Iltapäivisin tapahtuu hitaita, päivä päivältä piteneviä lenkkejä liukkailla lähikaduilla tiiviisti Toisen kyljessä kulkien. On taas haettava esiin hiljaa kulkemisen taito, joka jo välillä oli unohtunut. Vetiset lumet humahtelevat katoilta ikkunoiden eteen kasoiksi, joiden takaa ei pitkälle pihaan näe.

Toisella on ollut viisi päivää rauhallista, omaehtoista kotielämää. Minulla samaan aikaan alati vaihtuvasisältöistä, mutta rytmissään toistuvaa sairaalaelämää päiväkirurgisesta yksiköstä leikkaussaliin, heräämöön ja osastolle. Sappiteiden korjausoperaatio onnistui ja tunnen toipuvani normaaliin tahtiin.

Lähtiäisiksi charmantti osastolääkäri totesi, että sappivaivani hoitopolku ei ole sujunut kaikilta osin mitenkään tyylikkäästi ja neuvoi laatimaan potilasvahinkolautakunnalle korvausanomuksen. Minähän olin toiseen kertaan sappileikkauksessa ja tällä kertaa sappirakko kivineen saatiin kokonaan pois.

Jolla on ollut kahdenkymmenen sentin avoleikkaushaava vatsan alueella, tietää toipumisen tuskalliseksi. Ensin on pahoinvointia, huimausta ja infernaalista haavakipua. Kun etominen saadaan rauhoittumaan on liikekipua, kiristystä ja haavasärkyä. Jokainen yksin toteutettu vessareissu, suihkussa käynti tai käytäväkävely tuntuu saavutukselta. Ruokahaluttoman ateriointi on yhtä kidutusta, kunnes tulee se taivaallisen rauhan aamu, jolloin vatsa toimiikin ja kaurapuuro ja kasviskeitto saavat arominsa takaisin.

Kotona on oivallettava, että kipulääkityksestä, joka on osastolla pyytämättä pöydälle kannettu, onkin itse pidettävä huolta. Parasta on aluksi noudattaa sairaalarytmiä ja annostusta. Toipumiseen tarvitaan liikkumista ja se taas ei onnistu ilman riittävää analgesiaa. Toisen apua tarvitaan tullen mennen, jopa kengän vetoketjun sulkemisessa ja avaamisessa.

Maailmanteatteri kohisee uutta ja vanhaa draamaa. Yksityisnäyttämöllä leikkauksesta on tänään viikko. Olen hengissä ja kohtuullisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämälle kiitos.