Jotkut päivät ovat tämmöisiä, vähän himmeitä. Kun herää on pilvistä, ennen iltaa jo sataa. On ollut niin paljon kauniita ja kirkkaita päiviä, että ihan unohtui: tällaista on toisinaan. Heräsinkin liian varhain. Yleensä korjaan vahingon kääriytymällä onnellisena takaisin uneen, mutta nyt virkkuunnuin liikaa siihen. Oli paras nousta.
Nyt, kun olen aikeissa sukeltaa kohta taas uniani katsomaan, voin todeta millainen päivästä tuli. Tulin katsoneeksi pari tv-tallennetta ja Prisman tarjoilemaa tietoa maanjäristyksistä. Juutuin kirjoihin pitkäksi aikaa: Italian renessanssiajan taidetta ja Erich Frommia. Kauppareissun ja muutamien kotipuuhien jälkeen oikaisin sohvaan kuuntelemaan Mestaritontun tarinoita cd:ltä, Seela Sellan lukemana. Siihen olinkin sitten torkahtanut. Klassinen soi osan päivää taustalla.
Kun tuttava soitti pohjoisesta, saatoin kertoa, että päivä on himmeä, mutta mieli kirkas.
Oijoi sentään, Pissismummo tunsi itsensä vallan Tuhkimon sisarpuoleksi kotiin päin tullessa, kun junaan päästyä viilensi kumisaappaisiin ja lenkkitossuihin totutettuja jalkaparkojaan junavaunun lattiaa vasten. Mikä jumalainen ilta! Ihan väristys oli käynyt Kuulun Laulajattaren liverryksiä ja langanohuita pianissimoja kuunnellessa.
Kyllmaar Pissismummokin laittautuu harvinaiseen tilaisuuteen päästessään, restauroi huolella aikainmerkitsemän naamataulunsa, ähertää kihartimen kera kuontalonsa, ahtautuu parhaimpaan kevätjakkupukuunsa (hame peijakas jo kirraa vuosien saatossa kadonneen vyötärön kohdalta) ja survoo jalkoihinsa sievät kengät.
Siis liput oli ostettu jo syksyllä, kun ensimmäinen ilmoitus konsertista oli lehdessä. Totisesti, kelpo paikat oli saatu, vaan teki se afääri aika kuopankin Pissismummon eläkeroposten pinoon. Paikalla oli selvästikin pääkaupunkiseudun musiikkielämän kerma. Kelpasi siellä Pissismummonkin tepastella korkokengissä.
Hätäähän ei olisi ollutkaan, jos ei olisi pitänyt sipsutella niine kenkineen aseman ja festaripaikan välikin. Mistään yleiskulkuneuvosta ei ollut apua eikä taksia kehdannut ottaa. Kotiaseman parkissa sentään odotti ajoneuvo paikoillaan ja pelasti jalat pahemmalta katastrofilta.
Vaan kulttuurihan tunnetusti tekee nälkäiseksi. Niinpä löysi Pissismummo itsensä vielä puoliyön tietämissä nakkikioskin jonosta korkokengissään. Kylläpä maistuikin paikkakunnan erikoinen mieltä kohottavan illan päätteeksi. – Joo, älkääs nyt, kyllä eväspuoli pitää olla tilanteen mukaan. Ja kengät. Jalkojen.
kevät käy vähiin, heleys
tummuu päivä toisensa
perään häipyy
hengästyneenä kulman taa
tuulta, silmillä hiukset
kuuntelen
loittonevaa, lähenevää
Eric-Emmanuel Schmitt; Oscar ja Roosamamma; Like, 2005
Leukemiaan kuoleva Oscar kirjoittaa Roosamamman ehdotuksesta kirjeitä Jumalalle, johon hän ei kylläkään usko. Kymmenvuotiaan suhde sairauteen, kipuun ja kuolemaan sekä pettymys moniin aikuisiin kuvautuu viehättävään tyyliin kirjoitettujen kirjeiden rivien välissä. Koska kirja ei ole vanhemman menetyksestä käsin lapsen kuolemaa lähestyvä, se ei myöskään kylvetä lukijaa kyynelissä vaan pikemminkin saa ajattelemaan kuolemaa eleettömästi ja pelotta. Ensin tarina sai minut miettimään miksi se on kirjoitettu, sillä se ei anna vastauksia kuoleman edessä nouseviin kysymyksiin. Tarina antaa kuitenkin arvokkaita viitteitä siitä, miten lapsen kanssa voi kohdata elämättä jäävän elämän. Kuolevan pojan ja sairaalan leikkitädin välille syntyy luottamus, joka pojan ja hänen vanhempiensa väliltä puuttuu. Viisas Roosamamma onnistuu myös tutustuttamaan Oscar-pojan ja sairaalatoveritytön toisiinsa ja lähestyvän kuoleman pelkoon käpertyneet vanhemmat yhteyteen lapsensa kanssa. Se antaa toivoa.
– Oscar oli viimeisinä päivinä hyvin väsynyt ja nukkui paljon. Hän kirjoitti yöpöydälleen lapun: ”Vain Jumala saa herättää minut”.
.
Helena Anhava; Toimita talosi; Otava, 2006
Kirjan alaotsikko on Muistijälkiä. Kirjailija kertoo heti aluksi isänsä, kirjailija ja pappi Lauri Pohjanpään käyttäneen usein ilmaisua ”Toimita talosi”. Sanonta on vanhatestamentillinen, peräisin Toisen Kuningasten kirjan 20. luvusta. Siinä kerrotaan profeetta Jesajan viestistä sairaalle kuningas Hiskialle: ”Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane.” Raamattu kertoo ennustuksen toteutuneen Hiskian kohdalla viidentoista vuoden kuluttua.
Helena Anhava toteaa, ettei ole sairas, mutta on täyttänyt jo 80 vuotta eikä välittäisi viidestätoista lisävuodesta. Hän käsittää ’talon toimittamisen’ aineellisena sekä henkisenä prosessina. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneiden tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”
Kirja rakentuu toisaalta yksityisistä muistosirpaleista, toisaalta kirjailijan välienselvittelyistä aikansa kulttuurisiin ja poliittisiin ilmiöihin ja vaikuttajiin. Kiltin ihmisen kokemusmaailmaan kerääntynyttä kiukkuakin purskahtelee kuin laavaa tulivuoren uumenista.
Helena Anhavan aforistisista runoista olen aina pitänyt. ’Talontoimituskirja’ valottaa kiinnostavasti myös runojen taustoja ja syntyvaiheita sekä antaa yhden mahdollisen muistelukirjamallin.
Bo Carpelan; Axel; Otava 1985 (4. painos 2006)
Voisin melkein sanoa kaksi Carpelanin peräkkäistä tuoreempaa romaania myös äsken luettuani, että tämä pohjoismaisella palkinnolla arvostettu kirja nostaa jo kirjailijan nobelkategoriaan. Carpelan on huima runoilija, kirjallinen tuotanto on laaja, proosakin kimaltaa arkisen sanataiteen yläpuolella. Kirjailijalla on oma, tunnistettava äänensä. Teksti soljuu kuin keväisessä vuoripurossa, avaa aavistamattomia näköaloja. Carpelanin tapauksessa sanataide pitää lukijaa imussaan, ei niinkään romaanin juoni.
Axel on harvinainen romaani, se kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isosedästä. Aikakausi on mitä kiinnostavin, 1800 ja 1900-luvun vaihde, Suomen itsenäisyysjulistuksineen. Tarina on sekä fiktiota että faktaa, sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä, kuvaa musiikillisen neron aitoa ystävyyssuhdetta kansallissäveltäjään. Analyysit Sibeliuksen musiikista ovat äärimmäisen kiinnostavia ja mikä parasta, kirjailijan kieli on musikaalista – minkä toinen runoilijasielu, Kyllikki Villa, on onnistunut välittämään myös suomennoksessa. Kirjan lukeminen oli nautittava elämys!
”Kenties taide on olemassa ennen meitä ja me olemme olemassa loihtiaksemme sen esiin pimeydestä niin kuin loihdimme esiin oman todellisen elämämme. Aito musiikki ei julista, se luodaan hiljaisuudessa, kuuntelemalla omaa ääntä, joka on kaikkien, kaikkien ääni -.”
Michael Ende; Momo; suom. Marikki Makkonen; WSOY 2004
Fantasiaromaani Momosta, pienestä tytöstä ja ’harmaista herroista’, jotka varastivat ihmisiltä aikaa, on kirjoitettu 1970-luvun alussa, julkaistu suomennettunakin ensi kerran 1977. Kiihtyvän elämänrytmin ja kiireen hillitseminen on kirjailijan viesti, joka tällä vuosituhannella tuntuu yhä ajankohtaisemmalta. Tämän päivän harmaita herroja sanotaan konsulteiksi, jotka kulkevat työpaikoilla esitelmöimässä aikavarkaista, tarkoituksena vain lisätä tehokkuutta ja tulosta.
Momo on kertomus leikin ja ilon täyteisestä elämästä, joka kiireen ja tehokkuusajattelun myötä muuttuu kovaksi ja harmaaksi. Momo antaa toivoa, sillä hän löytää Mestari Horan ja kilpikonnan avulla ilon uudelleen ja levittää sitä ympärilleen.
”Kukaan ei tuntunut huomaavan, että aikaa säästäessään joutuikin tinkimään muusta. Kukaan ei halunnut ymmärtää, että elämä oli käynyt yhä köyhemmäksi, yhä yksitoikkoisemmaksi ja kylmemmäksi. Lapset tunsivat sen kyllä, sillä heillekään ei ollut enää koskaan aikaa. Mutta aika on elämää. Ja elämän paikka on sydän. Ja mitä enemmän ihmiset säästivät aikaa, sitä vähemmän sitä jäi.”
Katson elokuvia eniten televisiosta, tallenteina tai dvd:ltä, koska kotonaan voi vapaimmin eläytyä tarinaan, voi myös säädellä tunnekuormaa tauotuksilla tai jos ennakkoarvio onkin pettänyt, vaihtaa kanavaa. Elokuvateatteriin lähden, kun on kyse filmistä, jossa luonnonmaisemat tai musiikki ovat merkittävä osa tarinaa tai tapahtumahorisontti erityisen laaja, kuten esimerkiksi Sormuksen herra-trilogiassa.
Joskus olen harmissani nähtyäni elokuvan, jonka pinnanalaiset tasot aukenevat antoisina – eikä satu olemaan kenen kanssa siitä puhuisi. Elokuva on mielestäni sellainen taidemuoto, josta ei oikeastaan pitäisi nauttia yksin vaan sellaisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita ja avoimia tarinan tulkintamahdollisuuksille. Oivallusten jakaminen kruunaa elämyksen.
Viimeksi tällaisen harmituksen koin eilisiltaisen Kalifornian jälkeen. Mietin itsekseni hyvän ja pahan taistelua maailmassa ja ihmisessä. Miten sattumanvaraiselta kaikki saattaa näyttää ja ehkä onkin ja kuitenkin juuri siksi tapahtuminen on merkittävää yksilön kannalta. Hyvällä ja pahalla näyttää olevan erilaiset kasvot, ne eriytetään helposti (hyvis-pahis-ajattelu), mutta varsinainen taistelu käydäänkin pohjimmiltaan jokaisen yksilön sisäisessä maailmassa.
Elokuvan mahdollisuudet kuvata ihmisen elämää ovat lähes rajattomat. Lajityyppi määritellään usein myyntinäkökulmasta, sisältö voi elää moneen suuntaan fakkia laajemmallekin. Komediat eivät naurata kaikkia, tragedia voi kääntyä koomiseksi, jännitysfilmi osoittautua banaaliksi. Kuten taiteessa yleisemminkin, kauneus on katsojan korvien välissä. Murhaajankin silmissä viaton voi nähdä enkelin katseen.
Eikö muka naapurien tekemisillä ole vaikutusta! Rivimme toisessa päässä asusteleva ikäiseni sinkkuherra Hortonomi on möyhentänyt ja rapsuttanut museoviraston kaivauksiin kelpaavalla tarkkuudella rapunpielensä jo huhtikuussa. Siinäpä nyt on mallia muille miten etupiha on hoidettava. Lakanansileään multaan orastaa tarmokkaasti ruoho ja kuunliljojen lehtivarret ovat jo kymmensenttiset.
Kaunis päivä houkutteli meikäläisenkin multaisiin puuhiin etupihalle. Lapiolla nurmikko nurin, käsin poimien voikukanjuuret ja sammaloituneet mättäät mustaan säkkiin ja rautaharavalla tasoittelu. Ruohonsiemeniä ei ollut valmiina, mutta pyhästä päästyä on. Välillä kävin syömässä ja oikaisemassa selkää, sitten taas. Työ oli rattoisaa, mutta fyysiset rajoitukset alkoivat jo lopulta hillitä huhkimista.
Aidan takaiselta pihalta ilmaantui sopivasti tauottamaan lapiopuuhaa uusi koiratuttavuus herttaisen emäntänsä kanssa. Söpölle ajokoiran pennulle annoin mielessäni nimen Tapsu. Viksua ei näkynyt tänään, mutta Tapsun naapuri, valtava mustakarvainen bernhardilainen, jonka olen nimennyt Mustiksi, ilmaantui paikalle emäntä hänelläkin hihnan päässä. Musti suhtautuu ihanan äidillisesti Tapsuun, oli kiva katsoa, kun ne telmivät pihassa. (Toivottavasti muuten muistan tavatessa koiraystävien oikeat nimet!)
Ai, mitäkö otsikko meinaa? No, sairaanhoito-opiston sisätautiluennolla opimme aikoinaan, että on olemassa potilaita, joille sopivin diagnoosi on JPK. Se tarkoittaa ’Joka Paikka Kipeä’. Sehän näistä maankääntöhommista meikäläiselle seuraa.
Aamusta asti ropsahdellut sade taukosi ja aurinko ilmaantui paikoilleen iltapäivällä. Se kaamea urakka on alkanut: pihamaan kääntäminen. Käsittämättömän tiheä ja tiukka juurien ja juuririhmojen verkosto syvällä nurmikon alla on pihakoivun jäämistöä. Ei ihme, että nurmikko ei erinomaisen hyvin ole voinutkaan. Toinen survoo ja kääntää ja hiki tippuu, yritän puolestani möyhentää paakkuja ja keräillä juurenpätkiä. Tässä menee vielä monta hikistä iltaa. Mitä sanoinkaan siitä muuttamisesta..
Eilisestä on muistona maailman ihanin ja upein ruusukimppu, kohottavan konserttielämyksen viipyilevä jälkimaku, emon poikasten persoonalliset kortit halauksin annettuina, erinomaisesta ateriasta ja yhdessäolosta täysinäinen olo – ja kaikenlaisesta oheistapahtumisesta varsinainen tunnekimara.
Euroviisuista sen verran, että realismia on voittajaa ennustellessa ottaa huomioon äänestävän populaation näkökulma ja pitää omat mieltymyksensä siitä erillään. Show sinänsä oli erinomainen, audiovisuaalinen työ huolellista ja luovaa, rennot ’postikortit’ hyväntahtoisesti hauskoja, joskin kovin talvisia ja juontajapari söpö.
”Hei, kamoon, onks toi tosiaan meidän äiti”, kommentoi Esikoinen Kuopukselle, kun hehkutin lätkämatseja. Kyllä USA-ottelu oli hikistä ja kihelmöivää kiekkoiloittelua ja voitto Venäjästä ah, niin makea! Loppuotteluun pääsy on meiltä jo sinänsä hieno saavutus, hopeamitalille on turha nyrpistellä. Parhaat voittavat, se on pelin henki.
Äiti ei ole huoneissaan, kun tulemme junalta. Pihallakaan ei näy. Kierrän talon kellaria myöten. Ulkorakennusten takana metsikön reunassa on pieniksi pilkottuja puita kasoissa. Sieltähän äiti löytyy, on tunniksi yksin jäätyään mennyt pinoamispuuhiin. Hitaasti se käy, kalikka kerrallaan. – A, sie tulit äitiis kahtomaa, ilahtuu hän. Taluttelen hänet tuvalle. Kulku käy hitaasti ja horjahdellen, selkä kumarassa. – Se vettää minnuu jo muata kohe, sanoo äiti.
– Tiijät sie, mie en tuntent siun poikaas, ko se käi tässä vastikkää, äiti sanoo veljenpojan käynnistä samana aamuna. – Ai, eiks se oltkaa siun…mites mie nyt sotken. – Ennen kuin ensimmäinen päivä on illassa, olen vastannut äidille kymmenen kertaa samoihin kysymyksiin; missä veli on, joko syödään tai juodaan tai joko otetaan lääkkeet. Olen kuunnellut ne samat ajatusnauhat kuin viikottain puheluissammekin. Olen pysäyttänyt hänet, kun hän on menossa jonnekin ’töille’. Olemme katselleet yhdessä salkkarit ja uutiset, syöneet iltapalaa. Lääke ja silmätipat on hoidettu ja äiti peitelty sänkyyn.
Veljen kanssa on sovittu, että otan yhteyttä viranomaiseen, joka kunnassa hoitaa vanhusten asioita. Veli ei enää jaksa, hän on aikansa yrittänyt.
– Ja äitinne syntymävuosi oli…1914? Kyllä se laitospaikkahakemus on täällä jonossa, mutta kun vanhainkodissa ei kerta kaikkiaan ole paikkoja. Muistikartoitus on näköjään tehty joulukuussa, onkos tilanne nyt niin oleellisesti huonontunut teidän mielestänne? … No, sehän voidaan tehdä uudestaan, äitinnehän käy päiväkeskuksessa tiistaisin, eikö niin. Lääkärinlausunto tästä hakemuksesta puuttuu, jos nyt hankkisitte sen. Ehkä tarvitaan vielä neurologisia tutkimuksiakin. …Niin, kyllä minä ymmärrän, että te olette huolissanne, mutta kun paikkoja ei ole…
Kuudelta aamulla äiti on herännyt ja laittanut kahvinkeittimellä pannullisen juomakelvotonta kahvia, minua varten. Veli on tuonut äidille aamupuuron, antanut aamulääkkeet, laittanut kaakaota kuppiin. Äiti osallistuu voitelemalla itse leivän. Kun tulen alas kahdeksalta, veljenvaimo kertoo anoppinsa käyneen yöllä vaeltelemassa heidän puolellaan ja valitelleen sydänkipuja. Veli on poistunut peltotöihin. Äidin jääkaappiin on tuotu ruokaa ja liesi kytketty päälle niiksi päiviksi, jotka olen äidin kanssa. Kuivauskaapissa on äidin tiskaamia astioita, jotka täytyy pestä uudestaan ennen käyttöä. Lämmitän ruokaa ja syömme yhdessä. Annan päivälääkkeen.
Äidin päivälevon aikaan menen peltoaukean laidalle kiikaroimaan lintuja. Tunnistan keltasirkun, peltopyyn, töyhtöhyypän ja kanahaukan tavallisten peippojen, västäräkkien ja pihapääskyjen lisäksi. Multa tuoksuu, sitruunaperhonen lentää mutkitellen pellon reunaa. Kun palaan, äiti seisoo jo pihassa lähdössä puupinoille. Ohjaan hänet pihakeinuun vedoten hänen yölliseen huonoon oloonsa. Äiti ei muista valittelujaan. Istumme aurinkoisessa pihassa pitkän tovin. Mitä tahansa puhunkin, äiti palaa kohta ajatuskehälleen. Liikkeelle lähtö on aina vaikeaa, polvet eivät tahdo pitää. Rollaattorikin olisi, mutta ei äiti sitä, kaksi keppiä on parempi.
– Olen tänään käynyt keskustelemassa äitinne kanssa siellä päiväkeskuksessa. Muistihäiriöitä kyllä on, olisiko hän masentunut? Muuten hän vaikuttaa asialliselta. Hän sanoo laittavansa aamu- ja iltapalan itse ja sanoo, että lämmittäisi itse ruuankin, jos olisi liesi…niin, minä ymmärrän, että unohtaa levyn päälle, mutta jos joku olisi siinä ja katsoisi vierestä… kyllä vanhukselle olisi tärkeää voida askarrella jotain mihin kykenee, säilyisi toimintakyky…
Äiti kastelee kukkiaan tuon tuostakin. Kukat uivat vedessä. – En mie nyt muista kuka tiän toi, mutta nii on nätti, sanoo äiti eilen tuomastani äitienpäiväruususta. Keskustelemme siitäkin, että silkkikukkakimppu maljakossa ei tarvitse vettä ja hän miettii sitä hetken. – Niihä se taitaa olla, mitäs mie…sanoo sitten hämmentyneenä. Katselemme vanhoja valokuvia, joista äiti muistaa joitakin, muistaa myös väärin tai ei ollenkaan. Eräässä kuvassa olen aikuisten joukossa 12-vuotiaana. – Kuka tuo tyttö lienöö, en mie tunne, sanoo äiti.
– Saitteko te sen lääkäriajan äidillenne…no, hyvä. Olen ajatellut, että palvelutalo voisi tulla kysymykseen äitinne kohdalla. Sinne toimitetaan ruoka, pestään pyykit ja autetaan siivouksessa jopa pesuissa. Asukkailla on turvapuhelin…no, kyllä hän ajan mittaan tottuisi siihen…kyllä siellä on ovihälytin, tullaan katsomaan, jos se hälyttää… Kuulkaa nyt, eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole, missä yötä päivää ollaan vieressä…
– Jokos sie lähet, vastaha sie eilen tulit… Äiti seisoo avuttoman oloisena eteisessään, kun menen hyvästelemään neljäntenä päivänä. Veli hymyilee vaisusti. Junassa nieleskelen itkua. – ”Eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole..” – ei taida olla, paitsi omaishoidossa.
eräänä kevätmyrsky-yönä
se rojahti juurineen
nuorempien lajitoveriensa syliin
maiseman kuningaspuu
korkealta kauas näkynyt
tarvittiin kahden aikuisen kädet
kahdensadan vuosirenkaan ympäri
vahvimmalla oksalla
kerrottiin karhun istuneen
sukupolvien lapsuusleikit
oksillaan keinutellut
käpyoksa, tuulilatva
mittasi pienen tytön uskalluksen
kiivetä, laskeutua
|
|
