Sataa kuurotellen, harva se päivä. Vaikka aamu valkenisi aurinkoisena ja kesänheleänä, ennen puolipäivää on pilvien armeija marssinut paikalle ja alkanut kaadella kerääntyneitä ylimääräisiä pisaroita maata kohti. Luonto kiittää, ihminen sopeutuu ikuiseen kierrätykseen parhaansa mukaan.
Pihan kolme ihanaa oranssihehkuista unikonkukkaa nostavat aina kasvonsa riemuiten aurinkoa kohti ja taivuttavat nöyrästi vartensa ja hennot terälehtensä myötäsukaan sadepisaroiden alkaessa tanssinsa. Uhkeiden liljojen varret eivät taivu sateen alla. Liljankukkamaljoihin kerääntyneet pisarat vain valahtavat maahan, kun maljat täyttyvät.
Mietin: jos suru olisi sadetta, ottaisinko sen vastaan ylväänä kuin lilja vai unikonnöyrästi.
Olimme juuri vaeltaneet pitkospuita suon halki, nousseet Yst.Nuuskamuikkusen kanssa harjulle ja istahtaneet tankkaamaan vettä Huuhkajankierroksen ensimmäisellä etapilla, kun puhelimeni soi. Arvasin heti hälytysäänestä, että asia koskee äitiä.
Hiljaisessa ja karunkauniissa maisemassa kaukana kaikesta oli outoa kuunnella paniikkia, jonka palvelutalosta kadonnut muistamaton äiti oli saanut aikaan. – Ei, en voi nyt lähteä tulemaan sinne, olen kaukana kaikesta. Kyllä, nyt on vain pysyttävä rauhallisena ja luotettava, että henkilökunta hoitaa asian miten parhaiten taitaa.
Katse lipui ruosteenpunaista ja kellanruskeaa hetteikköä. Kuin pilvistä varistettuina kehystivät niittyvillojen valkeat pumpulipallot tummana päilyvää suonsilmää. Suopursujen tuoksu kantautui hennosti tuulen mukana harjulle. Nostin repun selkään ja jatkoimme taivallusta.
Illalla Nuuskamuikkusen piilopirtissä saunanraukeina palattiin päivän tapahtumiin. Veli oli soittanut myöhemmin, että äiti oli löytynyt läheisestä vanhainkodista ja kieltäytynyt itsepäisesti lähtemästä sieltä minnekään. Hänet oli otettu dementiaosastolle juhannusviikonlopuksi tilanteen rauhoittamiseksi.
Joskus on hyvä, ettei pääse paikalle. Täytyy vain luottaa.
Yön valo kääntymässä aamun valoksi, kesä sydämessään
Oleellinen pelkistyy, kun kukoistuksen aika on ohi
Ystävät ovat ehdottoman hyviä olemassa, sitäkin varten, että he ymmärtävät joskus oikeaan aikaan houkutella lähtemään oikeaan paikkaan. Viime lauantaina olin Eevan kanssa Lähetyskirkossa kuulemassa fransiskaaniveli Richard Rohrin mietiskelyjä teemasta Läsnäolon taito.
Olen vuosien mittaan lukenut mystikkokirjallisuutta: Echard Tollen ja Anthony Mellon, Thomas Mertonin ja Henri J. M. Nouwenin, Ristin Pyhän Johanneksen ja Avilan Theresan sekä Filokaliaa. Siinä, mitä nyt kuulin, ei sinänsä ollut uutta, luetun pohtiminen yksin vain on erilaista kuin yhdessä kuulemaan syventyminen. – Mieltään on muistutettava (re-mind) asioista, jotka jo tietää.
Paikalla oli paljon kirkollista väkeä, tuttujakin. Tuntui hyvältä havaita, että olen etääntynyt kirkon sisäpiireistä, tullut virasta vapautumisen myötä johonkin laajentuneeseen tilaan, jossa hengen tuuli puhaltelee lempeästi ja raikkaasti. – Systeemin sisältä käsin ei voi nähdä, mitä siellä ei saa kysyä, totesi Rohr. – Uskoa on reformoitava koko ajan.
Puhuja sanoi ihmisen mielen joko pyörittävän tauotta menneitä asioita ja tapahtumia tai huolehtivan tulevista. Nyt-hetki on useimmille pelottavan riittämätön ja tyhjä tila, jonka täytteeksi mielen joko-tai-melu nousee. Dualistinen (joko-tai) mieli ei koskaan tavoita suuria asioita, koska se ei kykene olemaan läsnäolevassa hetkessä.
Olen jotain jo ennen ajatustani, puhtaan tietoisuuden tila, joka antaa asioiden olla mitä ovat, niitä kategorisoimatta. Meditaatiossa näen virran, jota lipuu veneitä. Nimeän veneet menneiden asioiden, tulevaisuushuolien ja ahdistavien ajatusten mukaan ja päästän ne menemään. Katselen miten virta vie veneet mennessään. Kun ne kaikki ovat lopulta lipuneet pois, on mielessäni vain virran syväntumma vesi, rauhaa täysi. Havaintoni mukaan kristillisissä piireissä pelätään – turhaan – vanhoja viisaususkontoja. Meditatiiviset tao, tie ja zen, mielen hiljaisuus säikyttävät jo sanoina, vaikka kysymys on samasta pyrkimyksestä, joka kristillisellä kielellä ilmaistaan sanalla kontemplaatio. Itämaisissa uskonnoissa sanasto ja jumaluuden hahmot ovat paikallisen kulttuurin muovaamia, kristittyjen Kristus-uskon taustalta kuultaa juutalaisuskonnon näkymättömän jumalan traditio. Kristityt ohjaajavanhukset puhuivat vaeltajan tien kolmesta vaiheesta: oraatio, meditaatio, kontemplaatio. Jos tajuan mieleni dualistisuuden, alan hellittää kontrollista, kategorisoinnista ja oikeassa olemisen tarpeesta. Olen matkalla kohti aitoa kontemplaatiota, sanattoman yhteyden kokemista Jumalaan. Kussakin nyt-hetkessä voin kysyä itseltäni: mikä on tärkeää? Haluanko olla oikeassa vai olla onnellinen?
Yst. Sosiaalineuvoksen kesäterassilla keskusteltiin taannoin viisaasta vanhuudesta. Mehukas aihe meidän eläkeläisten kesken. Sain tutkittavakseni Vanhustyön Keskusliiton julkaiseman tuoreen lehdykäisen aiheesta. Siitä nämä seuraavat viisaudet on napattu.
Sanotaan, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Viisaus on perin persoonakohtainen asia. (Pirkko Karjalainen)
*
Periaatteessa uskon, että meidän vanhojen tulisi varoa vaatimasta liikaa lapsiltamme. Ennen kaikkea emme saa odottaa, että he suojelisivat meitä yksinäisyydeltä. Mitä vähemmän itse kokee, sitä tärkeämpää on luullakseni olla kiinnostunut siitä mitä muut kokevat. (Merete Mazzarella)
*
Ketä minä oikein yritän miellyttää? Miksei minun anneta rauhassa kehitellä omanäköistä vanhuutta? (Anneli Sundberg)
*
Jos ikääntyessään ei mieti omia siirtojaan eteen päin, tekee ne joku muu. Omia elämänsisältöjään voi rakentaa. Henkinen yhteys johonkin yhteisöön on tärkeää. (Ahti Hirvonen)
*
On päivitettävä itsensä. Myönteinen asenne on iso apu. Olemiseen ei pääse kuin miettimisen kautta. Ei aika mene hukkaan jos oleilee. (Pirkko Lahti)
*
Ajan tasalla pysyminen muodostaa sopivan haasteen ja on vanhan aivonystyröille sopivaa treeniä. (Sulo Aho, 80)
*
Otan asiat sellaisenaan mitä elämä tuo tullessaan. (Aune Riikonen, 80)
*
Olen edelleen töissä, en ole halunnut jäädä kokonaan eläkkeelle. On liikuttava ja mentävä niin kauan kuin jaksaa. (Iris Lampila, 74)
*
Sohvalta on noustava ja lähdettävä katsomaan, löytyykö elämästä vielä jotain uutta.
(Jussi Pesu, 70)
Olen oikein pessimistisenä tuuminut asiaa tyhmässä päässäni. Liekö sitä vanhana nuorta itseään viisaampi? Eikös ihminen yleensä ole fiksuimmillaan parinkymmenen tietämissä, ainakin omasta mielestään? Niin että siitä iän karttuessa sitä vain tyhmistyy. Miten tyhmäksi ehtiikään ennen kuin viikate vilahtaa. Viisaudessa ei ole muka kysymys tiedon määrästä, kokemuksen antamasta opista eikä älyn säihkeestäkään. Herää kysymys mistä sitten? Onko se nyt taas jotain hiljaista tietoa tai muuta mystistä, josta ei kukaan selvää saa? Miten minusta alkaa näillä kymmenillä tuntua, että viisautta on turha odotella iän mukana tulevaksi, jos sitä ei ole tähän mennessä havaittu? Taidan päätyä alussa siteeratun P.K:n linjoille. Persoonakohtainen tuntuu olevan eikä iän mukana muuksi muutu.
Pissismummo tokeni eräänä päivänä muista touhuistans, otti ja pakkasi flanelliyöpaidan ja muuta tähdellistä mummotarviketta, nosti repun selkäänsä ja tallusti junaan. Oli puhuttu mummokaverin kanssa, että tavataan Matkanpäässä. Näin tehtiin.
Huiskismummo oli eläköidyttyään poteroitunut kotiinsa Matkanpäähän eikä hyväkään kaveruus häntä sieltä saanut näköjään liikahtamaan tänne päin. – Tullaan, tullaan sanaili tuo aina, mutteipä näkynyt. Oli jo pitkään pikamoikattu kirjeillä, viesteilty ja kohdattu pikimmiten matkainvarrella.
Nythän on niin, että Pissis ja Huiskis ovat nykyään vakavastiotettavia iäkköhenkilöitä, muistakaa tämä. Toivovatten tämän julkiskuvan eritoten säilyvän, eivätkä siksi mieluusti elämöi julkisilla paikoilla. Urimoivat nytkin Huiskismummon kesämetsään ja kalarannoille kaksin keskenäns käpsehtimään.
Mummot marhailivat onnellisina metsäpolkuja, tutkivat kivet ja kannot, perhoset, linnut ja kukat. Jossain välissä söivät ja istuksivat löhötuoleissa filosofeeraamassa. Illan tullen pehmyyntyivät löylyissä ja Huiskis taisi käväistä uimasillaankin. Auringonlaskut ihailtiin saunalämpöisinä mummoina ikkunan takaa.
Uutena aamuna päättivät nämä lähteä veneellä järveltä päin maisemia katsastamaan. Huiskis souti ja Pissis nökötti perätuhdolla. Eipä mahtavaa. Ensteks. Äläs mitäkään, äkkipäätä nousi tuuli, veti sinitaivaalle mustanpuhuvat pilvenroikaleet ja rypytti rauhaisat laineet. Pissis kohta nenänpää kalvakkana ja ääni väristen, että eikös me jo palata rantaan. – Huihai, tämä mitää vielä ole, pikkusen viriä nostaa. Huiskismummo nauroi ja souti, vene kiikkui jo kiivaasti ja aallot paukkui purtilon kylkeen.
Pissis painoi jo paniikkinappulaa: nyt rantaan ja heti paikalla ennenko hukutaan tai siis mie aineski hukun. Huiskis tuumi, että tuollahan on peijakkaantosi kyseessä. Kotirantaan tultiin kokka kohisten ja siihen se lopahti tuulikin. – Ei sitten hukuttu tälläkään kertaa, tuumi huvittunut Huiskis reippaana mummona, ikänsä vesillä soudelleena.
Jaa, että mistä on nimensä on saanut tuo toinen mummontoimikas. No, kun hää aina, että annas ku mie huiskasen. Ja huiskis vain, tehty on.
Talossamme on asukkaiden läsnäollessa viisi puhelinta. Hälytysääniä on monenlaisia aina soittajan mukaan. Lankapuhelinta on toistaiseksi tarvittu muun muassa siksi, että matkapuhelinverkko ei toimi ihan takuuvarmasti kaikkialla, missä meillä on tuttuja.
Puhelin soi illalla. – Hei, onko tuo piipitys/musiikki/kilinä puhelin, radio vai telkkari? Sinun kännykkä vai minun? Missä huoneessa/laukussa/taskussa? Kun oikea puhelin löytyy, soittaja on jo kyllästynyt odottamaan ja puhelin tuuttaa vahingoniloisesti. Vastaaja vilkuttelee, sinne meni taas, soita perään.
Puhelin soi päivällä. Tulen pihasta puhelimeen (jos satun kuulemaan) multaisia kenkiä ja työhanskoja riisuskellen. – Suomen gallupista/ taloustutkimuksesta /weilin-et-jöössiltä/tiesmistä, päivää. Onko taloutenne mieshenkilö tavattavissa. Eikö, no, palaamme myöhemmin asiaan. Kuulemiin.
Kun kuhunkin asiaan on palattu uudemman kerran samalla viikolla ja olen taas kertonut, että taloutemme mieshenkilö on työpaikallaan arkisin tähän aikaan ja että sinnekään ei kannata soittaa, nousee pääni päälle hitaasti mustuva ukkospilvi. – Saanko pyytää, älkää enää palatko asiaan.
Uusin uhka digitaaliarjessa on tv:n katselu- ja musiikinkuuntelulaitteiden myötä sohvapöydän tuntumaan pesiytynyt kaukosäädinarmeija. Hopeanvärisen cd-soittimen samanvärinen kapula erottuu, mutta mustia on pitkää, pätkää ja pullukkaa. Toinen räplää niitä suvereenisti, mutta minun on vielä pohdittava mikähän näistä nyt olikaan mikä ja mitenkä se tämä taas toimikaan.
Toinen yrittää lohduttaa, että kun hän saa lopullisesti synkronoitua laitteet toisiinsa, ne toimivat samalla kaukosäätimellä. Sitä päivää kannattaa kyllä odottaa!
”Kun poika vielä oli kaukana isä näki hänet ja heltyi..”
Ensimmäinen kesäviikko on ollut tunteiden ja tapahtumien pyörteitä. Olen havainnut suojausten hiljalleen murtuvan. Itku on ollut herkässä. Ehkä tämä on jokin vaihe ennakoivan surun matkalla. Näihin päiviin asti asti olen voinut melko tyynesti keskustella äidin tilanteesta. Tiivis yhteys sairaalaan on tavallaan pakottanut pysymään koossa, että jaksaa kysyä järkeviä ja ottaa vastaan tietoja äidin voinnin muutoksista.
Toissapäivänä hoitaja sanoi, että äiti oli kaatunut osastolla, päähän tulleet haavat oli ommeltu ja olkapää kuvattu ja että hän saa olla osastolla ensi viikolla tehtävään ultraäänitutkimukseen asti. Eilen äiti siirrettiin takaisin palvelutaloon. – Lääkärin mielestä hänen tilansa ei vaadi enää sairaalahoitoa, oli selitys.
Nyt äiti on taas aivan sekava, itkee ja kysyy lakkaamatta missä hän on. Sydämen vajaatoimintaa helpottavaa lääkitystä on lisätty ja kipuilua hoidetaan kolmen päivän välein vaihdettavalla laastarilla. Lääketieteellisestä näkökulmasta siirtopäätös on varmaan oikea, mutta muistamattoman, kipuilevan, sekavan ja kaatuilevan vanhuksen asuminen palvelutalossa ei tunnu enää oikealta.
Pihamme ruohossa niittyhumalan siniset kynttilät loistavat lohdullisina. Lavendelipensaan hopealehdet ja lilansävyiset kukinnot tuoksuvat lempeästi isossa ruukussa, jonka reunaa valuu globelian valkoinen kukkapilvi. Saponarian sormenpäihin ovat puhjenneet vaaleanpunaiset kukkatähtöset. Seinustalle istutin kolmannen jalokärhön. Liljojen nuput paisuvat.
Äidin ikkunan takana nurmikolla omenankukkalunta.
|
|
