Tunnustustimantin tarjosi kuvablogistaan poimittavaksi Liisa. Kiitos.
Iloista hälinää äidin huoneessa palvelutalossa, sukupolvien katkeamatonta ketjua neljässä polvessa. Äiti näyttää hämillisen onnelliselta. Hän ei muista miksi olemme siellä, mutta kyllä hän tunnistaa meidät perheekseen.
Äiti syö kakkua ja mansikoita. – Hyvväähä tää on, mut mistäs työ kaik tiesittä tänne tulla? – Siulla on syntymäpäivä, sanoo tytär ties monennenko kerran. Sie täytät 94. – Vainnii, äiti ihmettelee, jo mie sit taijan ollakkii aika vanha.
Tunnin ja vartin päästä – äiti on ollut jo kahdesti välillä lepäämässä vuoteellaan – jätämme äidin hoitoväen huomaan ja siirrymme Lapsuusmaalle, missä ilohälinä jatkuu veljenvaimon taannoisten synttärien merkeissä.
Äiti oli nukahtanut lähdettyämme. – Mistäs nuo kukat on tänne tulleet, hän ihmetteli kohta herättyään.
Suremme niin paljon, kun ymmärtäisi onnellisten hetkien arvon.
Pysähdyn tarkastelemaan kulkemaani matkaa,
kuulemaan sisältäni nousevia viestejä
Kesä on otollista pokkariaikaa, kevyet nidokset sopivat mainiosti mökeille ja matkoille mukaan. Pokkarit eivät välttämättä ole silti heppoista luettavaa. Kannattaa silmäillä takakansi ja vähän muutakin pokkaria valitessaan. Hyvä tarina ei muutu huonoksi pokkarihyllyssäkään. Siinä mielessä lienen ikinaisellinen lukija, että mielestäni hyvää pokkaria huumori ja romantiikanripaus maustaa paremmin kuin murha.
¤ Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä, Tammen Loistopokkari, 2003
Kun olen himoinnut tutustua Itkoseen kirjoittajana, osui tämä kirja sopivasti toukokuista junamatkailua ryydittämään. Tämä ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä pokkarikamaa; Itkosen tyyli on vakava ja tässä kirjassa aihekin. Tarina kertoo mormoninuorukaisten tulosta hiljaiseen suomalaiseen pikkukaupunkiin lähetystehtävään. Itkonen kertoo kahden erilaisen nuoren miehen kohtalonkäänteistä vieraassa maassa ja kulttuurissa. Taustoitus on vahvaa, jopa niin yksityiskohtaista, että tulee mieleen, onko kirjoittajalla omaa kokemusta mormoniuskonnosta. Kirjan romantiikka on kiellettyä ja uhanalaista, vaikka onkin vahvasti juonessa mukana alusta asti. – Kiinnostava kirja.
¤ Tuomas Vimma; Toinen; Otavan Seven-sarjaa, 2005
Vimman kirjan nimi esikoisromaania seuranneena on myös julkaisun järjestysnumero. Pakko tunnustaa, etten ole lukenut Kusti Miettisen (alias T. Vimma) esikoista ja luulenpa, etten tartu siihen tämän jälkeenkään. Kirjoittajan tyyli on kevyttä, hulvatonta teiniläppää, joka pyrkii hieman horjahdellen esittämään aitoa stadin slangia. Teksti pursuu testosteronista nuorimiesenergiaa ja brassailee räävittömästi kyseiseen kulttuuriin kuuluvilla kliseillä. Jos tämä olisi oikeasti jonkun ihmisen elämän kuvausta, olisi syytä olla vakavasti huolissaan päähenkilön maanisesta siivousvimmasta ja maailmaanmahtumattomasta egosta ja toisen päähenkilön huumeongelmasta. Kriitikko Antti Majander sanoo osuvan tyhjentävästi: ”sonnifantasiaa” ja kollegansa Tommi Aitio: ”aika rasittavaa luettavaa”. Harvinaisen samaa mieltä.
¤ Salme Kananen; Punaiset revontulet; omakustanne, 2008
Tämä mummoprojektimme kesäinen ’kiertokirja’ on kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu lyhyt omaelämäkerrallinen sota-ajan tarina pienen tytön kasvu- ja evakkotiestä. Pohjois-Karjalan itäinen murre sointuu rikkaasti ja paikallisen maaseudun elämäntapa tulee elävästi kerrotuksi. Tarinassa kuvataan kipeitäkin kokemuksia, silti jää positiivinen ja valoisa tunnelma. -Tarina saa lukijan mukaansa ja mielenkiinto säilyy töksähtäen tulevaan loppuun asti. Nimi ei ehkä ole onnistunein mahdollinen; ’punaiset revontulet’ liittäisi mielessään pohjoisiin maisemiin, mutta nimi viittaakin sotavuosiin Karjalassa.
¤ Inger Frimansson; Varjo vedessä; suom. Anu Tukala; Like, 2008
”Paras ruotsalainen rikosromaani 2005” lukee pokkarin kannessa. Suomeksi on menossa toinen painos. Tämä kirja on sitä harvinaisempaa lajia, jossa poliisi tai etsivä ei ole rikosjutun pääosassa, vaan ihmiset, joilla on tavallisennäköinen elämä ja syynsä toimia siten, että kiinni jäädessään saisivat rikostuomion, mutta eivät jää kiinni. Ruumiita löytyy, mutta kuolema naamioituu milloin selittämättömäksi, milloin vahingoksi. Kirjoittaja osaa kutoa tiuhasilmäisen jännitysverkon, jossa lukijakin joutuu pyristelemään ahdistuneena niin kuin päähenkilöt elämänsä kuvioissa. – Ei ollut rentouttavaa eikä viihtyisää luettavaa, pikemminkin pihdeissään pitävän kamalaa.
¤ Marianne Fredriksson; Anna, Hanna ja Johanna; suom. Laura Jänisniemi; Otavan Seven 1998, 2.painos 2007
Kolmen sukupolven naiset -teemaa olen lukijana harvoin näin vetovoimaisena kohdannut. Tarina sijoittuu Ruotsin Taalainmaalle ja Göteborgiin ja alkaa lyhyellä johdannolla Annan äidin Johannan viimeisistä vaiheista, mutta siirtyy pian kuvaamaan 1870-luvulla syntyneen isoisoäiti Hannan elämäntarinaa. Välinäytöksenä palataan hetkeksi Annan elämään, mutta paneudutaan kohta Hannan nuorimman tyttären, 1902 syntyneen Johannan elämänvaiheisiin. Annan tarina kulminoituu viimeisessä, loppunäytös-osassa, joka myös vetää yhteen Annan tyttärien ja esiäitien sukupiirteiden vahvat juonteet. – Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea tämä kiehtova sukutarina juuri tänä kesänä. Se antoi ajateltavaa ja näkökulmia monen sukupolven matkalta äitien ja tyttärien suhteista sekä heidän miehiään yhdistävistä piirteistä. Jos jotain kritiikkiä sanoisi, niin kompositio alku-, väli- ja loppunäytöksineen oli hiukan sekavanoloinen ja hyppelehtivä.
” Mihin minä tällä kolmen naisen elämään tekemälläni matkalla pyrin? Löytämään tien kotiin? Siinä tapauksessa epäonnistuin. Mitään kotia ei ollutkaan. Tai sitten sitä vain ei enää löytynyt, ainakaan sen tien varrelta, jonka minä valitsin. Kaikki oli niin opaljon monimutkaisempaa ja ristiriitaisempaa, suurempaa ja synkempää kuin lapsi oli koskaan osannut aavistaakaan. En edes tiedä ymmärränkö nyt yhtään paremmin. Olen kuitenkin oppinut paljon enkä hitossa aio tehdä niin kuin sinä, äiti, antaa periksi, kun totuus pirstoutuu tuhanneksi totuudeksi.”
¤ Ian McEwan; Rannalla; suom. Juhani Lindholm; Otavan Loistopokkari, 2007
Edwardin ja Florencen hääyön tarina 1960-luvulle sijoitetussa menestysromaanissa oli ehdokkaana Booker-palkinnon saajaksi 2007. Tosin palkinnon vei toinen kirjailija, mutta McEwanin romaani on suomennettunakin jo ehtinyt neljänteen painokseen. Tarina kieppuu yhden ja saman hääyötragedian ympärillä rantahotellin sviitissä. Takautumina kertoja valottaa tapahtumien alkutahteja ja päähenkilöiden taustoja niin, että lukija ymmärtää miksi niin käy kuin käy. – Omalaatuinen ja kiehtova tarina, vaikka jossain vaiheessa jo ehdin tuumia, että nämä eivät kuunaan pääse puusta pitkään, sen verran perusteellisesti päähenkilöiden ajatuksissa ja tunteissa möyritään.
” Hän kuuli jonkinlaisen tasaisesti nousevan äänen, ei askelittain kohoavan niin kuin sävelasteikossa, vaan hitaan glissandon, joka ei kuulostanut sen paremmin viululta kuin ihmisääneltäkään tai ehkä se oli jotain siltä väliltä – joka tapauksessa se kohosi kohoamistaan sietämättömän hitaasti, mutta pysyi itsepintaisesti kuuloalueella. Se oli ihmisviulu ja kuulosti siltä kuin se olisi yrittänyt kertoa jotakin tärkeää vokaalein ja suhuääntein, jotka eivät muodostaneet sanoja, vaan toimivat alkeellisemmalla tasolla juuri ja juuri merkityksiksi kehkeytymäisillään. ”
¤ Leena Lander; Tummien perhosten koti; 10.p.Tammi 2008 (1.p. 1991)
Tästä teoksesta Lander on kahminut lähes kaikki kirjallisuuspalkinnot tai vähintään ehdokkuudet 1990-luvulla ilmestyttyään. Keväällä oli tarkoitukseni mennä katsomaan kirjasta tehty elokuva. Se jäi tekemättä, niinpä oli hyvä lukea tarina alkuperäisenä ja muodostaa mielikuvat itse. Lander kutoo todella taitavasti tiheätunnelmaisen verkon poikakodin elämästä. Pääosassa on milloin eräs pojista, milloin hänen kasvattajansa, työlleen intohimoisesti omistautunut Herra Seebaot ja tämän perhe. Poikien kovalla kohtalolla ei mässäillä vaikka epäilystä ei jää miksi he ovat Saaressa. Tarina on vahva, tavallaan surullinen, myös omalla tavallaan valoisa. – Pidin kovasti kirjasta – tämä on niitä, jotka pitävät imussaan eivätkä jää lojumaan keskeneräisenä.
Terveisiä pohjoisesta! Kesämme rientämis- ja kiertelyosio on takana. Toinen silmäili trippimittaria kotiuduttuamme ja loihe lausumaan: reilusti kolmetuhatta ajokilometriä on kertynyt. Ihmekö tuo, kääntöpiste kun oli Nordkapp ja sen pohjoisemmaksihan ei Euroopan mantereella pääse.
Norja-faneja on oltu, mutta nyt kyllä taisi iskeä supisuomalainen lapinkuumekin, aavistan. Miksi muuten olisi ollut ihan pakko tuoda kiviä ja kantturoita, kuksat, pehmoporo ja muuta sälää. Ennenkin olen ollut tunturimaassa , mutta tältä ei ole tuntunut aiemmin.
Tänään on eräs aikojeni taite; kolmas eläkevuoteni on alkanut ja samalla näkyy jatkuvan eläkevuosiblogin kirjoittelukin. Elämä on laatuisaa, etten sanoisi peräti onnellista!
¤
Kesälaitumilleen lähtijä toivottelee blogiystäville mahdollisuuksien löytöretkiä.
Tavataan tuonnempana!
Niin ehyt, niin hauras, niin valmis tuuleen
Alerieha on päällä taas, lehdet leuhallaan prosentteja kiljuvia mainoksia. No ei, ei tosiaankaan ole Pissismummo mikää varsin alehinkuinen, jos sentään kustannustietoinen iäkköhenkilö onkin, mitäs luulitte. Vaan uitavahan on, vaikka alerysiin, jos tarvis vaatii.
Nyt vaati, kun puuttui Poikakaverilta paitoja. Niitä löytyi säällisessä ajassa ja kootkin passasivat. Pissismummo tutkaili siinä vielä tankojen antimia, kun huomasi, että Poikakaveri oli kadonnut. No, Mummo arveli, että tuo oli mennyt jo kassalle ja paarusti sinne päin. Eipä ollut.
Mummo vaeltelemaan säteittäin laajenevaa ympyrää. Vaikka minkänäköistä miestä haahuilemassa, mutta näy ei Poikakaveria. No niin ja tänäänhän ei taas tullut kännykkä mukaan. Mitäs nyt? Siinäpä muuten onkin taloustavaraa. Mummo muisti, että salaattilingosta oli ollut puhetta. Sitä etsimään.
Poikakaveria ei edelleenkään näkynyt. Myyjähenkilö siihen ja innokkaasti esittelemään toinen toistaan komeampia salaattilinkoja. Ei sitä moni uskoisi, että huuhteluveden ravisteluun salaatinlehdiltä tarvitaan ruostumattomasta teräksestä valmistettu kippo, jossa on vetonaru ja joka maksaa toista sataa.
Pissismummo päätyi muoviseen härköttimeen, jossa oli kulho kansineen ja veivauskahva. Hinta osoittautui sopivaksi, parikymppiä, vähän päälle. Myyjähenkilö sai osaset koottua malliksi ja purettuakin, mutta takaisin laatikkoon ei enää saanut. Lopulta siinä oli jo kolme myyjää ongelmaa pähkäilemässä. Mummo, että ottakaapas avaamaton, katotten siitä miten vempele on laskostettu. Näin tehtiin.
Mummo paarustamaan takaisin paitaosastolle, kun ei Poikakaveria vieläkään näkynyt. No, siellähä se istui sohvan nurkassa ja panikoi, että MISSÄ OLET OLLUT. Arvatkaa vaan. Oli ollu sovituskopissa nysväämässä ja kun tuli takasi, ei Mummoo missään. Jätettiin oikeudenkäynti tuonnemmaksi ja poistuttiin kahville. Et semmone alerieha.
Luen kesäaamuisinkin sanomalehtiä. Jo otsikot tekevät apeaksi olon. Miksi toimittajilla on niin harvoin positiivista kerrottavaa lukijoille? Onko niin, että vakavasti otettava journalismi ’kellastuu’ tai ’hömpähtää’, jos siihen pääsee sekoittumaan huumorinpisaroita, inhimillistä iloa tai myönteisiä näkökulmia?
Toimittajat ravaavat ikävyyksiä metsästämässä ja suoltavat niitä lukijoille, jotka yrittävät nauttia sateisista lomapäivistään. Mahtaa olla hauskaa molemmilla? Vai mitä sanotte: dopingia, Tiitisen listaa, kerjäläisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia, maailman ruokakriisiä, vaalivilppiä, uponneita laivoja. Hoitajapula halvaannuttaa taas sairaalat, hoitotakuu ei toimi, inflaatio kiihtyy..
Nyt olisivat hyvät uutiset poikaa. Kun televisiostakaan ei tule muuta kuin jalkapalloa. Ja joka päivä sataa, täälläkin.
Kun järjestää syntymäpäiväkseen puutarhajuhlan, on hyvä olla väleissä ilmojen haltijan kanssa. Viikkoja aiemmin tullut kutsu sai varmaan kaikki osalliset hartaasti toivomaan koleahkon ja epävakaisen säätyypin purjehtimista muualle juhlapäiväksi.
Pilvisestä aamusta kehkeytyikin oikein kaunis ja lämmin sää iltapäiväksi. Puutarhan vehreydessä ja kukkaloistossa viihtyivät sekä juhlan päähenkilö että vieraat. Juhlien lähestyessä loppuaan, alkoi pilvistyä ja kotimatkalla jo ripsahtelivat pisarat.
Puoliso toi kuoronsa kvartetin laulamaan serenadeja juhlan kuningattarelle. Saksofoni soi ja kesäisiä lauluja laulettiin. Pöytä notkui herkkuja, salaatteja, uusia perunoita, savukalaa. Kun väki siirtyi sisätiloihin kahville, laulua lennähti jatkamaan lintu veden solinan säestyksellä.
Juhla on päähenkilön elämänvaiheen kohokohtia, siksi siihen latautuu odotuksia. Juhla syntyy tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, jotka tulevat koolle. Kutsuja mietitään, kutsuttuja odotetaan. Joskus joku joutuu vaikean valinnan eteen, kun kutsu käy kahtaalle.
Olen ollut juhlan päähenkilönä, kahdestikin. Ymmärrän miksi ystävä kuiskasi lähtiessä: kiitos, että tulit.