Suomen Kuvalehti, tuo kuvajournalismin terhakka muinaisjäänne ja kirjallisen omahyväisyyden huippuunsa kiristetty uusiotuote, ylitti itsensä vessapaperikansikuvallaan. Sisäsivut taas hykerryttivät räväköillä ja osuvilla arvioilla suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta. Taisi unohtua kuka lehteä kustantaa. Ja sieltähän se ukkonen sitten jyrähti.

Meillä luetaan Kuvalehteä. Yksinkertaisimmillaan siksi, että muuta vastaavaa ei ole. Lehden linja aiheuttaa aika ajoin nurinaa kotona, jopa uhkauksia kestotilauksen katkaisusta.  Palautettakin on lähtenyt. Toisaalta, mitä virkaa olisi lehdellä, joka olisi hajuton, mauton ja väritön. Lukijankaan pinnaa ei kannata liikaa kiristää. Viisas aavistaa, mikä on liikaa.

Kustantajat ovat väläytelleet valtaansa. Taannoin kustantaja potkaisi Hesarin päätoimittajan pihalle luottamuspulaan vedoten. Nyt Otava kärräsi johtavan viikkolehtensä ulos kirjamarkkinoilta häiritsemästä messuhulinaa. Jotain pyykinpesua on taatusti odotettavissa toimituksessa Kuvalehdessäkin. Se lehdistön vapaudesta. Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat – tai itket ja laulat.

Kirjallisuuden nykytilasta Suomessa olen pitkälle samaa mieltä kuin tuo kaikkien  yrmykriitikkojen isähahmo, Tommi M. Paljon on löperöä kirjoittelua ja turhan tarjontaa komeiden kansien väleissä. Mutta jos kustannus kannattaa, täytyyhän lukijoitakin jossain olla. Mikä minä olen sanomaan kirjaa huonoksi, jos kansa tykkää ja viihtyy. Sanon silti. Enkä käy kustantajien karjamarkkinoilla. 

Ärsytyskynnyksen tuontuostakin ylittävä neropatti, Tuomas Enbuske, julkaisi näkemyksensä korkeakoulutuksesta Hesarin Mitä ajattelin tänään -palstalla. Näkemyksen ydin oli, että hallituksen rakenneuudistuspakettiin ujutettu korkeakoulutuspaikkojen lisääminen sisältää pommin, joka vain odottaa räjähtämistään. Enbusken mielestä korkeakoulutus on tuottamatonta, se lisää maahan vain teoreettisia horisijoita, ei yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttäviä työntekijöitä.

Näin tietysti on monen muunkin mielestä. Eikös vastikään ole valiteltu sitä, että korkeakoulutettuja on hälyttävän paljon työttöminä. Akateemista sivistystä aliarvioimatta, voi kysyä, miten saisi fiksut ja lahjakkaat nuoret suuntautumaan aloille, joilta puuttuu työntekijöitä. Työelämän ja tuottavuuden uusia kehittäjiä tarvittaisiin. Kehitystyö ei onnistu teoreettisin mallein ylhäältä päin käskyttämällä.

Paljon on työtä, joka tuottaa tekijälleen niukan leivän, vaikka ei ehkä nosta kansataloudellisia tuottavuuskäyriä. Muusikot, taiteilijat, näyttelijät, kirjailijat tekevät luovalla työllään elämästämme nautittavampaa. Tutkijat tuottavat uutta tietoa, joka hyödyttää kehitystyötä. Opetus, kasvatus, terveydenhoito saattaa näyttää budjeteissa menoerältä ja siten kansantaloudellisesti tuottamattomalta työltä, mutta on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Enbuske itse perustelee kyseenalaistuksiaan korkeakoulutettujen taloustieteilijäin ja filosofien näkemyksillä. Mihinkään johtamaton ”teoriahöpötys” näyttää siis ainakin toisaalta ruokkivan sekä toimittajan että kansalaisten ajattelua.

Kävin pari viikkoa sitten terveyssysteemin pyörityksessä taas. Perusseuranta on nykyään kolmiportainen. Tietty nivaska verinäytteitä otetaan labrassa kerran vuodessa. Samalla tilaan potilastoimistoluukulla ajan omahoitajalta. Olisin voinut myös soittaa tuloksista, mutta minulla oli muutakin asiaa. Sain ajan puolentoista viikon päähän. Omahoitaja arvioi tilanteen, antaa ohjeita ja varaa ajan lääkäriltä, jos katsoo sen tarpeelliseksi.

Ehdotin nuorelle omahoitajalle, että voisin itsekin säädellä verenohennuslääkkeen annostelua koulutukseni perusteella. Seurantakortin opasosassahan on ohjeet itsemääritykseen, jos niin sovitaan ja verensokerinkin seuranta on jo rutiinia. Mutta eihän se meillä käynyt, inr-mittaria ei ole jakelussa ja systeemin mukaan annosmääritys kuuluu olevan lääkäriasia (käytännössä kuitenkin hoitajan).

Vaatii kärsivällisyyttä olla omapotilas, jos omahoitaja aloittaa voimallisen ruokavaliopuheen heti, kun huomaa kolesteroliarvon kohonneen yhdenkin kymmenyksen. Voi että ei ole kykyä – tai halua – nähdä omapotilaan omia edellytyksiä hoitosuunnitelman toteutukseen. Tuli oikein ikävä entistä diabeteshoitajaa, joka jutteli mukavia, antoi ruokavalio-ohjeet kirjallisena ja sanoi: tässä vielä tätä ohjeistusta, jonka tiedätkin, soita koska tahansa, jos tulee kysyttävää.

Lääkärikäynti yllätti tällä kertaa myönteisesti. Puuttuvaa omalääkäriä sijaisti nyt eläkkeellä oleva, ihanasti harmaantunut lääkärinainen. Hän oli selvittänyt seurantaohjelmani kokeiden tulokset etukäteen tiedostosta ja keskittyi sitten potilaan omaan selostukseen selkävaivasta. Tutkittuaan kehotti menemään suoraan vastaanotolta lannerankaröntgeniin. Sovittiin aika, jolloin hän soittaisi jatkotoimenpiteistä. Kysymykseni saivat vastauksen ja omat ehdotuksenikin hän otti huomioon. Kirjasi näpsäkästi asiat tiedostoon ja sanoi lähtiäiseksi valoisasti: Kyllä tämä tästä hoituu.

Sovittuna päivänä lääkäri soitti ja kertoi ongelman syyn paljastuneen lr-kuvasta. Suositteli selkäkoulua fysioterapeutilla, lähete on valmiina, soitan itse ja sovin ajan. Tunsin pitkästä aikaa olevani omalääkärin hoidossa. Toivon, ettei virkaan saadakaan heti kohta jotakuta juuri lääkiksestä pullahtanutta medisiinarinplanttua, joka poistuu puolen vuoden päästä paremmille apajille.

Vanhusten viikko oli ja meni. Vanhuspalvelulaki astui voimaan. Nythän kaikki on hyvin? Saamme olla rauhassa siltä angstiselta puheelta, miten vanhojen käy tässä teknistyneessä yhteiskunnassa ja virtualisoituneessa maailmanajassa?

Ystäväni sisukkovanhus, jolla ei ole tietokonetta, kertoi hiuksia nostattavaa realitya laskujen maksusta pankissa, jonka palvelupisteet pakenevat yhä kauemmaksi. Sitten viime käyntini kerrostalon alaoveen oli asennettu numerolukko, vielä yksi koodi lisää vanhuksen muistettavaksi. Turvapuhelin on asennettu ja siihen on muistettava itse soittaa kerran kuussa tarkistuspuhelu, etteivät tule turhaan katsomaan ja laskuta siitä.

On totta, että useimmat vanhukset haluavat asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista.  Tosin käsitys siitä mahdollisesta saattaa olla erilainen vanhuksen itsensä kuin omaisten mielestä, kunnan tahosta puhumattakaan. Kotona asuminen näyttää käyvän vuosi vuodelta kalliimmaksi yksin asuvalle. Kunta on kyllä velvollinen järjestämään tarvittavat palvelut kotiin, mutta käytännössä kiristyvä kuntatalous panee säästämään palveluissa ja perimään kaikesta maksun varallisuuden mukaan.

Jos hyvin käy, kolmatta ikää on meillä kahdella vielä liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin ehdimme vanhusikään. Miten lienevät asiat silloin? Sietää miettiä ajoissa mikä odottaa. Ei näytä varsinaiselta onnenpotkulta kuulua ’suuriin ikäluokkiin’.

Menin osallistumaan valtakunnallisen vanhusviikon kunniaksi vapaaehtoistyön keskuksessa tarjolla oleviin juttuihin. Ikää ei kysytty, kaikille kävijöille tarjottiin ilmaiset pullakahvit ja halukkaille myös tutustuminen sähkömagneettiseen hoitoon, jonka kerrottiin vaikuttavan mikroverenkiertoon hiussuonistossa. No, tutustun mielelläni uusiin hoitomuotoihin, joihin on saatavissa riittävästi perusteltua ja asianmukaisesti tutkittua tietoa. Kahdeksan minuutin istunto ’sähkötuolissa’ tuntuikin antavan energiasysäyksen. Varsinaisten hoidollisten vaikutusten kerrottiin ilmenevän vasta sarjahoidon jälkeen.

Jalkahoitoon olin varannut ajan ennakkoon. Hoito tehtiin huolellisesti ja taidolla varsin edulliseen hintaan. Siinä samalla oli mahdollisuus mukavaan jutusteluun, joka liikkui sujuvasti aiheesta toiseen. Pidin myös miellyttävän alleviivaamattomasta tavasta, jolla hoidon ohessa sain yksilöllisiä vinkkejä jalkojen itsehoitoon.

Tutkin netistä minkätyyppisiä aktiviteetteja eri puolilla Suomea on tarjolla kuluvalla viikolla. Vakiotarjontaa näyttävät olevan jumalanpalvelukset kirkkokahveineen; juhlatilaisuudet puheineen, musiikkiesityksineen ja kahvituksineen; erilaiset kulttuuritapahtumat (näyttelyjä, teatteria, konsertteja). Suosittuja ovat myös yhteislaulutilaisuudet, tanssit, ulkoilutapahtumat ja seniorimessut.

Yllättävän moni kunta katsoo velvollisuudekseen järjestää terveysneuvontaa, mittauksia, luentoja, jumppaa vanhusten viikolla. Ei kuulosta kovin houkuttavalta kylläkään. Entäs tämä: ”Päättäjät tutustuvat vanhusten arkeen” ja ”Ilahduta vanhainkodin vanhusta”. Hajahtaa huonon omantunnon hoitamiselta.

Etsin tuoreempia ja houkuttavampia ideoita ja kas, niitäkin löytyy: Tietotekniikkapäivä SenioriSurffien nimellä, Soppaporinat katukeittiön äärellä, Avoimet ovet nuorisomestoihin, Wanhanajan Iltamat, Seniorimuotinäytös, Hemmottelutapahtumat.

Eräs kaupunkimme asettaman vanhusneuvoston jäsen kertoi, miten monia ehdotuksia he tekevät vuosittain ikääntyvien palvelujen parantamiseksi. Monet ideat eivät ole kalliitakaan. – Miten ne otetaan vastaan, kysyin. – Ehdotukset otetaan kiitellen vastaan, kahvit tarjotaan viestin viejille -ja sen koommin asiasta ei kuulu mitään. Se kyllä lannistaa, sanoi aktiiviseniori.

Minulla on Metsä. Tai siis lähistöllä on montakin metsää ja puistoa, mutta Metsä, josta nyt puhun, on erityinen. Pyöräilen kotikadun päähän asti, lukitsen ajoneuvon suojaiseen paikkaan ja jatkan jalan. Alas polkua, ylös mäntykennäälle, kuusikon laitaa tai syysvaloa hehkuvaan lehtoon. Lukemattomien risteilevien polkujen houkutus on kutkuttavaa. Valinnanvaraa kulkijalle riittää ja kannonnokkaa tai kaatunutta runkoa istujalle.

metsäkirkosta palaavat lapset

Tänään yllätyin siis totaalisesti. Vastaan tuli kävelytien täydeltä niin kauas kuin silmään erottui iloisesti porisevia alakoululaisia opettajineen.  – Hei, mistä te ootte tulossa, huikkasin lapsille ja pysäytin pyörän. – Me oltiin metsäkirkossa, pari poikaa vastasi. – Upeaa! Letkan perää pitävä rehtorinoloinen  partasuuope hymyili: ”Olimme metsässä koko koulu, tää oli hieno juttu – ja sääkin mitä parhain!”

vaarallinen kuva

Viimeisenä tuli vielä eskarilaisia opettajineen. Otin hilpeästä lapsilaumasta kauempaa kuvan. Tiukan näköinen naisope sanoi kohdalle tultuaan, ettei lapsia saa kuvata. Olin varmaan niin ällistyneen näköinen, että hän selitti: joidenkin lasten vanhemmat ovat varoittaneet lapsiaan kuvaajista. Minä änkyttämään, että enhän minä yksittäisiä lapsia kuvaakaan, halusin vain tallentaa iloisen näkymän lapsista metsäpolulla. – Ole hyvä ja poista kuva silti kamerasta, vaati ope. Vähän se asenne särähti oudosti siinä tunnelmassa. Ehkä vauhkot vanhemmat ovat säikytelleet opettajatkin. – Iloinen mummo metsäpolulla kameran kanssa, huu, miten pelottavaa!

Kotona keskustelimme tapahtuneesta. Ihmettelin, millaisessa maailmassa nyt eletään. Toinen siihen totesi, ettei yleisellä paikalla voi ketään kieltää kuvaamasta, jos kuvaus ei ole häiriöksi. Kuvien julkaisuakaan ei voi kieltää, ellei niissä ole tunnistettavia lähikuvia ihmisistä. Kuvan tarkoitus ratkaisee. Joka päivä näemme mediassa lähikuvia väkivallan uhreista, mielenosoittajista, julkishenkilöistä. Kaikilta ei taatusti ole kysytty lupaa kuvaamiseen.

Kaikesta huolimatta mieleen jäi ihana kokemus: sain kuljeskella lasten viattoman ilon siunaamassa metsässä.

Illalla sammuin jo kymmeneltä, mikä on epätavallista. Normaalirytmissäni valvon puoliyöhön ja nukun kahdeksaan. Lapsenlapset olivat Vaarilassa eilen ja päiväunet jäivät väliin, siitä se.  Rytmimuutoksesta seurasi, että heräydyin kolmelta eikä uni ottanut jatkuakseen vessareissun jälkeen. Hiivin keittiöön ja täytin sudokun ja parin ristikon rippeitä. Neljältä kömmin takaisin vuoteeseen ja nukahdin.

Heräsin ulko-oven pamaukseen. Viiden asukkaan rivitalon päätyasuntoon ei juuri muuta ääntä naapurista kuulu ja sitäkin onneksi harvoin. Avasin rullaverhon ja tuuletusikkunan. Ulkona näytti olevan pilvinen sää. Hups, kello näytti jo yhdeksää. Toinen istui nojatuolissaan olohuoneessa lukemassa paikallista lehteä, Keskaria. Aamukahvi oli juotu ja Hesari näköjään tutkittu, mistä voi päätellä lukijan olleen valveilla jo hyvinkin tunnin.

Rakentelin aamupalaa itselleni: pieni annos toissapäivänä puolukoista keitettyä vispipuuroa maidon kera, mukillinen vihreää teetä, kaksi aprikoosimarmeladilla sipaistua kaurapaahtoleipää ja juustoleipäsiivu. Aamiaista syödessä lueskelin Hesarin ekaosan. Sydänpillerin ja rytmihäiriön estoon määrätyn lääkekapselin nielaisin laimennetun tuoremehun kanssa tässä vaiheessa vatsaärsytyksen välttämiseksi.

Aamutoimet jatkuivat pukeutumisella ja vuoteen kunnostamisella. Illalla pestyjen astioiden siirtely tiskikoneesta kaappiin on tietysti tavallaan turhaa, mutta olen tottunut hakemaan puhtaat kaapista ja aikaahan eläkeläisellä on. Arkipäivänä seuraavaksi panisin pyykkikoneen hoitamaan virkaansa, mutta sunnuntaina en viitsi pyykkejä setviä.

Toinen kaiveli työkalujaan ja laittoi keittiössä evästä. Hän lähti Esikoisen perheen taloon remonttitalkoisiin ja sanoi, ettei ehkä ole ateria-aikaan vielä kotona. Minusta siellä ei ole hyötyä selkävaivaisena, huutelin vain ’heippaa’ lähtijälle. Toivon, ettei hän väsytä kovin itseään, ei olla nuoria enää kumpikaan.

*

Avasin sähköpostin, lueskelin viestit ja vastailin. Eräästä lähti idea blogijuttuun, jonka aihion kirjoitin saman tien odottamaan julkaisuaikaansa. Katsoin myös blogiystävien päivitykset ja huomasin Mumman raitamatto -blogin Annikin innostuneen päivänkulun kirjaamisesta. Kiva! Ihanan pitkä juttukin, päätin lukea sen tarkemmin tuonnempana.

Palasin  keittiöön, oli puuron aika. Puolipäivän aikaan meillä syödään puuroateria vaihdellen kuitupuurosekoitusta, neljän viljan- tai kaurahiutaleita. Kaikki ovat maukkaita marjojen ja maidon tai marjakeiton kera. Hedelmä vielä jälkkäriksi. Tänään, kuten yleensäkin sunnuntaisin,  keitin täysjyväspelttimannaryyneistä puuron maitoon. Toisen annos päätyi jääkaappiin, siitä voi tehdä vaikka lettutaikinan.

Nautiskelin puuroni Valion luomumustikkakeiton ja Hesarin kakkososan kera. Tunsin syntistä nautintoa tästä paluusta kolmen ensimmäisen eläkevuoden ateriointiin lehden tai kirjan kanssa. Toinen kun oli silloin vielä työelämässä.

Puuron jälkeen yleensä esivalmistelen aterian, nyt pilkoin perunat ja lantunpuolikkaan saman tien uuniin kypsymään ja maustoin pihvit odottamaan paistamista. Vihersalaatti syntyi tammenlehväsalaatista (luomu), luomukurkusta, makeasta suippopaprikasta (luomu) ja Valion Viola 9{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} juustokuutioista. Salaatinkastike on meillä vakio: miedosti chilillä maustettu Provencale-salaattikastike, jota valmistaa Uudenmaan Catering Oy. Provis on huippu, siinä on lähiruuan touch ja maku sointuu erilaisiin aineksiin, parempaa kastiketta ei ole tullut vastaan.

Lueskelin lehdet loppuun. Paljon on kuolinilmoituksia taas Hesarissa ja nyt oli paikallislehdessäkin monta. Erilaisisa kuvahahmotelmia liitetään nykyään ristin sijasta ilmoituksiin. Aina ne eivät ole kovin onnistuneita, tuntuvat jotenkin arkisilta.

Palasin koneelle ja luin Annikin jutun. Miten sujuvasti ja eloisasti hän kirjoittikaan päivästään. Tekstin lauseet, sanavalinnat ja rivien välitkin loivat kuvaa tasapainoisesta ja onnellisesta elämänvaiheesta. On löytynyt kotoisa ja itseä tyydyttävä asumismuoto ja paikka yhteisössä. Niinhän se on, että puolisoiden tarpeet ja toiveet eivät aina käy yksi yhteen, mutta vanha pari on oppinut joustamaan. Hymyilytti se uni, sentapaisia minäkin ajoittain näen ja sanon niitä painajaisikseni. Jutusta bongasin myös kiinnostavan lukuvihjeen.  – Uuni hälyttää. Kasvikset ovat valmiit. Lähden tästä paistamaan pihviä.  

*
Ateriaseurana oli pyhän kunniaksi Paavo Kiurun Karjalan naisprofeetta, vakavahenkisen romaanin muodossa kerrottu elämäntarina Helena Konttisesta, joka eli erikoisen elämän,   toimi synnyinseudullaan herätyksen välikappaleena. Ehdin juuri päättää aterioinnin ja ottaa sokerilääkkeen ja verenohennuspillerit, kun veli soitti Lapsuusmailta. Kysyi muistanko mikä päivä tänään on. Muistinhan minä siinä äidin kuolinpäivän, siitä on kolme vuotta.  Veli oli käynyt haudalla viemässä kynttilän. Sanoi verenpisaroiden yhä kukkivan kauniisti. Huomasin, että ilman veljen soittoa en kenties olisi ajatellut päivääni siltä kannalta. Olen kiitollinen ja minua liikuttaa, että veli vanhempiimme liittyvät muistopäivät huolehtii.

Arvelin, että Toinen saattaisi ilmaantua kotiin kohtapuoliin. En kuitenkaan soittele sinne remontin keskelle enkä jää odottelemaan. Nyt on ’ruokalevon’ paikka, kuten Lapsuusmaalla ennen sanottiin. Sen turvin isä ja äiti jaksoivat aamusta iltamyöhään ahertaa. Kyllä se tekee hyvää kipeäselkäiselle kaupunkilaisellekin.

*
Niinpä se on, että kun heräilee myöhään, on myöhässä koko päivän rytmistään. Olin mielestäni torkahtanut vain hetken, kun tajusin, että kello on jo puoli kuusi. Heti vain kahvia tulemaan. Juon yleensä yhden kupillisen päivässä, siitä ei sydän läpättele eikä verenpaine nouse. Jos kahvittelu menee yli iltakuuden, se sekoittaa uneen pääsyä. Olin ottanut jo aamulla sulamaan yhden pullan, jonka tavallisesti jaamme. Minä en voi syödä makeita ihan mielin määrin verensokerin takia ja Toinen sanoo, ettei hän tarvitse välttämättä pullaa kahvin kanssa. Ihan tyytyväisenä hän kumminkin nautiskelee jättämäni puolikkaat.  😉

Näyttää siltä, että en selviä tänään ulos ollenkaan. Ilmeisesti haluan olla kotona, kun Toinen tulee. Päiväkin on harmaa, sadetta vaille. Eilen oli ihana syysaurinkoinen, ja olimmekin lasten kanssa pihassa haravoimassa lehtiä. Muru keräili pikkuiseen koriin vaahteranlehtiä ja tyhjensi koriaan sitten tarmokkaasti isompaan lehtiroskikseen. Pikkuritari ajeli enimmän aikaa patiolla vanhalla kolmipyöräisellä, joka oli jätetty vajan perukoille tarvitsijaansa  vartoomaan. Kuopus aikoinaan viimeksi sillä ajeli 1970-luvun lopulla. Naurattaa nyt, mutta totta on.  

Olen alkanut hyödyntää levyhyllystömme sisältöä, kun Toinen toi uudet kovaääniset tähän tietokoneelleni. Täällä Kolmannessa huoneessa istuskellessa kuuntelen omia mielilevyjäni. Nyt soi viimeksi hankittu Guitarreando, suomalaisen kitaraduon (Hildén-Lehtinen) soittamaa latinalaisamerikkalaista, klassista ja suomalaisia kansansävelmiä. Kitaramusiikki on minun favoriittini, olenpa joskus itsekin vähän soitellut, no, noin puoli vuosisataa sitten.

Jokohan tämä on muuttunut jaaritteluksi, kun päivä ei ole vielä lopussa ja juttu jatkuu ja jatkuu.

*
Nyt kyllä soitan Toiselle. Kello on yli seitsemän. Se on ollut remppareissulla jo yhdeksän tuntia! Puhelun taustalla kuuluu sirkkelin ääntä. – Mitä, sanoo Toinen, joko kello on niin paljon, tässä on vielä vähän kesken. – Se on kesken vielä tämänkin päivän jälkeen, ala tulla kotiin, sanon napakasti, ja hän lupaa hankkiutua lähtemään. Huolettaa sekin, miten Esikoinen jaksaa. Tätä on jatkunut koko kesän. Eilen lapsia tuodessaan se näytti laihtuneelta ja uupuneelta. Emoa se riipaisi.

Vaihdan levyksi jazzia, Ravi, kotimainen jazzyhtye, jossa soittaa harmonikka, kaksi kitaraa ja basso. Tunnelma kevenee.  Ystäväsiskolta tuli kännykkään viesti. Olemme sopineet tapaamisesta huomenna Stadissa. Ajatus tuo iloa. Melkein kaksi kuukautta on edellisestä keskustelustamme, vaikka asumme vajaan puolen tunnin junamatkan päässä toisistamme. Hänen kanssaan me puhumme ’oikeita’, joskus ihan nurin käännetystä sielusta asti.

*
No tulihan se mies lopulta hätyytyksen perästä kotiin kahdeksalta. Ihmeen pirteänä. Hän tuntuu kuitenkin tyytyväiseltä voidessaan olla avuksi omilla taidoillaan. Laitan teetä. Toinen istahtaa katselemaan Arto Nybergiä.

Iltateetarjottimelle tulee kummallekin eri teelaatua, pari paahtimessa lämmitettyä pikku piirakkaa ja niillä juustosiivu, tällä kertaa 20 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} Polaria, yksi juustolevitteellä sivelty sekaleipäviipale, Toiselle sylttyä päällä, minulle kylmäsavulohta, luomutomaatti puoliksi, pari kanelikorppua ja hedelmä. Minä syön mieluimmin omenan, Toinen päärynän. Niitä mussutamme uutisia seuraillen. Lottoarvonnan siirtyminen Maikkarille aiheuttaa meillä tuuletusta. Tylsää sitä on ollut sivusta seurata, kun ei itse osallistu.

Toinen jää urheilu-uutisten pariin, minä tulen päättämään päiväkertomukseni. Tästä poistun avaamaan vuoteen, käymään iltapesulla ja tulen Kotikatsomon pariin vähän myöhässä. Kymmeneltä katsomme jakson Siltaa ja sitten hankkiudumme petiin, Toinen nukkuakseen, minä lukeakseni vielä kirjapinosta novellin tai kaksi.

Huomenna on uusi päivä, joka alkaa verensokerin ja verenpaineen mittauksella ja vaakalukemien tarkistuksella, kuten aina maanantaisin.
**

Semmoinen tunne toisinaan on, että mitään ei oikein saa aikaan. Mistä ihmeestä nimenomaan syksyllä nousee se, että pitäisi aikaansaada? Myöhään eilen illalla soitti nuoruusystävä ja alkoi pohtia samaa. Onko tämä joku meidän eläkkeelle päässeiden yleisempikin fiilis, mietin. Työelämän sitkeä jäänne?

Kuluneella viikolla olen kuitenkin pessyt puolet talon ikkunoista ja keinun katosmuovin, tavanomaisten kodinhoitotehtävien lisäksi. Harminpaikka selässä valittaa näistäkin vähäisistä. Toinen korjaili viimeiset kesäkalusteet patiolta vajaan. Piha näyttää suuremmalta. Myöhään kukkijat pääsevät esiin.

Olen alkanut viime aikoina tutkia kaupan kuitteja ostoksilta palattua. Mikä meidän taloudessa mitäkin maksaa? Viikonlopun ruuat ja talouskamat meille kahdelle tekee yleensä 90 – 120 euroa. Tällä kertaa kallein ostos  oli kaksi sisäfileepihviä, jotka Toinen valitsi sunnuntaiateriaksi. Hyväksyn sen, koska pihviateria on helppo valmistaa. Suosituin lisäke meillä salaatin ohella on uuniperunat, neljään lohkoon jaetut rosamundat, öljyllä siveltynä ja Meiran valkosipulisella perunakuorrutteella maustettuna.  

Tänä syksynä meillä on kahdet kausiliput, pääsemme siis konserttiin joka viikko. Torstaipaikat ovat Musiikkitalon permannolla melko edessä ja toisen viikon perjantaisin keskiparvella. Havaintoni mukaan alhaalla kuulee sävyt ja nyanssit tarkemmin, myös eri instrumenttien oman äänen. Parvella taas kuulee paremmin kokonaissaundin. Ekariveillä eksyy helposti epäoleellisiin, kuten miten kapellimestarin nenänpäästä tippuu hiki tai miten rumasti joku pullea naisviulisti istuu. Eilen kuulimme Schubertin ’Traagisen’ – melko uneliaasti esitettynä – ja Berliozin ’Fantastisen’ intohimottoman tulkinnan.

Musiikki resonoi – vaikkei oma elämä nyt ole traagista eikä fantastista, ehkä vähän intohimotonta sentään.

Sain jostain päähäni omituisen ajatuksen kohta herätessä: pitäisi kirjoittaa yksi päivä elämästä muistiin. Taisin kuvitella, että kirjaisin tapahtuvaa pitkin päivää, hetki hetkeltä. On keskiviikko, kello näyttää 19:04 nyt, kun kirjoitan ensimmäisen rivin. Mihin tämä päivä sujahti? Mitä siitä tähän kaapii?

Kuuntelen, kun Perkiömäen kopla soittaa jazzia. Musiikki on sillä tavalla mietiskelevää ja kiemuroivaa kuin ajatus. Tänään pestyn ikkunan takana hämärtyy hiljalleen.  Maljakossa hehkuu punainen kukka, jonka sain yllättäen eilen ihmiseltä, jolle olin avuksi vuosia sitten. Joitakin asioita näköjään muistaa vuosien takaakin.  

Ystävä soitti äsken. Ihmetteli mihin päivät kuluvat, aina on jotain, ei ehdi kaikkea mitä haluaisi. Siis sitä samaa kuin minäkin juuri nyt ihmettelen. Ilahduin hänestä. Olin ajatellut eilen tai toissa päivänä viimeksi soittamista hänelle, mutta enpä saanut aikaan. Kerroimme puolin ja toisin missä mennään. Lopuksi hän puhui sisäisen levollisuuden ikävästä. Niin paljon on menemisiä, tulemisia ja tekemisiä. Semmoistako elämä yhä on, hän sanoi ja kuulosti pettyneeltä itseensä.

Vielä aamutakissa olin, kun tiskikoneen tuntumassa kohdattiin Toiseni kanssa, ja minä sanoin, että halataanko. Hän ilahtui, levitti kätensä ja otti syliin. Tunsin lämmön, että olemme olemassa toisillemme.    

On tässä mukavassa elämänmuodossa harmin paikkakin. (Oh, että muinoin kuvittelinkin itselleni terveitä eläkevuosia ainakin kymmenkunta. Aina ei käy kuin haaveillaan.) Kolotusta piisaa. On pitänyt opetella tunnistamaan omat vaivansa ja kehittämään selviytymisen keinot.

Tiedetään ihmisen selkärangan nikamien välissä olevien rustojen toisinaan luiskahtavan osittain koloistaan. Sen tuntee jatkuvana liikekipuna. Kivutonta asentoa ei tahdo löytyä. Särkyyn kipulääkettä, varovaisia venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Kerran olen tämän helvetinkivun kokenut. Moni on joutunut kirurgiltakin apua hakemaan, minä en vielä.

Tiedetään selän nikamavälien ihmisen ikääntyessä myös madaltuvan. Silloin saattaa jalkaan kulkeva isciashermo jäädä joskus puristuksiin. Sen tuntee siitä, kun äkkinäinen terävä kipu pysäyttää liikkeen. Tulee tunne, että jalka ei pidäkään. Sanon vaivaani temppujalaksi. Taas tarvitaan venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Tähän ei kipulääke ehdi eikä lääkäri mahda mitään.

Selkä ei ole luotu tikkusuoraksi, nivellys auttaa monessa menossa. On hyvä, että harmit ovat vielä ajoittaisia eikä jatkuvia. Liikehoidoista löytyy apua. Kiropraktikot ja osteopaatit ovat harminpaikkalaisen pelastus.