Blogiystävät ovat haastaneet ajattelemaan ekologisia, niinpä aikaansa odottanut henkilökohtaisen valveutuneisuustilanteen tutkailu seuraa tässä. Kiitos terveellisestä muistutuksesta Arrulle ja Liisalle!
Uutisissa kerrottiin, että hallitus kaavailee rakennusmääräysten tiukentamista energian säästötavoitteeseen pääsemiseksi. Olemme asuneet kaukolämpötalossa pian kaksikymmentä vuotta. Säätimet pattereissa pitävät huolta, että sisälämpö pysyy 20:n tietämillä. Takkaa poltetaan silloin tällöin tunnelman vuoksi, mutta samalla siinä palavat hävitettävät paperit.
Toinen meistä kulkee yhä työmatkansa junaa vaihtaen. Minä kävin kaksikymmentä vuotta töissä pyörällä kesät talvet. Nykyään meillä on erittäin vähän kuluttava auto, jota käytämme kauppa-asioilla liikkuessa ja lomamatkoilla. Onneksemme asumme radanvarsikaupungissa, julkisillakin pääsee hyvin.
Olisin henkilökohtaisesti valmis lajittelemaan roskat nykyistäkin tarkemmin, jos muustakin kuin lehtien, biojätteen, pattereiden ja lasin keräyksestä huolehdittaisiin kaupungin keräyspisteissä. Lähikeräyspisteistä on poistettu mm. maito- ja mehutölkkien laatikot, kaupunki valittaa, että ihmiset tuovat sinne sekajätettä. Ostoksilla käytämme omia tai pyydän paperikassin.
Meillä ei ole kakkos- tai kolmosasuntoja tai -autoja. Olemme viime vuosina luopuneet melko tarkkaan lentomatkoista. Rajoitus on tullut minulle alun perin terveyssyistä, mutta tätä nykyä perusteena on ekologia: lentokoneiden saastuttavat päästöt ovat huippuluokkaa ja lentely vain lisääntyy.
Väitän, että eläkeläiset ja opiskelijat kuluttavat yleisesti ottaen vähiten ja ovat tarkimpia henkilökohtaisissa ekoratkaisuissaan. Vanha mies uutisten katuhaastattelussa oli toisaalta oikeassa: viiden ja puolen miljoonan suomalaisen teot ovat ripaus kiinalaisten, intialaisten ja amerikkalaisten rinnalla. Vaikka teollisuus ja liikenne ovatkin ekologisesti tuhoisimmat, silti myös yksilön on kannettava vastuunsa.
Ekologinen ajatteluni ja toimintani perustuu tietoisuuteen ja elämäntapavalintoihin. En mieti niinkään päiväkohtaisia yksittäistekoja, enemmänkin valintoja isoissa ja usein toistuvissa asioissa.
Olin Iäkkörouvain läsnäolleen jäsenistön kera stadissa elokuvateatterin päivänäytännössä. Historiasta kiinnostunut jäsen oli varustautunut viisaasti korvatulpilla; sotaisassa elokuvassa pauketta riittikin.
En ole kovin hyvä katsomaan kamaluuksia, niinpä muutamassa pahimmassa kohdassa suljin silmät kunnes ampuminen loppui. Tukku kuraan kaatumisia ja veriroiskeita jäi näkemättä, mitä en pidä kovin suurena taiteellisena menetyksenä.
Elokuvan tarina kertoi sotavaiheen raastavimmasta puolesta – tilanteesta, joka pakotti veljekset, sisarukset, rakastavaiset, miehen ja vaimon eri puolille rajaa sekä raja-asemaa johtavan kapteenin epäinhimilliseen erottelijan tehtävään. Raja erotti juuri itsenäisyyden saaneen Suomen ja Venäjänmaan, mutta aukesi aatteellisena railona myös maanmiesten ja -naisten väliin.
Kaiken uhan ja epäilyn, tappamisen ja hävityksen keskellä elokuva onnistui myös kertomaan vahvalla tavalla rakkaudesta ja ystävyydestä, armahtavaisuudesta ja tulevaisuususkosta sekä kohtaloonsa tyytymisestä väistämättömän edessä.
Mitä nyt ajatellaankin vuoden 1918 tapahtumista, Rajalla -elokuva kertoo inhimillisyydestä tavalla, joka koskettaa syvästi tänäänkin.
Merja Virolainen; Kontaktia halutaan; Tammi 2007
Tätä edellisen runokirjan innostamana lainasin Virolaisen uusimman. Mitä hulvattoman villisti loiskivaa verbaalista myrskyä yhdessä ja samassa vesilasissa! Pidän saavutuksena, että luin tämän kirjan loppuun.
Kyllikki Forssell, Raila Kinnunen; Suurella näyttämöllä; WSOY 2007
Toivoin joululahjaksi tämän kirjan. Loistelias, räiskyvän iloitteleva tarina teatterimaailman grand ladysta. Kirjan painoasu on sisältönsä kanssa sopusoinnussa: tavanomaisesta poikkeava koko, runsas ja upea kuvitus, paperi parasta laatua. Olen ikäni voinut seurata Kyllikki Forssellin näyttelijänuraa enkä ole voinut välttyä myöskään hänestä tehtyjen lehtijuttujen, teatterikritiikkien ja henkilöhaastattelujen tulvalta, niinpä kirja ei sisältänyt varsinaisesti uutta hänen elämänvaiheistaan. Olen silti sitä mieltä, että kyseessä on oloissamme niin merkittävän näyttelijänuran tehnyt persoonallisuus, että tämä kirja oli tehtävä. Voitokkaita roolitöitä, ehtymätön vitaalisuus ja iästä riippumaton sensuelli karisma saman naisen hahmossa on kunnioitettavaa. Mieleeni on jäänyt ehkä parhaiten Kyllikki Forssellin unohtumaton tulkinta Dario Fo’n Donnasta. Se oli varsinaista eläytymiskyvyn juhlaa.
Henning Mankell; Italialaiset kengät; Otava 2006
Italialaiset kengät on ensimmäinen koskaan lukemani Mankellin kirja. Wallander-elokuvia on kyllä tullut katsottua televisiosta. Tämä ei ole dekkari, Mankell näkyy kirjoittaneen paljon muutakin, josta voisi tämän perusteella kiinnostua. Kirjoittaja rakentaa tarinaan yllättäviä, ronskejakin käänteitä. Vaikka kerronnan tyyli sinänsä on tasaista, siinä on syvyyskohtia, jotka säilyttävät lukijan mielenkiinnon alusta loppuun. Tapahtumat liikkuvat ajoittain mahdollisen ja mahdottoman rajoilla, uskottavuuden tuntu säilyy nipin napin. Kuolema on kirjan pääteema, ei kuitenkaan synkällä tavalla. Ei hassumpi lukea.
Sauli Niinistö; Hiljaisten historia; Teos 2007
Hämmästyneenä luin tätä kirjaa. Niinistö tulee esiin pahvikuvansa takaa, eduskunnan ja hallituksen komeista kulisseista, puolueensa poliittisilta katedereilta. Jos nyt ei ihan hiljaisena miehenä itse, niin ainakin paljon vuosien takaista julkiskuvaansa hiljaisempana. Poliitikoille ja julkkiksille niin tyypillinen itsekehu puuttuu. Kirjan luettuani voin ymmärtää äänivyöryn presidentinvaaleissa sekä viime eduskuntavaaleissa: Sauli Niinistö on sympaattinen mies. Hän myös kirjoittaa hyvin. Ajatus ehkä ajoittain kiertelee, mutta ei tyhjiä koukeroita ollenkaan. Tarkkoja havaintoja, eläytymiskykyä, vaatimatonta karismaa löytyy. Viimeistä lukua, jossa hän kertoo tsunamikokemustaan, lukee suorastaan henkeä pidätellen.
Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän ja samalla häpeän ennakkoluulojani. Julkisuus on ansa: usein tulee muodostaneeksi kuvan ihmisestä sen perusteella, mitä näkee ja kuulee muiden sanovan. Kannattaisi kuunnella henkilöä itseään, jos ei ole mahdollisuus persoonallisesti tuntea.
Miia Vatka; Suomalaisten salatut elämät; SKS 2005
Kirjallisuudentutkija Miia Vatkaa on päiväkirja-aihe riivannut aina gradusta alkaen. Tämä teos on päiväkirjojen ominaispiirteiden tarkastelua, yleiskatsaus päiväkirjagenreen suomalaisittain. Tekstissä viitataan Saima Harmajaan, ’50-luvun tyttöihin’ sekä nettipäiväkirjoihin. Tunnetuimmista ulkomaisista Anne Frankin päiväkirja tulee mainituksi. Tutkimuksessa pohditaan myös päiväkirjaromaanin ja autenttisen päiväkirjatekstin eroja.
Kun olen itse kirjoittanut päiväkirjaa 12-vuotiaasta asti ja yhäkin, kiinnosti tietää, miten yleisiä muistiinpanot omasta elämästä aikuisiässä ovat. Kyllä materiaalia on, sekä tutkimusta varten aiemmin kerättyä päiväkirja-aineistoa että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyvää. Oma kirjoittamiseni on alkanut saman tapaisesti, mutta poikkeaa nykyään valtavirrasta. Yksi pulma on kaikille kirjoittajille yhteinen: mitä tehdä/tapahtuu oman elämän ja ajatusten dokumenteille kirjoittajan jälkeen.
Jossakin on talvi – hyvä muistaa tammikuun vesisateessa; jossakin on ilo – hyvä muistaa, kun sydäntä puristaa
Torstaimummolassa purettiin tänään viime kerralla tehtyjä ’aarrekarttoja’. Kukin oli siis liimaillut umpimähkäisesti lehdistä leikkelemiään kuvia isolle piirustusarkille. Tekovaihe viime torstaina oli sekin mielenkiintoinen, mutta tänään kukin raotteli kuvista kertoessaan eilistä, huomista ja tätä päiväänsä.
Katselin ’karttaani’, jonka tein silloin hyvin nopeasti välillä toisia autellen. Keskialueella on kolminaisuusikoni, kirjapino, ilmapallo, kaunis teekuppi ja tanssiva pari, vasemmalla meri ja majakkasaari, oikealla metsäinen vuorimaisema ja vielä kesäinen kuva juhlivasta väestä rannalla.
Jollakin mummeleista arkilla oli vain muutama pieni kuva kuin kertomassa niistä harvoista asioista, jotka elämässä enää ovat tärkeitä. Toisessa paperissa oli pelkkää unelmaa, mahdollisimman kaukaista omasta arkitodellisuudesta. Eräs arkki oli ruokakuvia täynnä ja toisen alakulmassa oli hautausmaa.
Olen tehnyt eri vaiheissani vastaavia aarrekarttoja ja tallettanut ne. Jonakin päivänä otan ne kaikki esille ja katson miten aika on elämäni kuvaa muuttanut.
Viime vuosisadalla Saara Finni kirjoitti traagisen raportin äitinsä viimeisistä vaiheista vanhainkodissa. Kirjan nimeksi hän antoi Suruvaippa (Gummerus, 1981). Tosikertomus herätti ilmestyessään laajalti kauhistelua ja puolustelua, mutta myös arvokasta pohdintaa vanhusten laitoshoidon käytännöistä. Ehkä jokin jossakin oikeasti muuttuikin paremmaksi.
Tämän ajan ’suruvaippakirja’ lienee Tarja Tallqvistin ja Elina Simosen Kuka vierelles jää (Otava, 2007). Monta muuta hyvää kirjaa, tutkimusraporttia ja optimistista innovaatiokehitelmää on vanhusaiheesta julkaistu. Johtavatko ne mihinkään? Kuka tarttuu toimeen? Miksi tässä maassa nykyään määritellään vanhustenhoidon arvot euroina?
Voimalan keskustelu pysäytti. Tuoreen vanhusasiavaltuutetun kokemus, tausta ja näkemykset herättivät toivoa. Kysyä sopii, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa ja valtuutensa vaikuttaa kehitykseen tulevaisuudessa, kun vanhusten suhteellinen määrä väestöstä kasvaa vuosi vuodelta ja samaan aikaan kuntien talousnäkymät vaikeutuvat.
Toimittajalta jäi kyllä tarkentamatta, että 65-vuotta täyttänyt ei ole vielä vanhus eikä tarvitse puheena olleen kaltaista hoivaa todennäköisesti pitkään aikaan. Vanhuudenhoivan tarve alkaa kasvaa selkeästi vasta 80 ikävuoden jälkeen. Teknologiset vempaimet voivat helpottaa arjen sujumista, mutta ihmisen kosketusta, rakkautta ja hoivaa ne eivät koskaan korvaa.
Vanhuustutkija kysyi: miksi vanhuksille ei järjestetä sitä apua, mitä he eniten toivovat, puhtautta ja ihmisarvoista hoivaa? Kysymys nostetaan taas esiin ensi vaalien alla – ja unohtuu, kun oma paikka vallan keskiössä varmistuu.
YLE:n Kotikatsomoa pidetään tarjonnaltaan kohtuullisen laadukkaana foorumina television katsojalle. Eilen alkanut uusi draamasarja jätti hämmentyneen olon. Harvoin tarjolla – mitään uutta, tekee mieli jatkaa.
Asumalähiöelämän peruskliseet tarjottiin kertarysäyksellä. Koko aloitusjakson kuvaavin otos oli huonosti lämmitetty kalasoppa humalassa riehujan ryntäillä. Ei lupaa hyvää, jos on tutkittava trailereita ja roolijakoja, että pysyy selvillä, kuka on kenenkin kanssa missä suhteissa.
Ilahduttaviakin roolitöitä pilkahteli siellä täällä. Kari-Pekka Toivonen neuroottisena ortopedina näyttäisi olevan eräs keskushenkilöistä ja onnistui roolissaan uskottavasti. Sisarusparista Ellaa esittävä Anna-Leena Uotila oli ihana ilopilkku.
Täytyyhän tätä tietysti katsoa, silloin harvoin kun tarjolla on. Näyttelijäryhmä toimii kuin mikä tahansa tiimi: sen työssä on lämmittelyvaihe, kehitysvaihe ja huippu. Jos ei kolmannessakaan jaksossa kahdestatoista homma ala toimia, tuskin toimikaan.
Vuoden viimeisenä ja pimeimpänä perjantai-iltana Lapsuusmaalla käydessä veli kantoi eteeni sairaalasta tulleen kirjeen. Äidin tutkimustulosten mukana oleva diagnoosi oli karua luettavaa. Ei se yllättänyt, katsoimme vain hiljaa toisiimme. Näinkö siis -?
Pitkän hiljaisuuden jälkeen pohdimme miten tämä äidille kerrotaan. Sovimme, että toistaiseksi puhutaan lisätutkimuksista leikkausta varten. Lauantaina menimme yhdessä Toisen kanssa äitiä tapaamaan palvelutaloon ja kerroin näin. Äiti kysyi vain rauhallisesti: milloin.
Veli vei äidin aluesairaalaan ilmoitettuna päivänä. Valmistelevien tutkimusten jälkeen soitin osaston ylilääkärille. Kävimme perusteellisen keskustelun tilanteesta ja hoitovaihtoehdoista. Lääkäri sanoi keskustelleensa äidin kanssa. Äiti tuntuu ymmärtävän tilanteen, mutta ei haluaisi leikkausta.
Veli haki äidin kotiin. Kun soitin, äiti kertoi, että oli sairaalassa ja lääkäri selitti mikä hänellä on, mutta hän ei halunnut leikkausta. Minä kysyin ymmärtääkö hän, että sairaus on vakava ja muut hoitovaihtoehdot eivät käy. – Kyllä mie ymmärrän, mie olen valmis.
Päättymisen lahja: huomisen ilo syntyy menneeltä vapautuvaan tilaan
Maagista rummutusta pimeässä, sitten valo paljastaa kuuden tanssijan ryhmän, joka on jo liikkeessä. Konemainen rytmi sävelkulkuja vailla, vaihtuvien valojen leikki ja nuorten vartaloiden energinen liike näyttämöllä vangitsee katsomoon täydellisen hiljaisuuden. Tanssin hurmos tempaa mukaansa, liike lumoaa.
Etteikö ruumiin kielellä voisi kertoa tarinoita! Molemmat esitykset loihtivat väkeviä tunteita, energian palo ihan hengästytti katsoa. Äärimmilleen trimmatut nuoret kehot jo kiiltelivät hikipisaroista, mutta liike jatkui tauotta, sykki rytmissä. Toisessa esityksessä tajusin hämmästyen: silmätkin voivat tanssia!
Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä Studio Elsan lavalla oli meille molemmille uusi kokemus. Saimme liput joululahjaksi Esikoiselta ja Nuorikolta. Lämpiössä me ja muutama ikäisemme olimme rastalettisten, muotitietoisten ja anorektisen hoikkien nuorten joukossa pikkuisen eri planeetalta, se meitä nauratti.
Tällä kertaa esitysten jälkidebattiin oli kutsuttu tanssin ammattilainen Marco Bjurström ja näyttelijäveteraani Birgitta Ulfsson. Ensimmäisen esityksen koreografi Simo Kellokumpu oli paikalla avaamassa ajatuksiaan. Yleisö kuunteli, mutta vaikea oli sanallistaa kokemusta tai rohjeta kysyä ääneen – niinpä vuorovaikutusta ei juuri syntynyt kuin paikalle pyydettyjen kesken. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksi Simo K:n luomissa kuvioissa oli niin vähän iloa ja niin paljon ahdistunutta ja tuskaista, kouristuksenomaista liikettä. Toinen, norjalaisen naiskoreografin teos oli pehmeämpi, kuuntelevampi.
Iloisena, virkistyneenä ja energisenä uudesta kokemuksesta poistuimme Kallion tuulisille kaduille. – ”Sairaan hyviä tanssijoita”, kuten Marco B. totesi.
|
|
