Sain jostain päähäni omituisen ajatuksen kohta herätessä: pitäisi kirjoittaa yksi päivä elämästä muistiin. Taisin kuvitella, että kirjaisin tapahtuvaa pitkin päivää, hetki hetkeltä. On keskiviikko, kello näyttää 19:04 nyt, kun kirjoitan ensimmäisen rivin. Mihin tämä päivä sujahti? Mitä siitä tähän kaapii?

Kuuntelen, kun Perkiömäen kopla soittaa jazzia. Musiikki on sillä tavalla mietiskelevää ja kiemuroivaa kuin ajatus. Tänään pestyn ikkunan takana hämärtyy hiljalleen.  Maljakossa hehkuu punainen kukka, jonka sain yllättäen eilen ihmiseltä, jolle olin avuksi vuosia sitten. Joitakin asioita näköjään muistaa vuosien takaakin.  

Ystävä soitti äsken. Ihmetteli mihin päivät kuluvat, aina on jotain, ei ehdi kaikkea mitä haluaisi. Siis sitä samaa kuin minäkin juuri nyt ihmettelen. Ilahduin hänestä. Olin ajatellut eilen tai toissa päivänä viimeksi soittamista hänelle, mutta enpä saanut aikaan. Kerroimme puolin ja toisin missä mennään. Lopuksi hän puhui sisäisen levollisuuden ikävästä. Niin paljon on menemisiä, tulemisia ja tekemisiä. Semmoistako elämä yhä on, hän sanoi ja kuulosti pettyneeltä itseensä.

Vielä aamutakissa olin, kun tiskikoneen tuntumassa kohdattiin Toiseni kanssa, ja minä sanoin, että halataanko. Hän ilahtui, levitti kätensä ja otti syliin. Tunsin lämmön, että olemme olemassa toisillemme.