Ensimmäinen kesäviikko on ollut tunteiden ja tapahtumien pyörteitä. Olen havainnut suojausten hiljalleen murtuvan. Itku on ollut herkässä. Ehkä tämä on jokin vaihe ennakoivan surun matkalla. Näihin päiviin asti asti olen voinut melko tyynesti keskustella äidin tilanteesta. Tiivis yhteys sairaalaan on tavallaan pakottanut pysymään koossa, että jaksaa kysyä järkeviä ja ottaa vastaan tietoja äidin voinnin muutoksista.
Toissapäivänä hoitaja sanoi, että äiti oli kaatunut osastolla, päähän tulleet haavat oli ommeltu ja olkapää kuvattu ja että hän saa olla osastolla ensi viikolla tehtävään ultraäänitutkimukseen asti. Eilen äiti siirrettiin takaisin palvelutaloon. – Lääkärin mielestä hänen tilansa ei vaadi enää sairaalahoitoa, oli selitys.
Nyt äiti on taas aivan sekava, itkee ja kysyy lakkaamatta missä hän on. Sydämen vajaatoimintaa helpottavaa lääkitystä on lisätty ja kipuilua hoidetaan kolmen päivän välein vaihdettavalla laastarilla. Lääketieteellisestä näkökulmasta siirtopäätös on varmaan oikea, mutta muistamattoman, kipuilevan, sekavan ja kaatuilevan vanhuksen asuminen palvelutalossa ei tunnu enää oikealta.
Pihamme ruohossa niittyhumalan siniset kynttilät loistavat lohdullisina. Lavendelipensaan hopealehdet ja lilansävyiset kukinnot tuoksuvat lempeästi isossa ruukussa, jonka reunaa valuu globelian valkoinen kukkapilvi. Saponarian sormenpäihin ovat puhjenneet vaaleanpunaiset kukkatähtöset. Seinustalle istutin kolmannen jalokärhön. Liljojen nuput paisuvat.
Äidin ikkunan takana nurmikolla omenankukkalunta.
Kiitos visiitistäsi, on aina mukava löytää myös näin uusia blogeja.
Luopuminen on aina haikeaa ja vaikeaa, tapahtuu se sitten yllättäen tai vähän kerrassaan.
Meiltä puuttuu liian paljon hoitopaikkoja juuri äitisi kuntoisille vanhuksille.
Sairaalasta pyritään kotiuttamaan heti kun vain mahdollista, palvelutalossa harvoin pystytään takaamaan riittävä hoito ja valvonta henkilökunnan mitoituksen tähden.
Toivottavasti ainakin kivut saadaan pois, se helpottaisi muutenkin oloa.
Luonnossa on paljon lohtua.
Ja tuoksuja, varsinkin nyt kun sireenit ja pihlajat kukkivat.
Kommentin jätti Mk · lauantaina 7. kesäkuuta @ 00:58
Ellinoora nämä kirjoituksesi saavat minunkin silmät kostumaan. Näiden myötä kuljen omaa matkaani uudelleen, ehkä nämä ovat niitä itkemättömiä itkuja joita ei silloin voinut itkeä, kun oli niin monesta muuta pidettävä samanaikaisesti huolta, kun oli oltava vahva, että saisi jotenkin elämän sujumaan, että kestäisi kasassa, kun äitisurun päälle tuli heti koirasurua ja isäsuru ja veljen perheen hajoaminen, kaikki reilun kolmen kuukauden sisällä.
Ei, ei äitisi paikka ei olisi palvelutalossa. Kunpa tapahtuisi joku ihme, että hän voisi kokea olonsa turvalliseksi, että hän voisi tuntea olevansa kuin kotona.
Ehkä nämä kukat ovat tarkoitettu juuri Sinulle. Lohduksi. Voimaksi. Ja tämä valo.
Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 7. kesäkuuta @ 06:55
Kiitos kommentista, Mk. Tiedät varmaan hyvin mitä muistamattomalle vanhukselle paikanvaihdokset tekevät. Sairaalassaolo kesti kolmisen viikkoa, jona aikana oma asunto palvelutalossa tuntui hävinneen täysin äidin mielestä. Sairaalassakin äidille vaihdettiin huonetta kerran ja sekavuus ja levottomuus paheni heti. Äidin kotipaikkakunnan vanhainkodissa on yksi dementiaosasto, mutta sinne ei mahdu, yritimme jo vuosi sitten. Sitäkin tyttärenä suren, että äidin oloa en voi helpottaa ja lähellä voin olla vain ajoittain.
Mehtäsielu, onkohan niin, että kun suru seuraa toistaan, joutuu kuin virtaan, jossa lipuu voimatta paljon itse ohjata tunteiden pyörteitä. Siinä sitten vain yrittää jaksaa niine voimineen mitä on. Paljon itkua jää varastoon, odottamaan aikaansa. Kipeä kohta vihloo ja aristaa pitkään.
Äidin hoitoasia näyttää nyt juuri olevan umpikujassa, mutta olen luottavainen, asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Rukoilen…ja iloitsen kesästä niin paljon kuin voin.
Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 7. kesäkuuta @ 21:04
Äitiäsi ja sinua rukouksessa muistaen.
Kommentin jätti Ansku · sunnuntaina 8. kesäkuuta @ 20:40
*mielessäni rutistan ja lämpimiä ajatuksia lähetän*
Kommentin jätti Haavetar · maanantaina 9. kesäkuuta @ 19:42
Ansku ja Haavetar, kiitos tuesta ja myötätunnosta. Se kantaa.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 10. kesäkuuta @ 13:46