­­Yhtenä iltana osuin telkkarin ääressä semmoiseen ohjelmaan, johon vanhemmat olivat tuoneet lapsiaan kilpailemaan yleisön suosiosta laulamalla. Jonkinlainen tenavatähtiskaba siis, menossa jo semifinaali.  Puolet muksuista lauloi englanniksi ja ohjelman nimikin oli tietysti KidsSing. Lapsoset oli stailattu muodikkaiksi, muutamalla tytöllä oikein kampaus ja meikki. Suomalainen perustotinen lapsi kun laulaa kansainvälistä aikuisen artistin hittibiisiä yliampuvine, musavideoita jäljittelevine koreografioineen, siinä mummoikäisen katsojan silmä pyörähtää ihmetyksestä suureksi. O’oo.

Sattui vielä niin, että eräänkin tyttörukan laulu meni ihan metsään, mutta elkeet olivat elämää suuremmat. Oli se karseaa katsoa ja kuulla. Koko ohjelman inhimillisin ja aidoin henkilö taisi olla tuomarina toiminut Antti Tuisku, joka ei lytännyt epäonnistuneitakaan eikä käyttänyt tolkutonta määrää ylisanoja, joita nuorisokilpailujen tuomaristot nykyään viljelevät. ’Sairaan hyvä’, ’törkeen taitava’ tai ’ihan mieletön’ on jo aikaa sitten menettänyt tehonsa.   

Mieleen jäi monen lapsen kiihkeästi vaalima tulevaisuuskuva itsestä artistina suuren yleisön edessä. Esiin, esiin, hinnalla millä hyvänsä. Aplodit ovat huumetta, johon voi koukuttua jo lapsena. Semmoiset perusasiat ovat monelta esiintymishaluiselta hukassa, että laulukilpailussa olisi osattava laulaa eikä tanssikilpailussa temput riitä, pitäisi osata tanssia.