Olin soittanut edellispäivänä tulostani hoitajalle. Aamulla läksin bussilla kotoa, junaa vaihtaen määräasemalle, rauhallista kävelyä reppu selässä puoli kilometriä helteistä kävelytietä palvelutaloon. Äiti lepäilee vuoteellaan ja lukee kirjaa. Radio soi hiljaa. – ”Joha sie tulit, mites sie osasit asemalta tänne? Mie jo söin, onks siulla nälkä? Mie oon lämmittänt siule uamullista kahvii, ko hoitaja käi sanomassa, jotta sie tuut”. Niinpä tietysti, äitihän ei heitä mitään pois.

Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun olin muuttamassa äitiä palvelutaloon. Hän näyttää asettuneen olemaan, on siirrellyt tavarat omaan, alituisesti muuttuvaan järjestykseensä. Laitan uutta kahvia tulemaan, kun löydän suodatinpaperit. Kaapissa näkyy olevan kaksi avattua kahvipakettia ja yksi avaamaton. Silmäilen jääkaappia ja teen mielessäni ostoslistaa. Kahvit juotuamme lähden käymään leipomon myymälässä ja kaupassa. Helle tihkuttaa hikeä.

Illansuussa käymme kävelyllä. Äiti työntää rollaa, tekee huomioita ympäristöstä ja kertoo tyytyväisenä, että häntä tullaan aina etsimään, jos hän lähtee yksin. Ei kai hän juoksuta hoitajia tahallaan? Kävelyn päätteeksi istumme pihakeinussa. Äiti muistelee yksityiskohtaisesti lapsuuden kotitaloaan ja sisaruksiaan kuin se olisi eilisen elämää. Veli poikkeaa käymään, ihmettelee minulle Kelan asumistukijuttuja, äiti huolestuu heti ja alkaa lepattaa. Vaihdan puheenaihetta.

Veljen mentyä syömme iltapalaa, autan äitiä suihkussa ja laittelen itselleni yösijan vuodesohvasta. Yö on pitkä, lepo lyhyt. Äiti ei rauhoitu millään. Hän lukee vuoteen reunalla supisten, tassuttaa ympäriinsä, sytyttelee ja sammuttelee valoja, availee ja sulkee ikkunoita, touhuaa kaapeissaan, käy vessassa, jääkaapilla. Yritän olla reagoimatta touhuiluun ja äidin keskusteluyrityksiin vastaan vain: nyt nukutaan. Kahdelta äiti viimein nukahtaa. Puoli kuudelta herään taas tassutukseen.

Seuraavana iltapäivänä veljenvaimo hakee minua marjaan. Äiti haluaisi lähteä mukaan. Sanomme hänelle sekä hoitajalle, että palaan illalla yhdeksään mennessä. Iltapäivä on sietämättömän kuuma. Lapsuuteni mustikkametsästä löytyy vain piirakan verran marjoja, väsyn rämpimään risukossa. Veljenvaimo kerää lähistöllä hakkuuaukean laidoilta vaapukoita. Päivä kaartuu iltaan. Rantasaunan löyly, pitkä uinti viileässä vedessä ja tunnelmien jakaminen veljen kanssa rauhoittaa.

Illalla veli ja minä käymme suvun haudoilla, katselemme syntymän ja kuoleman vuodet. Kun tulen äidin luo varttia vaille yhdeksän, äiti haahuilee hätäisenä ympäriinsä yöpaidassa. – ”Mie jo luulin, että sie oot eksynt johokii, ko mie en muistant millo sie tuut.” Annan äidille puolikkaan unitabletin ja peittelen hänet vuoteeseen. Istun nojatuoliin lukemaan hänelle puoliääneen. Parin minuutin päästä kuuluu tasainen hengitys. Nopeimmin ikinä vaikuttanut unilääke! Nukumme aamuun asti.

Juna humisee raiteitaan kotiin päin. Äidin sanoja, ilmeitä, yhdessäolon ahdistukseen asti monivärisiä tunnelmia, aamu- ja iltakävelyjemme keskustelunpätkiä pyörii mielessä. Hyvästelyn haikeankirpeä hetki, kun äitipieni tulee tyttären luo, katsoo ylöspäin, sanoo avuttomasti: ”tämmöne on siun äitis”. On tyttären vuoro ottaa äiti syliin, unohtaa, muistaa. Tytär menee reppu selässään, kääntyy katsomaan taakseen. Äiti seisoo keppiin nojaten talon nurkalla ja vilkuttaa.

  • Sait liikkeelle tunneryöpyn ja oman äidin edessä koetun ”tämmöne on siun tyttrees”. Elämä tarjoaa näitä hetkia ja vastapainoksi toisenlaisia. Sydänlämpöiset terveiset ja armorikkaita tulevaisuuden päiviä. Onko äitisi karjalainen-tuli mieleeni kysyä.
    Melkein sanaton Pablo

    Kommentin jätti Pabloo · perjantaina 10. elokuuta @ 21:17

  • Äiti on syntysijoillaan, eteläkarjalaisessa maalaiskunnassa ollut koko elämänsä. Hänen murteensa ei ole muuttunut, minulla on säilynyt mie ja sie puhekielessä. Äiti muistaa minut vielä tyttärekseen, pojanpojat ja tyttärenpojat nimeltä välillä keskenään sekoittaen. Ehkä on edessä päivä, kun mekin katoamme hänen maailmastaan ja muutumme vieraiksi.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 12. elokuuta @ 18:15

  • Kun äiti jää vilkuttamaan nurkalle, siinä on jotain niin syvää ja herkkää, että silmät kostuu. Se vilkutus syöpyy syvälle, jää hyväksi muistoksi, jonka voi aina uudelleen ottaa esille. Siulla on liikuttavan kiva äiti! Mukavaa, että hän näyttää soputuneen uuteen elämään. Voimia teille kaikille!

    Kommentin jätti mehtäsielu · perjantaina 17. elokuuta @ 22:29

  • Siitä vilkutuksesta on jäänyt selkeä muistikuva, yritän säilyttää sen, se tuntui hyvältä ja siinä hetkessä äiti oli kaunis.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 18. elokuuta @ 19:11

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.