Kaikenmoista reality-kamaa on tuutit tursollaan nykyään. Eiköpä tämä nettikin liene yksi semmoinen iso kamatuutti. Tv:n Inhimillistä tekijää katsova saa halutessaan tutustua erilaisissa elämänkohtaloissa painiskeleviin kanssaihmisiin, heidän kykyynsä ratkaista sairauden tai muun ennakoimattoman kriisin aiheuttamat ongelmat. Vaan tätä ei ole ennen näytetty: kuolevan ihmisen viimeiset sanat jälkeenjääneille.
Nähtyäni erään kyseisen ohjelman tarinan jäin miettimään miten hiuksenhieno voi olla koskettavan ja makaaberin välinen raja. Haluaisinko itse jättää läheisilleni tuollaisen kuvallisen hyvästelyn, joka tulee kuin mullan alta. Mitä sellaista kykenisi siinä sanomaan, jota ei elämän koko kuva ja lähimpien surussa hiljalleen haalistuvat muistot köykäiseksi punnitsisi.
Eipä voi kuin viitata edelliseen kommenttiini. Onko ihminen niin julkisuushakuinen, että vielä kuolemakin pitää kuvata ja jättää viestiä julkisesti. En katsonut, kun en tykännyt ajatuksesta. En halua surra vierasta kuolevaa ihmistä. Tuollaisiin ohjelmiin olen liian empaattinen.
Kommentin jätti Sari · maanantaina 29. huhtikuuta @ 12:01
Jotain kautta satuin kerran sellaisen ihmisen blogiin, joka sairasti fataalia sairautta ja tiesi kuolevansa. Koska en ollut aikaisemmin lukenut hänen juttujaan, tuntui täysin väärältä ruveta mitenkään kommentoimaan hänen raporttejaan voinnistaan. Eräänä päivänä tauon jälkeen sitten hänen miehensä päivitti blogin kirjoittajan kuolemanviestillä. Siitäkin jäi semmoinen olo kuin olisi sotkeutunut itselle kuulumattomaan tapahtumasarjaan. Se on tämä julkisuus, ei kuolema sinänsä, mikä vierastuttaa.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 29. huhtikuuta @ 19:09