunnon räpit, Kilven Eeva lausunut viimeisimmän runonsa tai Ryhäsen Jaakko laulahtanut kumealla bassollaan Tiernapoikien alkurepliikit, unelmoi Pissismummo. Myöhemmin illalla toisaalla räppiä sitten kuultiinkin ja Aira Samulin innostui ikioman tanssikoreografian esittämään tv-kameralle.

–          Eikö ollu hienot pileet, tuumivat Mummo ja P.Kaveri, kun kampeusivat yösijoilleen. Glögi oli hyvää ja piparit maistuivat – pipareilta. Ikkunaan jäi loistelemaan joulutähti ja pihaan kynttilä lyhdyssään.