Aamulla herään ääniin, Toinen lapioi pihatieltä lunta, tulee sitten ulkoraikkaana kertomaan, että kello on kuusi. (Olin pyytänyt herättämään ennen töihin lähtöään.) Pitäisi oikeastaan nousta aina näin aikaisin, ajattelen, on niin suloista seurata miten aamu hiljalleen valostuu ikkunan takana. Yöllisen lumisateen jäljiltä maailma on tänään niin puhdas ja kaunis.

Illalla soitti Nuoruusystävä. Tulin niin onnelliseksi tyttömäisestä pälpätyksestämme, siitä meille ominaisesta huimasta puheenjuoksutuksesta, joka voi alkaa mistä vain ja päätyä mihin vain. Siinä tuli sanoiksi myös oleelliset, minun pinnanalainen väsymykseni äidin kiukutteluista, hänen surunsa rakkaasta metsäpolusta, jonka ympäriltä oli kaadettu metsä.

Päivä lähtee matkalleen näistä mietteistä, antautuu elettäväksi.

  • Nuoruudenystävä on ”ihme”. Tuttu pohja antaa jutuille polut viedä ihan minne tahansa. Ei tarvitse juttutuokion aikana kelata alkuun, täsmentää ja kenties ’oikaista’. Saa viuhtoa sinne ja tänne. Mielin määrin.

    Meillä mies käy vielä töissä, itse olen eläkkeellä. Heräämme yhdessä kello kuusi, arkisin. Mies tahtoo, että pysymme samassa rytmissä. Ja hän tarvitsee aamuista rapsutusta jaksaakseen lähteä työmaalle 😉

    Kommentin jätti Paju · maanantaina 4. helmikuuta @ 12:56

  • Toden totta, että heitä joku on ja yhteys säilynyt, ihana ihme! Oivallinen rapsutettava mies, joka tahtoo lahjoittaa Sinulle herkät aamuhetket – ja mikä parasta – Sinun ei tarvitse silti lähteä minnekään!

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 4. helmikuuta @ 19:53

  • Sinulle on haaste blogissani. Tervetuloa!

    Kommentin jätti Paju · maanantaina 4. helmikuuta @ 23:48

  • *Tää kiittää

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 5. helmikuuta @ 13:24

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.