Ja mitä mahtoi tuhlaajapoika ajatella/tuntea jos hän kaukaa näki heltyneen isänsä. Hän oli laittanut kaiken menemään ja palasi kotiinsa tietämättään miten tulee vastaanotetuksi. Peloissaan. Häpeissään. Jokainen askel toista raskaampana, ja sitten hän näkee isänsä ja huomaa tämän hymyilevän.

Kaikki huolet ovat hetkessä pyyhitty pois. Hän tietää, ettei hänellä ole mitään hätää. Kivireki jota hän on vetänyt putoaa hänen käsistään. Hänen ei tarvitse vetää sitä enää. Ja silti viimeiset sata metriä saattavat olla hänen elämänsä raskaimmat. Ilon hetkellä kun joskus huomaa miten paljon tarpeetonta taakkaa onkaan raahannut mukanaan ja miten väsynyt tuosta tarpeettomasta työstä onkaan.

Kommentin jätti olematon · sunnuntaina 8. kesäkuuta @ 12:57

Hei! Googletin pari runon sanaa ja lopulta päädyin tänne. Eli tätini joskus 10v sitten sanoi, että ei ole löytänyt erästä runoa, jonka muistaa lapsuudestaan. Hakusanoiksi pistin siis:
Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten…
Löytyisikö sinulta todella nuo sanat? Olisi melkoinen yllätys tädilleni. Sähköpostilla voit ottaa minuun yhteyttä.

Kommentin jätti Eve · sunnuntaina 8. kesäkuuta @ 17:11

Hmm, näkyykö osoitteeni sinulle…?

Kommentin jätti Eve · sunnuntaina 8. kesäkuuta @ 17:14

Olematon, kiitos aiheen mietiskelystä, jonka jaoit.

Eve, saat vastauksen sähköpostissa.

Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 8. kesäkuuta @ 21:48