Apostolien sunnuntaina, muutama viikko sitten, kotikirkon alttari oli verhottu punaiseen, neljä kynttilää. Evankeliumitekstinä oli kertomus Pietarin kalansaaliista. Saarnaa piti kesäteologinuorukainen, kaunis musta kiharatukka taakse sidottuna, miellyttävänoloiset parrakkaat kasvot, ääni selkeä, sointuisa.
Puhe oli hyvin rakennettu, alkoi lapsuusmuistoilla kalaretkistä ukin kanssa, jatkui narratiivisena, evankeliumin tapahtumat kertautuivat saarnaajan omin sanoin. Syventelyosa tuli kohti kuulijaa, jätti sopivasti mietittävää. Ajattelin, että siinä on oiva papinalku, aidosti tehtäväänsä paneutunut. Hänellä on pitkä ja henkisesti rikas tie edessään. Kutsumus, jos sitä on, koetellaan vielä.
Jäin miettimään Jeesuksen käskyn noudattamista, josta saarnaajan mukaan on seuraava siunausta elämään. Lienenkö koskaan kokenut luettua tai kuultua evankeliumin sanaa käskynä? Tieni kirkon työntekijäksi ei ollut minkään käskyn noudattamista, siinä oli sangen sattumanvaraisia piirteitä, jotka olen tulkinnut Jumalan ohjauksena. Ehkä voin silti sanoa tehneeni kutsumustyötä.
Käskytys kuuluu poliisityön ja armeijan sanastoon. Käsky on aina tinkimätön, vaikka perustelu ei miellyttäisikään. Olen kokenut Jumalan ohjauksen kohdalleen osuneina valintoina, yllättävien mahdollisuuksien aukenemisena ja toisille ilmenneinä esteinä. Kaikenlainen ehdottomuus epäilyttää, siihen tuntuu liittyvän valtapyrkimystä, alistamista. Ehdottomuus mahtaa kummuta ahdistavasta epävarmuudesta; on hallittava oma elämä ja toisten.
Kutsu tehtävään on iso asia. Harvoin olen Jumalan tahdon ymmärtänyt selkeänä kutsuna juuri tiettyyn tehtävään. Tutumpaa itselleni on jonkinlainen kaipaus, tähyily, tunnistettava sisäinen jano, joka vetää lähdettä kohti. Usein joku tehtävä on vain tullut eteen oikeaan aikaan ja osoittautunut mahdolliseksi. Vaatii sisäistä herkkyyttä ja valppautta olla ohittamatta mahdollisuutena tulevaa kutsua.
Yksi saarnan ydinajatuksista oli kuuliaisuus. Kalastajien oli vastoin parempaa tietoaan heitettävä verkkonsa syviin vesiin. Tuloksena oli yllättävä saalis ja kutsu uudenlaiseen tehtävään. Syvien vesien kansan parissa tehtäväni täyttäneenä mietin nyt, millaisia uusia mahdollisuuksia tässä elämänvaiheessa aukeaa. Miten Jumala uudistaa kutsun?
Minulle se kutsu on usein tullut siinä muodossa, että kun muut, ehkä hapuillen avatut ovet ovat sulkeutuneet, tiedän, että olen oikealla paikalla. Siinä koen rauhaa ja myös siunausta, siitäkin tiedän, että nyt mennään oikealla tiellä. Joskus kutsu on ollut se, jonka olisin vähiten itse valinnut, kuitenkin paikka on ollut minulle kokonaisuutta ajatellen paras ja oikea. Aina ei valitessaan tiedä itse vaan uskon, että meitä kuljetetaan ja johdetaan oikeille teille.
Kommentin jätti savisuti · sunnuntaina 5. elokuuta @ 23:14
Onko kutsumustyö virkatehtävä vai tuntipalkkaisen työtä? Loppuuko kutsumus eläkkeelle siirryttäessä? Siis onko se tiettyä tehtävää koskeva ja määräaikainen?
Odotat kutsun uudistumista. Onnittelen sinua. Eteen päin en näe Jumalan suunnitelmia, mutta joskus jälkeen päin koen olleeni niissä mukana.
Kommentin jätti Sananjalka · maanantaina 6. elokuuta @ 08:47
Savisuti; hyvin samoin ajatuksin kuvasit Jumalan kutsua kokeneesi kuin minäkin. Ehkä kysymys onkin luottamuksesta johdatukseen, uudessakin elämänvaiheessa.
Sananjalka; hyviä kysymyksiä! Messun jälkeen tuttu seurakuntalainen kommentoi saarnaa ja sanoi: sinullahan se kutsumus on ennestään, mutta minä saan kysellä Jumalan edessä mitä nyt. – On varmaan niin, että jos kokee olevansa tehtävässä Jumalan kutsusta, se on kutsumustyötä riippumatta työsuhteen laadusta. Olisiko sitten myös niin, että on tehtäväkohtaisia kutsuja ja elämänikäisiä? Tunnen kristityn kutsumuksen epäitsekkääseen lähimmäisyyteen olevan minun osani, joka ei muutu.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 6. elokuuta @ 11:38