Sataa kuurotellen, harva se päivä. Vaikka aamu valkenisi aurinkoisena ja kesänheleänä, ennen puolipäivää on pilvien armeija marssinut paikalle ja alkanut kaadella kerääntyneitä ylimääräisiä pisaroita maata kohti. Luonto kiittää, ihminen sopeutuu ikuiseen kierrätykseen parhaansa mukaan.

Pihan kolme ihanaa oranssihehkuista unikonkukkaa nostavat aina kasvonsa riemuiten aurinkoa kohti ja taivuttavat nöyrästi vartensa ja hennot terälehtensä myötäsukaan sadepisaroiden alkaessa tanssinsa. Uhkeiden liljojen varret eivät taivu sateen alla. Liljankukkamaljoihin kerääntyneet pisarat vain valahtavat maahan, kun maljat täyttyvät.

Mietin: jos suru olisi sadetta, ottaisinko sen vastaan ylväänä kuin lilja vai unikonnöyrästi.

  • Lähetän toisen ”kukan” , joka tuli esiin tektistäsi.

    Pikarijäkälä, Helvi Juvonen 1952

    Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
    ja sade täytti sen, ja pisarassa
    kimalsi taivas tuulta pidättäen.
    Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
    Nyt malja elämälle-rakkaudelle.

    (Luuk. 17: 21)

    Ilo ja suru lienevät kotoisin samasta lähteestä.

    Pohti Pabloo

    Kommentin jätti Pabloo · tiistaina 24. kesäkuuta @ 17:38

  • Niinpä taitavat olla, ainakin silmissä yhtälaisina pisaroina, ilo ja suru. Olen nähnyt pikarijäkälässä sadepisaran, niin kauniisti kimaltavana, ei ihme, että runoilija saa aiheen sanoa: ”nyt malja elämämme rikkaudelle!” – Tämä Juvosen on yksi niitä runoja, jotka muistan.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 24. kesäkuuta @ 20:08

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.