Eilen mentiin vapaaehtoiskuvioista tutulla porukalla maalle kesäillan viettoon. Tuskin oli bussimme oljentautunut moottoritielle, kun matka tyssäsi tyystin jonoon. Mediheli näkyi laskeutuvan jossain edessä päin pientarelle. Toinen räpelsi kännykällä netistä saman tien tiedon, että kyseisellä moottoritien osuudella oli sattunut onnettomuus, jonka vuoksi liikenne on seis kunnes poliisit ovat hommansa hoitaneet ja kolariosapuolten ajoneuvot on raivattu kaistoilta. No niin, moottoritiellä kun jono seisoo, senhän tietää, että siitä ei mihinkään pääse. Onneksi ei ollut kovin kireä aikataulu, joten odoteltiin rauhassa. Siinä oli hyvästä seurasta kovasti apua.

Perillä syötiin, saunottiin, paistettiin makkaraa, syötiin taas ja aina välillä laulettiin, kuten hyvän seuran retkiohjelmaan kuuluu. Muutama kävi saunasta uimassakin ja kehuivat kovasti järvessä veden olleen ’ihan lämmintä’.  Kiertelin metsäpolkuja sillä välin, kun toiset saunoivat. Mustikanvarvut kukkivat, metsä tuoksui kevätkesän tuoreutta. Ja silloin kohtasin sielunperhoseni, jota koko pitkän talven olin kaivannut. Se on tullut kotelostaan! Se lentää!

Toinen päivysti siinä makkaraa pureskellessaan netistä lätkäottelun tilannetta. Kyllä oli kylmäävä tieto, että kolme-yksi niin äkisti kääntyi kolme-kolmeksi. Olin onnellinen, että en ollut räytymässä kotona tv:n ääressä noita lukuja tuijottelemassa vaan hyvässä seurassa lapsuuden lauluja laulelemassa. Oli tunne, ettei elämä siihen lopu, kävi ottelussa miten kävi. – Ja kyllä koko bussillinen sitten taputti, kun Toinen pääsi julistamaan voittonumeroiksi 4-3.  Bussin kurvatessa lähtöpaikkaan tuli vastaan numeropaitaan ja kaulahuiviin sonnustautunut lätkäfani, joka näytti meille voitonmerkkiä. Hyvä seuramme vilkutti iloisesti takaisin. JEEEE..