Oi, miten ihminen voikin ilahtua yhä uudestaan näistä lämpöisistä aurinkopäivistä, joita on riittänyt kohta kuukauden ajan. Toinen toi vajasta pihapatiolle kesän: keinun ja pöydän tuoleineen. Tulppaanien tulenliekit loistavat perennapenkissä.

Tänään kävelin lähikauppaan pitemmän reitin mukaan, mennen tullen metsäpolkua. Katua ylittäessä kaupan kulmalla tuli vastaan ahdistuneen oloinen nuori nainen. Hän ei katsonut kohti, mutta sanoi ohi mennessään: Olen niin kauhean masentunut. Hänellä ei ollut puhelimen piuhoja korvilla, joten arvelin, että hän vain halusi kertoa jollekin pahan olonsa. En voinut siihen pysähtyä, mutta ajatuksissani jäin toivomaan hänelle helpotusta.

Metsässä hengitin syvään raikkautta. Mustarastas siinä tanssahteli edelläni polulla kuin ei maailmassa mitään murhetta olisikaan. Kotona istuin pitkään pihakeinussa ja ajattelin, että olemme kaikki samaa luomakuntaa, ihmiset, linnut, puut ja kukat. Onnelliset ja ahdistuneet, kiireiset ja leppoisat. Jumala katsoo meihin kaikkiin, rakastaen.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.