Semmoinen tunne toisinaan on, että mitään ei oikein saa aikaan. Mistä ihmeestä nimenomaan syksyllä nousee se, että pitäisi aikaansaada? Myöhään eilen illalla soitti nuoruusystävä ja alkoi pohtia samaa. Onko tämä joku meidän eläkkeelle päässeiden yleisempikin fiilis, mietin. Työelämän sitkeä jäänne?

Kuluneella viikolla olen kuitenkin pessyt puolet talon ikkunoista ja keinun katosmuovin, tavanomaisten kodinhoitotehtävien lisäksi. Harminpaikka selässä valittaa näistäkin vähäisistä. Toinen korjaili viimeiset kesäkalusteet patiolta vajaan. Piha näyttää suuremmalta. Myöhään kukkijat pääsevät esiin.

Olen alkanut viime aikoina tutkia kaupan kuitteja ostoksilta palattua. Mikä meidän taloudessa mitäkin maksaa? Viikonlopun ruuat ja talouskamat meille kahdelle tekee yleensä 90 – 120 euroa. Tällä kertaa kallein ostos  oli kaksi sisäfileepihviä, jotka Toinen valitsi sunnuntaiateriaksi. Hyväksyn sen, koska pihviateria on helppo valmistaa. Suosituin lisäke meillä salaatin ohella on uuniperunat, neljään lohkoon jaetut rosamundat, öljyllä siveltynä ja Meiran valkosipulisella perunakuorrutteella maustettuna.  

Tänä syksynä meillä on kahdet kausiliput, pääsemme siis konserttiin joka viikko. Torstaipaikat ovat Musiikkitalon permannolla melko edessä ja toisen viikon perjantaisin keskiparvella. Havaintoni mukaan alhaalla kuulee sävyt ja nyanssit tarkemmin, myös eri instrumenttien oman äänen. Parvella taas kuulee paremmin kokonaissaundin. Ekariveillä eksyy helposti epäoleellisiin, kuten miten kapellimestarin nenänpäästä tippuu hiki tai miten rumasti joku pullea naisviulisti istuu. Eilen kuulimme Schubertin ’Traagisen’ – melko uneliaasti esitettynä – ja Berliozin ’Fantastisen’ intohimottoman tulkinnan.

Musiikki resonoi – vaikkei oma elämä nyt ole traagista eikä fantastista, ehkä vähän intohimotonta sentään.