Ajanvietelehdistössä näyttää olevan tapana määritellä ikääntyvän naisen elämänvaiheita ilmaisuilla: täyttä elämää tai elämän parasta aikaa. Tämä saa mietteliääksi. Tulee mieleen rypytön, värikäs, kevyt ja hauska, ehdottoman trendikäs ja esittelykelpoinen – siis eräänlainen ilmapalloelämä.

Täyttä elämää on jatkaa kerran valittua menemisen, näkymisen, kuulumisen ja aikaansaamisen linjaa. Täyttä elämää on harrastaa trendikkäitä asioita, kuten pysytellä hoikkana, syödä oikein, liikkua sopivasti ja hoitaa itseään. Kulttuuria, erityisesti festivaaleilla näyttäytymistä, on hyvä harrastaa sopivasti.

Elämän parasta aikaa on kun voi matkustella mielin määrin, toteuttaa itseään ja nauttia vaatimuksettomasta joutilaisuudesta, jossa mielellään on ripaus luksusta. Vihdoin voi antaa laatuaikaa lapsenlapselle, tavata trendiystäviä ja toteuttaa sen kauan uneksitun salaisen haaveen, joka sitten julkistetaan ajanvietelehdessä.

Täyden elämän vastakohta on tyhjä, tylsä ja rupsahtanut elämä. Sitähän kukaan ei halua, eihän. Elämän parasta aikaa on luuserimaista hukata nurkissaan nyhjäämällä. On siis ponnisteltava täyttääkseen joidenkin jossain laatiman elämän mitat, että ikääntyisi kelpoisasti ja muiden mieleen.

Voi meitä, jotka nautimme elämästä sellaisenaan! En ehkä ole ainoa.

Harvoin näin tapahtuu, mutta joskus kuitenkin. Hänellä oli ollut pitkä mielenalainen ikävä. Ei sitä oikein kehdannut tunnustaa, eräänlaista keskeneräisyyttä se on, kyvyttömyyttä myöntää irtautumisen sattuvan. Vasta kun monena yönä uni oli ahdistanut niin, että herätessä ei tahtonut henkeä saada, hän viimein päätti toimia. Mitäs minä siinä häviän, hän yritti sanoa itselleen rohkaisevasti.

Puhelin kädessä hän mietti vielä. Ei, en sittenkään soita, pojalla on työt levällään, ei se ehdi tähän aikaan. Hän oli jo panemassa puhelinta pois, otti sen sitten kuitenkin ja alkoi näpytellä viestiä. – Tuli mieleen..miten Sinä olet..on ollut ikävä..ei tässä muuta. – Vastaus kilahti ihmeen nopeasti. Hän avasi viestin innokkaana. – Puhellaan joskus, vaikka huomenna, nyt ei ehdi –

Hän laski huokaisten puhelimen pöydälle ja meni ikkunan luo. Miten kaunis päivä tämäkin, hän ajatteli. Olisin vain.. halunnut kuulla pojan äänen, mutta ehkä sitten huomenna. Vesi puristui silmiin, ei sille mitään mahtanut. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hartiat tärisivät. Hetken päästä hän pyyhki silmänsä ja yritti aloittaa tavallista puuhaa, mutta itku tuli taas kuin vaahtoharjainen aalto. Hän antoi sille periksi, kyyristyi tuoliinsa kuin ikäväänsä suojellen.

Jos joku hänen ystävistään soittaisi, ettei saa itkuaan loppumaan, hän kysyisi lempeästi mitä sinä itket. Sitten hän kuuntelisi, kunnes toinen alkaisi rauhoittua ja saisi sanotuksi itkunsa syyn. Jos tietäisi. Ehkä hän pyytäisi kertomaan millaiselta itku tuntuu ja mitä se vie mennessään. Mahdollisesti hän ehdottaisi jotain konkreettista, kävelyä ulkona ja syvään hengitystä keväisessä luonnossa.

Kotikadun koivut vihersivät hennosti, aurinko hehkutti vihreää. Hän kuuli lintujen puheen, näki sinessä lipuvat hattarat. Haluaisin halata koivut, tuntea miten mahla niissä virtaa, ajatteli hän kävellessään. Tummat lasit itkusilmien suojana oli hyvä kulkea, ei tarvinnut selittää kenellekään. Huomenna, hän ajatteli keventyneenä.

Säähaltiatar on pitänyt meikää pilkkanaan koko vappuviikon. Aina kun olen ollut valmis lähtemään lenkille, on ropsahtanut satamaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana: tänään! Joskus näytti hyvältä heräämisaikaan. Kun kahvikupponen oli nautittu ja lehti luettu, roimikin jo sade ikkunaan. Se siitä sitten.

Perjantaina otti jo sen verran hermoon, että istuin ikkunan ääreen vahtimaan, milloin ropse loppuu. No nyt! Syöksähdin pukemaan lenkkiasun. Kun työnsin nokkani ulos, ripottelikin jo taas. Peruutin takaisin, mutta päätin odottaa niissä tamineissa. Seuraavalla yrityksellä pääsin jo kulman taakse, kun alkoi sataa, rakeita.

Olin päässyt sen verran jyvälle homman luonteesta, että jatkoin sauvailua tuumien, että kohtahan tuon on pakko loppua välillä, että voi taas alkaa. No, niinpä kävikin. Lenkki eteni, rakeet muuttuivat pisaroiksi ja pisarat ehtyivät. Puolivälissä matkaa sama alusta, mutta nopeammin vaihdoin. Hassua, mutta virkisti!

Ai miksikö pitäisi odottaa, että sade lakkaa? Kahdenkymmenen vuoden työmatkapyöräilyt joka säällä vuodenajasta riippumatta ovat takana, tuli luvattua eläkkeelle jäädessä itselle, että nyt sun ei enää ole pakko lähteä sateeseen. Vaikkapa siksi.

Viron ja Venäjän konflikti huolettaa. Sympatiaa tuntee naapurimaan itsenäistymistä ja nopeaa kehitystä seuratessaan. Joskus käy mielessä, että käänteet ovat ehkä liiankin vikkeliä. Itsenäisyyshuumassa tuppaa unohtumaan diplomatia, toisten tunteiden huomioonottaminen ja realismi.

On asioita, jotka muuttuvat nopeasti ja asioita joiden muuttuminen on niin hidasta, että reipasotteisempi hermostuu. Viron yhteiskuntamuutos on käynyt vauhdikkaasti, osin vanhan pohjan ansiosta. Venäjän demokratiakehitys taas on hidasta, takapakkien kautta jähmeästi etenevää. Historian paino jarruttaa.

Hämmentävää on ollut todeta, miten vähän kunnioitusta löytyy puolin jos toisinkin. Naapurin herkkiä kohtia ei haluta ymmärtää. Venäläisille sodan uhrien muistomerkit ovat kaikkialla olleet pyhä asia ja Virossa on paljon venäläisiä. Virolaisille taas itsenäisyyden palauttaminen on pyhä asia. Nousevaa kansallistunnetta loukkaa vieraan vallan muistomerkki Tallinnan sydämessä.

Luku sinänsä on suomalaisten diplomatia. On totuttu siihen, että Venäjän tekemisiä ei pahemmin arvostella, vaikka usein olisi aihetta ollut. Tarja Halonen otti ensimmäisen kauden presidentienvaalien alla aikoinaan rohkeasti Tsetsenian kysymyksen esiin. Tasavallan presidenttinä hän on ollut siitä hyvin hiljaa. Sama hiljaisuus tuntuu jatkuvan nyt Viron tapahtumien kohdalla.

Pääministeri ja ulkoministeri meillä sen sijaan antavat kilpaa lausuntoja ja Kanerva varsinkin ’sosiaalisesti ylivertaisena’ ministerinä. Paljolla tunnepitoisella sanomisella ei ole kuitenkaan samaa arvoa kuin harkituilla lausunnoilla. Hiljaisuus ei ole hyvä merkki diplomatiassa, muttei ole poliittinen puheripulikaan.

Venäjän duuman lähetystön esiintyminen Virossa oli ilmeinen ylilyönti ja kuohutti mieliä meilläkin. Suomalainen toimittaja teki hyvän kysymyksen: onko teiltä unohtunut, että Viro on itsenäinen valtio? Kysymys olisi hyvä tehdä Putinillekin, jonka vallassa on lopettaa Viron Moskovan lähetystöä piirittävien nuorisoryhmien mellakointi.

Tässä konfliktissa on paljastunut myös Euroopan Unionin avuttomuus jäsenmaidensa oikeuksien puolustamisessa samoin kuin natojäsenyyden nollamerkitys diplomaattisella areenalla.

Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.

Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.

Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.

Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.

Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.

Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.

Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.)  Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.

Mediassa on jäänyt toistaiseksi aika vähäiselle huomiolle uusi, valtaisa matkailuhanke Pyhätunturin alueella. Suunnitelmat ovat valmiina, rahoitusta varmistellaan, että hanke voidaan käynnistää. ’Easy Townia’ ollaan synnyttämässä lappilaiseen umpimetsään. Uutiset kertoivat, että myös vanhat matkailukeskukset laajentavat.

Kotikaupunkini asukasmäärän verran väkeä vetävä erämaarakennelma tulisi sisältämään tiivistä loma-asumista hotelleineen ja ajanvietepalveluineen, aktiivilomailijoiden tarpeisiin muotoiltuja luontoalueita, mahdollisesti kunnallisia palvelujakin. Pelkosenniemen kunta on kuulemma hyväksynyt hankkeen ja Lapin Ympäristökeskus siunannut suunnitelmat.

Tässä ojassa ei ole minkäänsortin omaa lehmää; en ole kotoisin alueelta, en ole lapinhullukaan, en ylimalkaan harrasta massaturismikohteita enkä aio kytkeä kettingeillä itseäni raiskattavan metsän puihin. Mutta ihmettelen kyllä mihin näitä toinen toistaan räyhäkkäämpiä hupilinnakkeita tarvitaan.

Positiivista toki löytyy tästäkin hankkeesta, ei kai sitä muuten olisi saatu paikallisessa kunnanvaltuustossa niin helposti läpi. Elämä vilkastuu ja työtäkin saattaa löytyä, jos löytyy enää tekijöitä. Matkailuelinkeino on lappilaisille tärkeä, sitä ei kukaan kiellä. Voi olla, että uudella alueella on jonkin aikaa vetovoimaa. Sijoittajat keräävät uutuusbuumin voitot ja kun käyrä kääntyy, vaihtavat maisemaa.

Muualta tuleva iisiväki tosin ei välitä luonnon tuhoutumisesta, maisemallisista arvoista tai paikallisesta kulttuurista. Pääasia, että palvelu pelaa. Sopii epäillä jaksaako mukavuutta rakastavaa eurooppalaista massayleisöä kiinnostaa lähteä pohjoiseen. Vaatii jonkin verran varallisuutta ja lomanpätkää, että matka kannattaa. Eksotiikkakin perillä on sitä, että talvella on pimeää ja kylmää ja kesällä sääskiä.

Lapin voisi jättää niille, jotka ovat siellä kotonaan ja niille, jotka aidosti sitä rakastavat ja haluavat palata yhä uudelleen kokemaan tunturimaan hiljaisen rauhan.

Pissismummo on epäillyt jo jonkin aikaa tanakasti, että miehisellä sukupuolella menee heikosti tässä maasssa ja maailmanajassa. Kuuleehan sen jo uuden hallituksen aiheuttamasta porusta. Naisenemmistö, totta tosiaan, sehän uhkaa jo vakavasti valtakunnan kaikkien miesenemmistöjen mielenrauhaa! – Älkääs, Pissismummo ei ole ollenkaan miesvihaaja eikä sen puoleen sarvipääfeministikään – kohtalaisen kaukana kummastakin, ainakin omasta mielestään.

Nyt on urosihmisen trendikästä olla niin äijää ettÄ. Äijät harrastaa lätkää, formulaa ja rallia – sohvalta tai livenä. Äijät tekee pitkän päivän kunnon duunia, ottaa sen päälle timakat löylyt ja sen päälle napsauttaa parit olvit ja sen päälle…(ooh, Pissismummo melkein punastuu). Äijän imagoon kuuluu esiintyä rennosti pukeutuneena, kauluspaitaväellä ylänapit auki ja alla valkoinen t-paita. Jotkut ovat sitä mieltä, että äijä ei itke, ei pussaa, eikä puhu turhia (paitsi kiroilee kyllä tarvittaessa niin maan prklsti). Äijillä on kuulemma mukava meininki, keskenään. Sen arvaa.

Mummopissis-termin taisi lanseerata NYT-lehdessä kolumneeraava Riku Siivonen, sieltä Pissismummo ainakin sen omi. Älkää kuulkaa sotkeko mummopissiksiä ollenkaan niihin keskenkasvuisiin pissistyttöihin, joilla naama on rengasta ja läpeä täynnään, reteet kuteet, keskisormi kehittynyt ja mongerruksessa (jos siitä naurunrähäkältä selvää saa) joka toinen sana alkaa veellä. Pissismummo edustaa miedosti ylimaustettua medium-anarkiaa. Ja pikkuisen kun ärhäkkäpintaa raaputtaa, alta löytyy pehmeä mummonposki.

Mitä se on tämä äijäin profiilinnosto muuta kuin alakyntisten ärhentelyä, tuumii Pissismummo tylynä. Pitäkää äijät kuulkaa trendinne. Täällä digataan tosimiestä, jonka ei tarvii äijäillä miestä ollakseen.

Kolmannen huoneen ikkunasta näkyy naapurin pihalle. Erinomaisesti näkyykin, koska naapuri niisti syksyllä tonttien rajalle aikoinaan istutetun, jo parimetrisen orapihlaja-aidan lähes maan tasalle. Onneksi naapurin monirodukas koira on viksu ja vaitelias. Olisi sentään ikävää tulla heti haukutuksi, kun nenänsä ovesta pistäisi eikä muutenkaan mukavaa kuunnella koiramaisia kommentteja kaiken päivää. Olen jopa esittäytynyt Viksulle, niinpä moikatessani saan vastaukseksi ystävällismielisen hännänheilautuksen.

*Talon omisti ennen muinoin mummo, joka asui siinä pitkään yksinään papan kuoltua. Mummon pojat rakensivat perheellistyessään rivitalon ison tontin takalaitaan niin, että joutuivat kulkemaan äitinsä ikkunoiden (ja samalla silmien) editse. Mummokin kuoli aikanaan ja talo myytiin. Sukukin muutti pois porukka kerrallaan. Mummon taloa asuu nyt Viksun Isäntä perheineen. Olen perinyt Mummon tehtävän  tahtomattani, näkösuojan kadottua tonttien väliltä. *

Kirjoitellessani olen siis sivusilmällä joutunut panemaan merkille, että naapurissa on kevään mittaan syntynyt suhdetoimintaa. Piha-alueella käy päivittäin komea harakka, joka keekoilee verkkoaidan takaa lumoutuneena tarkkailevalle Viksulle. Harakka tanssahtelee pihalla maailmanomistajan elkein. Yhtenä päivänä se antoi aimo kyytiä Kurnulle (oravanpoika), toisena päivänä jäykkäjalkaista vanhaa varista lennätettiin pois pihalta. Viksu seurailee reviiridraamoja lievästi kiinnostuneena, mutta provosoitumatta.

Harakalla näkyy olevan oma keräilyharrastus: se noukkii pihalta tupakantumpit. Ehkä se lennättää ne pesäänsä ja tempaisee siellä ilmaiset iltasauhut puuhakkaan päivän päätteeksi.