Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kun jotain kirkosta sanoo, onhan se luettava. Niinpä jäin taannoin tutkimaan Antti Blåfieldin merkintöjä. Ensin toimittaja kertoo, että ev.lut. kirkosta erosi viime vuonna ennätysmäärä ihmisiä. Sitten hän toteaa, että kirkkoon liittyneitä myös oli ennätysmäärä ja siunatuksi lopuksi: kirkkoon kuuluu edelleen 81,7 prosenttia väestöstä. (HS 5.1.2008)
Eroamisen syitä pohtiessaan Blåfield tukeutuu lehdessä aiemmin julkaistuihin kirjailija Jarkko Tontin ajatuksiin. Raamattu mainitaan fantasiakirjallisuuteen kuuluvaksi, katolista kirkkoa tölväistään perhearvojen korostuksista. Fundamentalismin ennustetaan vahvistuvan ja valtaavan vähitellen ev.lut. kirkon, jossa sen jälkeen ei olekaan sijaa muille kuin uskossaan vahvoille ja totuudestaan varmoille. Blåfield päätyy lausumaan: ”kirkko on menettänyt otettaan suomalaisten kotien arjesta”.
Odotin kiinnostuneena, miten Kotimaa-lehdessä tulkitaan tilastoja. Pääkirjoitus on otsikoitu: ”Nuoret etsivät autuutta ilman kirkkoa”. Päätoimittaja Olof Melin toistelee Blåfieldin näkemyksiä, oikeastaan mitään kirkollisen päälehden omaa tulkintaa tilastosta ei löydy. Laimeasti lääkkeeksi tarjotaan uudentyyppisiä seurakuntamalleja.
Näinä aikoina uskontojen opettamat arvot eivät ole yhteiskunnassa yhteisesti hyväksyttyjen ja lailla suojeltujen oikeuksien kanssa kaikin osin ristiriidattomia. Moniarvoisuus toisaalta ja arvotyhjiö toisaalta hajottavat yhtenäistä uskonperintöä. Maallikon on vaikea tietää, milloin on kyse opista ja milloin sen tulkinnasta, kun joku lausuu kirkosta tai sen nimissä jotain. Ongelma on sama tilastojen suhteen.
Kirkkomme elää monenlaisten paineiden alla. Suurin murhe ei ole 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} suhteellinen jäsenkato, isompi lovi syntyy, jos konservatiiviset ääriryhmät ajautuvat irti kirkosta. Railo on jo syntynyt ja laajenee. *
PS. 11.1.-08 Tuoreessa Suomen Kuvalehden numerossa (2/08) on piispa Samuel Salmen (Oulun hpk) haastattelu samasta aiheesta. Siinä selkeihin kysymyksiin saa selkeitä vastauksia.
Jostain lapsuusmuistojen syövereistä putkahti mieleen heti herättyä huoneeni aamuhämärässä: ”…siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää..” Ehkä vanhan virren aikaisessa maailmassa isän ja äidin elinpäivien määrä on ollut monilapsisissa perheissä hartaan rukouksen paikka.
Ikääntyvän aikuisen mieleen juolahtaneena virrensäe tuntuu absurdilta. Isäni on ollut poissa kohta seitsemän vuotta. Hän sai elää täyden elämän ja lähti hiljaa aikansa tultua täyteen 86 vuoden iässä. En olisi osannut toivoa hänelle enempää. Äiti on jo 93 eikä elinpäivien lisä ole hänen toiveissaan, pikemminkin päinvastoin.
Verkossa tarjolla olleen elinpäiväennusteen mukaan saattaisin elää isääni vanhemmaksi, mutta kuolisin äitiäni nuorempana. Ajatus tuntui ensin hiukan oudolta. Ennuste on ylimalkainen, laskelmassa ei noteerata jo koettuja kolhuja eikä alitajuisia unelmia. Se perustuu elämäntapa-arvioon ja geeniperimään.
En tiedä, mitä lapsemme isälleen ja äidilleen toivovat. He osaavat elää ilman meitäkin, mutta tuntuu hyvältä voida vielä olla tarpeellinen jollain tavalla. Me osaamme elää ilman heitäkin, mutta saattaa tulla aika, jolloin he ovat meille tarpeellisempia kuin me nyt heille.
Iäkkörouvainyhdistys Kirja & Kahvi saapasti kulttuurinnälkä kurnien Meilahden Taidemuseoon, jossa oleman piti ja olikin Vuoden Nuoren Taiteilijan näyttely. Vaalea hulmuhiuksinen taiteilija Hans-Christian Berg selosti aulan videoesittelyssä taiteellisten pyrkimystensä lähtökohtia. Näyttelyn teokset toimivat juuri nuoren taiteilijan tarkoittamalla tavalla: herättivät ihmettelyä, uteliaisuutta ja lapsenomaista leikinhalua.
Terästä, akryyliä, valot, värit, heijastukset, välke. On aina kiehtovaa yrittää sukeltaa nuoren taiteilijan mielikuvamaailmaan, siihen ideasampoon, josta kumpuaa aihe ja työstettynä lopulta valmis teos. Mitä ikinä luova ihminen ajattelikin, vastaanottaja, katsoja näkee taiteessa kokemusmaailmansa heijastukset ja reagoi usein itselleenkin yllättävästi. Yhteinen taidekokemus antaa lisäksi erilaisia impulsseja kuin yksin, hiljaa katsottu.
Näyttelyn vaikutelmat sulateltiin läheisen Villa Angelican uskomattoman runsaassa ja yksityiskohtia rönsyilevässä salissa kahvin ja teen kera. Kahvilan interiööri oli mainio kontrasti modernille taiteelle – alueen kaunis talviasuinen luonto rauhallisena taustanaan.
Lienen joskus ohuesti sivunnut seinien sisäistä sivuaihetta, Toisen tapaa mököttää ajoittain. Ja todennut, että siitä selviää helpoiten, kun antaa olla. Taannoin Toinen tuli Kuopuksen luota sen hämmästyttävän tiedon kera, että pojan huushollin kaksi kania mököttävät.
Nythän on niin, että muutto on ihmisen lapselle kova koetus, varsinkin muutto vuokrakämpästä omaan, joka pitää rempata mieleisekseen. On sullottava kahden keräämä asumistarpeisto laatikoihin, kärrättävä uuteen osoitteeseen ja purettava laatikoista uuteen asentoon.
Muutto pitää ahkerana, on siivottava edellisen asujan jäljet ja sitten vielä omat jäljet, ettei entinen vuokraisäntä lähetä laskua perään. Muutto tapahtui joulun aluspäivinä ja jouluksi nuoripari poistui sekasorron keskeltä äitiensä huomaan kanit evästettyään. Hyvähän ihmisen lasten on.
No, onko ihme, että kanit mököttävät. Ne on lupaa kysymättä tuupattu uppo-outoon huusholliin, joka on vielä kuin tsunamin jäljiltä. Ihmisen lapset eivät ole ehtineet sylittää, rapsuttaa ja silitellä. On työnnetty uutta salaatinkerää ja täytetty vesikuppia ja taas riennetty tapettikauppaan.
Nyt pitäisi tietää, miten mököttävä kani lepytetään. Annetaanko olla ja katsotaan miten kauan kaninpokka pitää. Ryhdytäänkö lahjomaan karvapalleroita erikoisherkuilla ja löperöimään liikkumisreviirin kanssa. Remontti ahistaa ja kanit vain mököttävät. Mokomat.
Kanien anoppi kävi loppiaisiltana niille pitämässä puhuttelua ja selittämässä tilannetta. Mitäs se auttoi. Häkin nurkasta vain mulkoilivat korviaan lopsauttamatta eivätkä edes emäntänsä houkuttelusta tulleet yksiöstään ulos. Tehokasta huomionhakua tuo mökötys.
Vuosien saatto. Tietäjien?
(Säe Lassi Nummen runosta kokoelmassa Joulukonsertto)
Olin saanut päähäni lähteä katsastamaan kaupungin toimesta luvattua ilotulitusta. Mitenkä nyt ei tuntunut riittävän omalta pihaovelta katsella sitä myllerrystä kuten tavallisesti. Toinen kyllä pariinkin kertaan ihmetteli, että olenko aivan varma. – Juu juu, pitää olla poikkeuksia, tuumasin.
Kaupungin keskustan aukio oli mustanaan nuorta väkeä. Kilinää, mölinää, pauketta, sähinää, räiskettä. Muutamakin nuorimies oli jo kajahtanut kanveesiin ja ojenteli maan tasalta kaljapulloa kaverilleen. Tunnelma oli pelottava. – Ei tää taida olla meille, totesimme.
Ajettiin siitä kauemmaksi. Hyvinpä näki sieltäkin sen kolmen minuutin ilon, mikä kaupungin toimesta asukkaille suotiin. Hetken upea säihke.
Kaksi kaverusta tapasi kadulla tammikuun toisen päivän aamuna. – No, kato äijä, mitenkä se on vuosi vaihtunut? – Kännissä.
Eipä ole ehtinyt istahtamaan blogien ääreen kuin lennossa viime aikoina, sen verran vilkasta on ollut sosiaalinen elämä – niinkuin juhla-aikaan hyvin sopii. Paljon kohtaamisten iloa! Ja tätä kotoista maisemaakin valostaa viimein lumiharso. Eilen ihan aurinko säteili talvimatalalta!
Muutama ystävistäni elää vielä työvuosiensa rytmiä, niinpä heitä tapaa harvemmin. Olen huomannut, että kun tapahtuu paljon tapaamisten välillä, on vaara, että pienet hiljaiset sävyt tukehtuvat paljoon puheeseen. On tärkeä saada kertoa, mutta on myös annettava vastaukselle tilaa.
Ystävien kohtaamisessa on tärkeää olla läsnä kokonaisvaltaisesti. Ei ole mukava jäädä toisen kuulumisvyöryn alle. Tunnelmien ja oivallusten yhteinen jakaminen on tärkeää. Keskustelun hapekkuus, ilmavuus toteutuu kuuntelun ja kertomisen vuorovaikutuksessa.
Saarnaan tässä itselleni. Hienovaraisen kuuntelun ammattilaisesta näyttää yllättävän helposti sukeutuvan itsekeskeinen lörppö.
Anna menneen mennä, jäädä eiliseen.
Astu huomispäivään, aamun kirkkauteen.
Ota omaksesi rauha, rakkaus,
tunne kivussasi Luojan kosketus.
(Kuva Minna Immonen; teksti Sinikka Svärd; Minervakustannus)
Eila Kostamo; Kosketus; WSOY, 1999
Kosketus on kääntäjänäkin tunnustusta saaneen Kostamon kahdeksas proosateos. Romaani kertoo erityisistä ihmisistä, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa tavanomaisia määrittelyjä vieroksuvalla tavalla. Kostamon kerronta on hienovireistä, tarkkaa ja syvällistä. Kirjoittaja pohtii romaanihenkilöidensä suhteita filosofisen tarkasti. Tapahtumien kautta romaanin kerronta ei paljon etene, henkilöiden välisiä kosketuksia kuvataan mielenliikkeinä, sanallisina. Kostamo luo intensiivistä tekstiä, joka pitää lukijaa otteessaan loppuun asti.
Adonis; Tomun taikuri, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; Otava, 2007
Syyrialaissyntyinen, monin palkinnoin arabimaailman tärkeimmäksi runoilijaksi tunnustettu Ali Ahmad Said otti jo 17-vuotiaana kirjailijanimekseen Adonis syyrialais-kreikkalaisen tarujumalan mukaan. Hän on jo nuoresta kutsumuksestaan tietoiseksi tullut runoilija, joka hankki laajan yliopistosivistyksen ja joka on ollut vahva poliittinen mielipidevaikuttaja arabimaailmassa. Runoissaan hän viljelee sekä kreikkalaista että arabimytologiaa ja islamilaista mystiikkaa. Adoniksen runokieli on toisaalta klassisen ylevää, toisaalta modernia. Tomun taikuri sisältää Adoniksen parhaimpana pidetyn kolmiosaisen runoelman Mihyar Damaskolaisen laulut sekä osia muista kokoelmista.Lukukokemus oli vaikuttava. Tunnen kyseisiä mytologioita kovin pintapuolisesti kyetäkseni erittelemään runoissa esiintyviä viittauksia, mutta islamilaisella ja kristillisellä mystiikalla on yhteisiä piirteitä, jotka voi tunnistaa runoissa. Klassinen runokieli tuo suorastaan profeetallisia sävyjä teksteihin. Joka on lukenut Kahlil Gibrania, viehättyy Adoniksen runoistakin.
?Lippuni on raja vailla veljiä, vailla kohtaamista.
Lauluni ovat raja.
Nyt kokoan kukat, kutsun puiden joukot,
levitän teltaksi taivaan.
Rakastan, elän ja synnyn sanoissani.
Nyt kokoan perhoset seuraamaan aamun lippua
ja kasvatan hedelmät,
vietän sateen kanssa yötä
pilvissä ja niiden kelloissa, merissä.
Nyt nostan tähdet ja lasken ankkurin,
asetan itseni
tuulten kuninkaaksi.?
(Tuulten kuningas)
Kyllikki Sepponen, Äidin kirjakäärö; Pilot-kustannus Oy 2007
Elämäntarinoiden sato on kaiken kaikkiaan kirjava. Ei niin, etteikö kenen tahansa tarina olisi omalla tavallaan kiehtova ja kertomisen arvoinen. Kertojatkin voivat olla monella eri tavalla lahjakkaita lajissaan. Kylien ja kaupunkien kirjastot ottavat myös omakustanteita hyllyihinsä. Kun olen itsekin elämänkertomustani koonnut, olen myös kiinnostunut lukemaan toisten tallenteita.
Äidin kirjakäärö, kirjoituskokoelmaksi luonnehdittu, kertoo pohjalaisen maalaistalon tytön tarinan. Se alkaa lapsuudesta ja etenee kronologisesti. Kerronta on juohevaa, tarina elää. Aikakauden ja kasvuympäristön elämänfilosofia ja varsinkin parisuhdekäsitys tulee tarinassa kuvatuksi hyvällä yleiskielellä. Oikeastaan toivoin kirjalta enemmän paikallisväriä, sitä pohjalaisuutta, joka toisaalla kasvanutta lukijaa kiinnostaa. Kirjoittaja välttää kuitenkin huolellisesti murresanontoja, vaikka käyttääkin paljon suoria repliikkejä. Tapojen ja ympäristön kuvauskaan ei tuo kaivattua omaleimaisuutta paljoa esiin. Lajissaan silti hyvinkin luettava tarina.
Pissismummo oli pyhästi päättänyt. Julistaa nimittäin keittiönsä stressivapaaksi vyöhykkeeksi. Kerta kaikkiaan. Siitä mitäkään, postilaatikko tursuaa kaupallisia tiedotteita. Ennen joulua: osta sitä osta tätä älä ostamatta jätä. Joulun jälkeen: ale siellä ale täällä asiakas alepäällä.
Varhaisherännäinen Poikakaveri kantaa aamulehden mukana keittiön pöydälle läjäpäin monivärikästä informaatioliitettä. Mummo lennättää herättyään kaikki paperinkeräykseen. Iltapäivällä sama. Toivoa sopii, ettei seassa muuten mennyt kovin monta joulukorttia lukemati.
Jonakin aamuna avulias Poikakaveri panee kahvinkeittimen toimittamaan virkaansa. Mummo selin vekottimeen siinä askaroi painikkeelle palaa. Vaan kun käännähtää, näkymä on outo. Keitin työntää kahvia pitkin pöytää. Lammikko valuu parhaillaan jouluksi vaihdetulle puhtoiselle matolle.
No, kerrankos tuota unohtaa pannun keittimen levyltä, sattuuhan sitä. Joskus jää kahvinporot panematta ja juomasta tulee laihanpuoleista. Erään kerran unohtuu vesi ja toisen kerran töpseli irti ihmetellään, kun ei mitään tapahdu. Kaikki kahvinlaiton katastrofit on koettu yhteiselossa. Värikästä tämä.
Pissismummo sattuu olemaan sitä sorttia, joka katastrofitilanteessa reagoi heti ja hepuloi vasta myöhemmin. Äkkiä keitin kiinni, pöytäriepua ja talouspaperia katastrofiavuksi. Poikakaveri hoitaa päivittelyn, jälkiselvitykset ja mahdollisten vaurioiden korjauksen, Mummo ensiapuluontoiset toimet.
Keittiö on taas stressivapaa. Joulu on näet ohi ja Poikakaveri poistunut päiviksi Tärkeisiin Töihin kustannuspaikalleen. Mitäpäs tässä, katastrofit kuuluvat elämään ja varsinkin jouluelämään.
|
|
