Ajattelen perhettäni. Kuopus ja Neito tulevat huomenna jo viettämään aattoa kotona, Esikoisen ja Nuorikon luo meitä on kutsuttu joulupäivänä. Hyvältä tuntuvaa yhteyttä ja kahdenkeskistäkin oloa.

Ajattelen äitiä, joka taas on itkuinen ja elämäänsä väsynyt. Entisessä kodissa käynti jännittää. Lähettämäni joulupaketti oli talletettu avaamattomana kaappiin. Olisi varmaan unohtunut sinne, ellen olisi kysellyt. Kortteja oli tullut. Kynttilöitä olisi, mutta niitä ei saa muistamaton palvelutalossa polttaa.

Ajattelen kummipojan perhettä. Joulunlapsen syntymäonnen jälkimakujakin on päästy maistamaan: vauva ajoittain valvottaa ja ’talossa on kaikki sekaisin’ kuin muinaisessa joululaulussa. Rennolla mielellä ovat silti.

Ajattelen torstairyhmän mummeleita. Kaikki he viettävät jouluaan yksin. Kenen lapset ovat ulkomailla, kuka ei jaksa osallistua suvun jouluhässäkkään, kenellä ei ole perhettä tai ketään muutakaan, joka muistaisi. Miten pitkään he halasivat joulujuhlasta lähtiessään, toisiaan ja meitä ohjaajia.

Ajattelen lämpimästi ystäviä matkojen päässä tai lähellä – erityisesti Sinua, joka tänään saatat äitiäsi hautaan ja Sinua, joka vietät ensimmäistä joulua leskenä. Tyhjäksi jääneelle paikalle lennähtää joulun enkeli, lohduntuoja, rauhan lähetti..

Toinen taidenäyttelykokemus viime tiistailta oli 70 vuotta täyttäneen Juhana Blomstedtin pitkän uran läpileikkaus; kokoelma vahvoja abstrakteja kuvia, joissa pääosassa ovat viiva, väri ja tasapaino. Blomstedt kuvaa maalaamista vaistonvaraiseksi, usein sattumasta liikkeelle lähteväksi prosessiksi, jossa taiteilija käy maalauksensa kanssa dialogia. Teos on valmis, kun tekijällä ei enää ole sanottavaa teokselle.

Tunnistin muutamia vanhempia teoksia vuosien varrella kerääntyneen taidekorttikokoelmani perusteella. Kulkiessani kookkaiden teosten keskellä voimakkaimmaksi vaikutelmaksi jäi intuitiivinen tasapaino ja selkeys. Värin ja viivan hiljainen yhteys väreilee. Kun ne ovat sanottavansa sanoneet, jää puhdas ja ankara kauneuden elämys.

Maailmankuulu valokuvaaja Sally Mann on ainutlaatuinen lajissaan lähinnä aihevalintojensa vuoksi. Amerikassa nousi ensin eettinen myrsky näyttelystä, johon Mann oli kuvannut omia lapsiaan. Myöhemmin Mann on ravistellut näyttelyllä, jossa ruumiiden kuvilla puhutaan kuolemasta. Taidemuseo Tennispalatsin näyttelyssä näitä kohuttuja ja vaikuttavia kuvasarjoja täydentää unenomaisen kaunis sarja maisemia Virginiasta sekä taiteilijan ajatuksista ja työstä kertovat videot.

Sally Mannin lapset Jessie, Emmet ja Virginie ovat äitinsä kameran kohteena niin luonnollisesti kuin lapset, jotka ovat siinä usein, omasta halustaan ja täysin turvallisesti. He eivät veikistele, äiti on kuvannut arkisia tilanteita, joissa tulee näkyviin lapselle ominaista itseä, mutta myös taiteilijan silmin nähtyä todellisuutta. Katsojana minua ei lasten alastomuus mitenkään kuohuttanut. Lapset oli kuvattu kauniissa kotiympäristössään, vaikutelma oli usein suorastaan paratiisinomainen.

Kuolema-sarjan hajoamistilassa olevia ruumiita tuntui ensin vaikeammalta katsoa. Mann oli saanut luvan kuvata alueella, jossa Tennesseen yliopiston tutkijat seuraavat heille testamentattujen ruumiiden luonnollista maatumisprosessia. Katsojana oli päästävä sen tietoisuuden läpi, että nämä ihmiset ovat oikeasti eläneet. Lopulta kävi samoin kuin eräässä aiemmin Ateneumissa näkemässäni kuolleiden kasvojen valokuvanäyttelyssä, kuoleman kuvat loivat syvän rauhallisen tunnelman.

Videofilmissä Sally Mannin aikuistuneet lapset kertoivat millaisena he muistavat lapsuutensa, mitä he äitinsä työstä ajattelevat ja mitä heistä aikuisina on tullut. Kiinnostavaa sekin.

– Näyttely on avoinna 6.1. asti Tennispalatsin Taidemuseossa, Helsingissä. Perjantaisin pääsee maksutta. Suosittelen.

Eilisestä päivästä tuntui sen verran väsymystä, että nukuin ensin kahdeksan tuntia yhteen mittaan, sitten vielä ylimääräiset kaksi. Olin ollut kaupungilla, taidemuseossa. Tunsin itseni miellyttävän sivulliseksi, kun katselin kahvilassa istuen ostoskasseineen kiiruhtavia.

Millainen maailma olisi, jos elämä ei perustuisi näin itsestäänselvästi kaupankäynnille, tavaroiden tekemiselle, myymiselle ja ostamiselle? Mielikuvitus sekoaa heti kohta, en osaa edes kuvitella. Paljon on tarpeellista, vähän välttämätöntä, eniten turhaa.

Jääkaapissa odottavan piparitaikinan houkutus käy ajoittain ylivoimaiseksi, parasta ryhtyä toimeen. Kohtsillään ovat tuoksuvat piparit purkissa odottamassa joulua. Perinneresepti tuotti taas herkullisen tuloksen. Toinen tulee myöhemmin töistään ja asioiltaan, ilostuu jo tuoksusta.

Hämärävalaistu kirkko. Juontaja kysyy uskaltautuisimmeko olkatuntumaan, että kaikki mahtuisivat penkkeihin. Iloista rupatusta, liikettä, kahinaa. Alkulaulussa kello löi viisi, vaikka iltakuusihan se nyt. Urut soivat notkeasti.

Turhaan juontaja kertaa säveltäjät ja sanoittajat, näkyvät vihostakin. Volyymi kasvaa, vähitellen arinkin uskaltautuu liittämään äänensä yhteiseen lauluun. Vihko unohtuu syliin, laulu nousee syvältä tunnemuistin hämärästä.

Kuusi loistaa nyt valaistuna, aamun messussa vain tähti säteili latvassa. Laulut kertaavat lumijoulua, hankea, jäätä. Mielen kuvastossa se kaikki on tallella, vaikka todellisuus täällä on jo toinen. Sypressit tuoksuvat jo pohjolankin talvessa.

Rauhaa, vain rauhaa, kellot ne soi.. Muistissa läikähtää ystävä, joka rakasti tätä laulua. Hän on jo ikuisessa rauhassa. Kuoro haparoi alussa, sitten sointi kiinteytyy.  Hiljainen joululaulu soi jo kauniisti ja kuulijat kiittävät aplodein.

Lähetysseuran oivalluksesta lähti kasvamaan perinne seurakuntien jouluun. Ei tarvita puheita, luotetaan sävelten voimaan, tuttujen laulujen sanomaan ja yhdessäolon kokemukseen. Joulumieli syntyy yksinkertaisuudesta.

Yhteyden tarkoitus on sen oma olemus eli Sinän koskettaminen. Jokaisen Sinän koskettamisen kautta meitä koskettaa ikuisen elämän henkäys.

(Martin Buber)

Junan eteisessä seistessä katselin hyvin matalalla horisontissa kelluvaa punaista pilveä. Aamurusko! tästä tulee hyvä päivä, ajattelin. Kuka on matkalla työhönsä kuka minnekin, olkoon päivä meille kaikille onnellinen.

Illalla olin soittanut keskussairaalaan. Äiti oli kipulääkitty toimenpiteen jälkeen, tiesi kumminkin missä oli. Tänään hänet haetaan sairaalasta kotiin odottelemaan tietoja. – Älä pelkää, äiti, sanoin, asiat järjestyvät.

Rouva Dosentti otti vastaan tyylikkäässä asussa, sanoi lähtevänsä klinikalta suoraan nuoremman kollegan väitöstilaisuuteen. Kyllä tuntui hyvältä, kun hän ilahtuneena sanoi kaiken olevan silmäni suhteen niin hyvin kuin olla voi.

Minun ei tarvitse mennä enää tarkastukseen silmäklinikan tutkimusosastolle, mutta voin aina ottaa yhteyttä tarvittaessa. Kotiin palaillessa muistelin, mitä kaikkia vaiheita olin käynyt läpi. Tunsin syvää kiitollisuutta.