Sunnuntai oli suloisen lämmin. Söimme eka kertaa pihassa ja nukahdin keinuun. Se on juhlaa! Toukokuu kukkii. Ja tammikin on puhjennut lehtipukuun, viimeisenä pihan puista.

Oh, minua. En jaksanutkaan kärvistellä Leijonajoukkueen mukana pronssipeliä kokonaan. Kun peli tasoittui viimeisessä erässä, tulin tv:n ääreen nautiskelemaan maalit ja jännäämään ratkaisua. Minusta pojat pelasivat resursseihin nähden hyvän turnauksen, varsinkin alkusarjassa. Monta kutkuttavan jännittävää ottelua saimme nauttia. Rankkarikisahan on sitten aina onnenkauppaa. Hyvä jätkät, suru pois!

Muuten olin upoksissa Isän muistokirjan tekoon. Olen löytänyt tiedostoistani melkoisen määrän surutekstejä, joita työstin. On jotenkin kipeä olo. Mietin, mikä on kaipauksen ja ikävän sävyero.  Kaipaan joskus Isää, seesteisesti, lämpimästi. Jos ikävöisin, olisiko jokin riitasointu, prosessi kesken?

Eilen mentiin vapaaehtoiskuvioista tutulla porukalla maalle kesäillan viettoon. Tuskin oli bussimme oljentautunut moottoritielle, kun matka tyssäsi tyystin jonoon. Mediheli näkyi laskeutuvan jossain edessä päin pientarelle. Toinen räpelsi kännykällä netistä saman tien tiedon, että kyseisellä moottoritien osuudella oli sattunut onnettomuus, jonka vuoksi liikenne on seis kunnes poliisit ovat hommansa hoitaneet ja kolariosapuolten ajoneuvot on raivattu kaistoilta. No niin, moottoritiellä kun jono seisoo, senhän tietää, että siitä ei mihinkään pääse. Onneksi ei ollut kovin kireä aikataulu, joten odoteltiin rauhassa. Siinä oli hyvästä seurasta kovasti apua.

Perillä syötiin, saunottiin, paistettiin makkaraa, syötiin taas ja aina välillä laulettiin, kuten hyvän seuran retkiohjelmaan kuuluu. Muutama kävi saunasta uimassakin ja kehuivat kovasti järvessä veden olleen ’ihan lämmintä’.  Kiertelin metsäpolkuja sillä välin, kun toiset saunoivat. Mustikanvarvut kukkivat, metsä tuoksui kevätkesän tuoreutta. Ja silloin kohtasin sielunperhoseni, jota koko pitkän talven olin kaivannut. Se on tullut kotelostaan! Se lentää!

Toinen päivysti siinä makkaraa pureskellessaan netistä lätkäottelun tilannetta. Kyllä oli kylmäävä tieto, että kolme-yksi niin äkisti kääntyi kolme-kolmeksi. Olin onnellinen, että en ollut räytymässä kotona tv:n ääressä noita lukuja tuijottelemassa vaan hyvässä seurassa lapsuuden lauluja laulelemassa. Oli tunne, ettei elämä siihen lopu, kävi ottelussa miten kävi. – Ja kyllä koko bussillinen sitten taputti, kun Toinen pääsi julistamaan voittonumeroiksi 4-3.  Bussin kurvatessa lähtöpaikkaan tuli vastaan numeropaitaan ja kaulahuiviin sonnustautunut lätkäfani, joka näytti meille voitonmerkkiä. Hyvä seuramme vilkutti iloisesti takaisin. JEEEE..

Oi, miten ihminen voikin ilahtua yhä uudestaan näistä lämpöisistä aurinkopäivistä, joita on riittänyt kohta kuukauden ajan. Toinen toi vajasta pihapatiolle kesän: keinun ja pöydän tuoleineen. Tulppaanien tulenliekit loistavat perennapenkissä.

Tänään kävelin lähikauppaan pitemmän reitin mukaan, mennen tullen metsäpolkua. Katua ylittäessä kaupan kulmalla tuli vastaan ahdistuneen oloinen nuori nainen. Hän ei katsonut kohti, mutta sanoi ohi mennessään: Olen niin kauhean masentunut. Hänellä ei ollut puhelimen piuhoja korvilla, joten arvelin, että hän vain halusi kertoa jollekin pahan olonsa. En voinut siihen pysähtyä, mutta ajatuksissani jäin toivomaan hänelle helpotusta.

Metsässä hengitin syvään raikkautta. Mustarastas siinä tanssahteli edelläni polulla kuin ei maailmassa mitään murhetta olisikaan. Kotona istuin pitkään pihakeinussa ja ajattelin, että olemme kaikki samaa luomakuntaa, ihmiset, linnut, puut ja kukat. Onnelliset ja ahdistuneet, kiireiset ja leppoisat. Jumala katsoo meihin kaikkiin, rakastaen.

No eihän se vappu nyt ihan käsikirjoituksen mukaan mennyt kumminkaan. Panimme evästä reppuun ja läksimme pyöräilemään Rantatietä Halosenniemeen. Vastatuuli oli viiltävän kylmä. Perillä järvi myllersi vapaana, aallot pärskivät rantakallioihin. Etsimme suojaisimman paikan aurinkorinteeltä, siinä nautimme simat ja rapistelimme tippaleipiä, joista huomattava osa päätyi murusina nurmikolle. Mutta vuokot kukkivat! siniset ja valkoiset! Scillamatto hehkui sinisenä polun toisella puolella ja punaiset kärryt olivat paikoillaan omenapuun alla. Sieltä sen viimeistään saa, kevätfiiliksen!

Eilen oli juttelupäivämme Katupappilassa. Kävijöiden määrä neljän tunnin aikana lähestyi jo viittäkymmentä. Monelle yksinäiselle paikka on tullut tärkeäksi, saattavat poiketa tullen sekä mennen asioilla käydessään. Jotkut sopivat tapaamisiakin sinne. Pari nälkäistä pikkupoikaa kävi koulusta päästyään ja tyhjensi hetkessä keksilautasen. Tuuli pöllytti standia nurkalla ja ikkunan takana kävelykadulla kulkijat pitelivät hatusta kiinni. Ajattelin, miten monelle tämä paikka antaa turvallisen mahdollisuuden kertoa ja jonkun joka kuulee.

Kaikenmoista reality-kamaa on tuutit tursollaan nykyään. Eiköpä tämä nettikin liene yksi semmoinen iso kamatuutti. Tv:n Inhimillistä tekijää katsova saa halutessaan tutustua erilaisissa elämänkohtaloissa painiskeleviin kanssaihmisiin, heidän kykyynsä ratkaista sairauden tai muun ennakoimattoman kriisin  aiheuttamat ongelmat. Vaan tätä ei ole ennen näytetty: kuolevan ihmisen viimeiset sanat jälkeenjääneille.

Nähtyäni erään kyseisen ohjelman tarinan jäin miettimään miten hiuksenhieno voi olla koskettavan ja makaaberin välinen raja. Haluaisinko itse jättää läheisilleni tuollaisen kuvallisen hyvästelyn, joka tulee kuin mullan alta. Mitä sellaista kykenisi siinä sanomaan, jota ei elämän koko kuva ja lähimpien surussa hiljalleen haalistuvat muistot köykäiseksi punnitsisi.

­­Yhtenä iltana osuin telkkarin ääressä semmoiseen ohjelmaan, johon vanhemmat olivat tuoneet lapsiaan kilpailemaan yleisön suosiosta laulamalla. Jonkinlainen tenavatähtiskaba siis, menossa jo semifinaali.  Puolet muksuista lauloi englanniksi ja ohjelman nimikin oli tietysti KidsSing. Lapsoset oli stailattu muodikkaiksi, muutamalla tytöllä oikein kampaus ja meikki. Suomalainen perustotinen lapsi kun laulaa kansainvälistä aikuisen artistin hittibiisiä yliampuvine, musavideoita jäljittelevine koreografioineen, siinä mummoikäisen katsojan silmä pyörähtää ihmetyksestä suureksi. O’oo.

Sattui vielä niin, että eräänkin tyttörukan laulu meni ihan metsään, mutta elkeet olivat elämää suuremmat. Oli se karseaa katsoa ja kuulla. Koko ohjelman inhimillisin ja aidoin henkilö taisi olla tuomarina toiminut Antti Tuisku, joka ei lytännyt epäonnistuneitakaan eikä käyttänyt tolkutonta määrää ylisanoja, joita nuorisokilpailujen tuomaristot nykyään viljelevät. ’Sairaan hyvä’, ’törkeen taitava’ tai ’ihan mieletön’ on jo aikaa sitten menettänyt tehonsa.   

Mieleen jäi monen lapsen kiihkeästi vaalima tulevaisuuskuva itsestä artistina suuren yleisön edessä. Esiin, esiin, hinnalla millä hyvänsä. Aplodit ovat huumetta, johon voi koukuttua jo lapsena. Semmoiset perusasiat ovat monelta esiintymishaluiselta hukassa, että laulukilpailussa olisi osattava laulaa eikä tanssikilpailussa temput riitä, pitäisi osata tanssia.

Ateneum esittelee parastaikaa pressanlinnan arvotauluja isossa salissaan. Peräseinällä on katseenvangitsijana suuriruhtinaskunnan aikainen valtava maalaus, joka esittää tsaaria esikuntineen valtaistuinsalissa. Kookkaat maisemamalaukset ovat pääosin düsseldorfilaisen tyylisuunnan maalarien (Holmberg, Munsterhjelm) käsialaa ja muodostavat kauniin kokonaisuuden salissa. Alemman kerroksen sivuhuoneessa on nähtävillä presidentinkanslian työpöytä ja muutakin linnan kalustusta, mutta liekö ollut valaistuksen säätö meneillään, kun presidentti Halosen aikana työpöydän taakse vaihdettu purjeveneaiheinen maalaus oli kattotikkaiden (!) takana täysin varjossa. Myös Edelfeltin 150-vuotismuistonäyttely on hienoa nähtävää.

Leidikvartettimme pysäköi taidekierroksen jälkeen kahville tällä kertaa taidemuseon kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen, jonka leipävalikoima oli vaatimattomampi kuin alhaalla, mutta meille riittävä. Siinäpä kahvin irrotellessa kielenkantoja ja erään ”Kosinta” -nimisen taulun innoittamana rupesimme muistelemaan aiheeseen liittyviä muinaisia muistojamme.

Joukossamme ilmeni olevan kahdesti kosittu, kaksi kerran kosittua ja kosimattakin naimisiin päätynyt. Kukaan meistä ei ensi rakkauteensa ollut sitoutunut, mutta leidi K muisteli vieläkin haikeana erästä 11-vuotiasta punatukkaista poikaa. Kosintamuistot nostattivat nyt hilpeyttä, vaikka aikoinaan oli kyseessä vakava paikka. Siitäkin piisasi hupia, miten äidit olivat ammoin tyttäriensä naima-aikeisiin suhtautuneet ja niitä kommentoineet. Isät olivat suhtautuneet ihmeen tyynesti sulhaskandidaatteihin. Yksi meistä on jo leskeytynyt, mutta muut ovat yhä muinaisen kosijansa kanssa yhdessä. Vakain tuumin oltiin nuoruudessamme näissä asioissa.

Leidikvartettimme poikkesi Mikonkadulla, Kansallisteatterin naapurikorttelissa, missä on pieni uniikki paikka, Pelastusarmeijan museo. Kaksi sydämellistä vapaaehtoista armeijalaista esitteli meille armeijan historiaa ja museoon koottua esineistöä.

Suomeen Pelastusarmeijan toiminta tuli Englannissa kouluttautuneiden neitien, Hedvig v. Haartmanin ja Alva Forsiuksen kautta v. 1889. Mielenkiintoista, miten alusta asti naiset ovat olleet tasaveroisesti miesten rinnalla kaikissa Pelastusarmeijan tehtävissä, niin upseereina kuin sotilaina. Tällä hetkellä maailmanlaajuisen Pelastusarmeijan toimintaa johtaa myös nainen, kenraali Linda Bond.

Meistä monella on ollut jokin kosketus Frälläkäksi Stadissa kutsuttuun Pelastusarmeijaan, minulla opiskeluaikana 1960-luvulla, leidi K ja leidi S ovat käyneet lapsena armeijan pyhäkoulua ja partiota. Armeija tunnetaan erityisesti sosiaalisesta työstään asunnottomien, vankien ja lapsiperheiden auttajana. Nykyään Pelastusarmeijallakin on pulaa työntekijöistä, mikä on supistanut toimintaa; Helsingissä on enää vain kaksi toimivaa osastoa, Kalliossa ja Uudenmaankadulla. Armeijalaiset tunnistaa edelleen ryhdikkäästä virkapuvusta, mutta naiset eivät enää käytä rusetillista hattua eli bonettia. Työtavat lienevät nykyaikaistuneet, mutta tunnuslause on edelleen sama: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

Pelastusarmeijan museo, Mikonkatu 20, Helsinki. Avoinna tiistaisin 13-18 ja lauantaisin 11-15.  pelastusarmeija.fi

Että voikin pilvinen aamu olla ihana! Leppoisa. Tyyni. Hiljainen. Vaatimukseton. Ainakin jos on viikkokaudet joka aamu herännyt auringon loisteeseen, lumien häikäisevään kilotukseen, joka huutelee: tule ulos! liikkeelle sieltä!

No, kaikki aamut ovat omalla tavallaan ihania, jotkut vain tuntuvat ihanammilta kuin muut. 

”Von Wrightin mukaan tiedostamaton aavistus omasta voimattomuudesta ajaa poliitikkoja yläviistoon optimismiin niin että he eivät suo itselleen aikaa harkintaan ja omakohtaiseen ajatteluun.

Mihin julkishallinnon ja yritysten kymmeniätuhansia ihmisiä tarvitaan, jos ajattelu ostetaan markkinoilta? – – Onko käynyt niin, että sijaisajattelijat hoitavat suuret ajatukset, mutta palkolliset tuhertavat rutiinitöissä ja palavereissa? Mitä virkaa on asiantuntijaorganisaatiolla, jos sen asiantuntemukseen ei luoteta?”

-Reetta Meriläinen, kolumni, HS 9.4.2013