Olin soittanut edellispäivänä tulostani hoitajalle. Aamulla läksin bussilla kotoa, junaa vaihtaen määräasemalle, rauhallista kävelyä reppu selässä puoli kilometriä helteistä kävelytietä palvelutaloon. Äiti lepäilee vuoteellaan ja lukee kirjaa. Radio soi hiljaa. – ”Joha sie tulit, mites sie osasit asemalta tänne? Mie jo söin, onks siulla nälkä? Mie oon lämmittänt siule uamullista kahvii, ko hoitaja käi sanomassa, jotta sie tuut”. Niinpä tietysti, äitihän ei heitä mitään pois.

Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun olin muuttamassa äitiä palvelutaloon. Hän näyttää asettuneen olemaan, on siirrellyt tavarat omaan, alituisesti muuttuvaan järjestykseensä. Laitan uutta kahvia tulemaan, kun löydän suodatinpaperit. Kaapissa näkyy olevan kaksi avattua kahvipakettia ja yksi avaamaton. Silmäilen jääkaappia ja teen mielessäni ostoslistaa. Kahvit juotuamme lähden käymään leipomon myymälässä ja kaupassa. Helle tihkuttaa hikeä.

Illansuussa käymme kävelyllä. Äiti työntää rollaa, tekee huomioita ympäristöstä ja kertoo tyytyväisenä, että häntä tullaan aina etsimään, jos hän lähtee yksin. Ei kai hän juoksuta hoitajia tahallaan? Kävelyn päätteeksi istumme pihakeinussa. Äiti muistelee yksityiskohtaisesti lapsuuden kotitaloaan ja sisaruksiaan kuin se olisi eilisen elämää. Veli poikkeaa käymään, ihmettelee minulle Kelan asumistukijuttuja, äiti huolestuu heti ja alkaa lepattaa. Vaihdan puheenaihetta.

Veljen mentyä syömme iltapalaa, autan äitiä suihkussa ja laittelen itselleni yösijan vuodesohvasta. Yö on pitkä, lepo lyhyt. Äiti ei rauhoitu millään. Hän lukee vuoteen reunalla supisten, tassuttaa ympäriinsä, sytyttelee ja sammuttelee valoja, availee ja sulkee ikkunoita, touhuaa kaapeissaan, käy vessassa, jääkaapilla. Yritän olla reagoimatta touhuiluun ja äidin keskusteluyrityksiin vastaan vain: nyt nukutaan. Kahdelta äiti viimein nukahtaa. Puoli kuudelta herään taas tassutukseen.

Seuraavana iltapäivänä veljenvaimo hakee minua marjaan. Äiti haluaisi lähteä mukaan. Sanomme hänelle sekä hoitajalle, että palaan illalla yhdeksään mennessä. Iltapäivä on sietämättömän kuuma. Lapsuuteni mustikkametsästä löytyy vain piirakan verran marjoja, väsyn rämpimään risukossa. Veljenvaimo kerää lähistöllä hakkuuaukean laidoilta vaapukoita. Päivä kaartuu iltaan. Rantasaunan löyly, pitkä uinti viileässä vedessä ja tunnelmien jakaminen veljen kanssa rauhoittaa.

Illalla veli ja minä käymme suvun haudoilla, katselemme syntymän ja kuoleman vuodet. Kun tulen äidin luo varttia vaille yhdeksän, äiti haahuilee hätäisenä ympäriinsä yöpaidassa. – ”Mie jo luulin, että sie oot eksynt johokii, ko mie en muistant millo sie tuut.” Annan äidille puolikkaan unitabletin ja peittelen hänet vuoteeseen. Istun nojatuoliin lukemaan hänelle puoliääneen. Parin minuutin päästä kuuluu tasainen hengitys. Nopeimmin ikinä vaikuttanut unilääke! Nukumme aamuun asti.

Juna humisee raiteitaan kotiin päin. Äidin sanoja, ilmeitä, yhdessäolon ahdistukseen asti monivärisiä tunnelmia, aamu- ja iltakävelyjemme keskustelunpätkiä pyörii mielessä. Hyvästelyn haikeankirpeä hetki, kun äitipieni tulee tyttären luo, katsoo ylöspäin, sanoo avuttomasti: ”tämmöne on siun äitis”. On tyttären vuoro ottaa äiti syliin, unohtaa, muistaa. Tytär menee reppu selässään, kääntyy katsomaan taakseen. Äiti seisoo keppiin nojaten talon nurkalla ja vilkuttaa.