Neljättä viikkoa leikkauksesta mennään ja olo kohenee viikko viikolta. Hakasten poistostakin on jo kaksi viikkoa. Haavan sisempien kudoskerrosten ompeluun käytetään itsestään sulavaa ommelta. Joskus käy, kuten nyt näyttää käyneen, että jokin ompeleen pää jääkin ihon ulko- eikä sisäpuolelle, jolloin se ei sulakaan. Tuo pitäisi nyppäistä pois atulalla, jollainen kotona kyllä on, mutta eipä langanpää niin vain lähdekään. Jossakin sisempänä on vielä solmua sulamatta, kiinni pysyy. Ei pitäisi provosoitua mokomasta, mutta kun kynnet syyhyävät.

Paljon on elämässä pientä ja turhaa murhetta, tuumin. Sitä luulee ratkaisseensa ongelman poistamalla jotain kelvottomaksi käynyttä. Tyhjä kohta kipuilee, kunnes elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja etsiytynyt tasapainoon. Arpi kiristää ja muistuttaa lopun elämää siitä miten vaikeaa oli. Vanha iskelmä käväisee mielessä: ”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”.   Tarvitseeko ihmisen ollakaan arveton ollakseen eheä?