Maagista rummutusta pimeässä, sitten valo paljastaa kuuden tanssijan ryhmän, joka on jo liikkeessä. Konemainen rytmi sävelkulkuja vailla, vaihtuvien valojen leikki ja nuorten vartaloiden energinen liike näyttämöllä vangitsee katsomoon täydellisen hiljaisuuden. Tanssin hurmos tempaa mukaansa, liike lumoaa.

Etteikö ruumiin kielellä voisi kertoa tarinoita! Molemmat esitykset loihtivat väkeviä tunteita, energian palo ihan hengästytti katsoa. Äärimmilleen trimmatut nuoret kehot jo kiiltelivät hikipisaroista, mutta liike jatkui tauotta, sykki rytmissä. Toisessa esityksessä tajusin hämmästyen: silmätkin voivat tanssia!

Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä Studio Elsan lavalla oli meille molemmille uusi kokemus. Saimme liput joululahjaksi Esikoiselta ja Nuorikolta. Lämpiössä me ja muutama ikäisemme olimme rastalettisten, muotitietoisten ja anorektisen hoikkien nuorten joukossa pikkuisen eri planeetalta, se meitä nauratti.

Tällä kertaa esitysten jälkidebattiin oli kutsuttu tanssin ammattilainen Marco Bjurström ja näyttelijäveteraani Birgitta Ulfsson. Ensimmäisen esityksen koreografi Simo Kellokumpu oli paikalla avaamassa ajatuksiaan. Yleisö kuunteli, mutta vaikea oli sanallistaa kokemusta tai rohjeta kysyä ääneen – niinpä vuorovaikutusta ei juuri syntynyt kuin paikalle pyydettyjen kesken. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksi Simo K:n luomissa kuvioissa oli niin vähän iloa ja niin paljon ahdistunutta ja tuskaista, kouristuksenomaista liikettä. Toinen, norjalaisen naiskoreografin teos oli pehmeämpi, kuuntelevampi.

Iloisena, virkistyneenä ja energisenä uudesta kokemuksesta poistuimme Kallion tuulisille kaduille. – ”Sairaan hyviä tanssijoita”, kuten Marco B. totesi.