Sanoivat ennen vanhat, että omakehu lemahtelee. Joissakin seuraamissani blogeissa on menossa kierros, jossa haastetaan kavereita nimeämään kymmenen loisto-ominaisuutta itsestään. Ihailen ihmisiä, joilta tuo käy noin vain ja ilman lemun hajahdustakaan. Eiköpähän se ole osoitus hyvästä itsetunnosta, jos kohta huumorintajustakin.

Ajatus jäi askartelemaan toviksi loisto-ominaisuuksien parissa. Olen varhaiskasvatettu siten, että kehuja ja kiitosta ei viljelty kovin ahkeraan, sen sijaan jos nokka nousi liikaa jostain syystä, tuli äkkiä semmoinen kommentti, että sai hävetä. Saadusta mallista on saanut tosissaan opetella pois, erityisesti omien lastensa ja kanssaihmistensä kohdalla.

Kehityshakuisuus lienee positiivinen ominaisuus. Tulokset osoittavat, että kehityskelpoisuuttakin on. Jos olenkin saanut positiivista palautetta ystäviltä, työtovereilta tai asiakkailta persoonastani, olen ollut taitava ohittamaan sen ikään kuin se ei koskisi minua. Miksi ihmeessä on ollutkin paljon helpompi hyväksyä ammatilliset kehut, luottaa taitoonsa hoitaa työtään?

Huomaan puhuvani siis saadusta palautteesta, kun pitäisi tarkastella omaa käsitystä hyvistä puolistaan. Tiedän, että muutamia loisto-ominaisuuksia on, vaikka en nyt osaa niitä nimetä. Senkin tiedän, että minun ei tarvitse olla erinomainen voidakseni hyväksyä itseni ja olla tyytyväinen elämääni. Mutta kehutuksi itseäni en saa, en millään, joten kehittymisen varaa on.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.