Ihminen ihmiselle, siltana luokse tai vaikeuksien yli, pitkospuuna hetteikössä, yhteyden merkkinä..
Äiti on saanut turvarannekkeen. Hän ottaa sen pois iltaisin kuten rannekellonkin. Palvelutalon iltahoitaja laittaa rannekkeen takaisin ja kertoo joka ilta miksi sen pitää olla siinä. Lopulta äiti antaa olla, mutta ei ymmärrä kutsua apua kaatuessaan. Kaikki tietävät, että äiti ei muista, mutta ranneke kuuluu systeemiin.
Äiti on ollut sairaalassa kolmesti kesän aikana. Kaatumisen kolhuja on paikattu, verenpainetta seurattu ja lääkitystä muutettu. Vielä kerran yritin puhua äidin hoitopaikka-asiasta äidin kotikunnan vanhustenhuollon johtajan kanssa. Vastassa oli byrokratian murtumaton muuri.
Sain taas kuulla esitelmän vanhustenhuollon nykylinjauksista (kuin en tietäisikään), kunnan hoitopaikkojen määrästä (on kuulemma riittävä) ja vielä opastusta otsikolla ’vanhukset yleensä’. Huomautin lopulta tuskastuneena, että minä olen huolissani tämän nimenomaisen vanhuksen yksilöllisestä tilanteesta, joka sattuu olemaan äitini.
– No, hoivapaikkoja ei kerta kaikkiaan ole vapaana. (- Mitä, määrähän oli riittävä?) Pyrimme hoitamaan vanhukset loppuun asti siinä yksikössä, mihin he ovat meiltä paikan saaneet. Kyllä me seuraamme tilannetta.
Asiallisuuteni rakoilee. – Niin, te seuraatte tilannetta, kunnes äiti ei enää tarvitse hoivapaikkaa. Onhan hänellä hautapaikka ainakin odottamassa. Tämä asia tuli nyt harvinaisen selväksi. Kiitän opastuksesta, en enää häiritse teitä äitini asialla.
Itkettää. Toinen yrittää auttaa. – Jos pyytäisitte veljen kanssa hoitopäätöksen kirjallisena, se vastuuttaisi kunnanvirkailijat vahvemmin päätöksistään, hän ehdottaa. Jäin pohtimaan asiaa. Jaksaisiko veli, jaksaisinko itse vielä? Olen kyllä kuullut tarinoita, miten joku on siellä saanut omaiselleen hoitopaikan rettelöimällä viranomaisten kanssa. Hankalan omaisen leiman ainakin saisi.
Iltarukouksessa huokaan: anna viisautta. Jossain unen ja valveen rajalla tulee kirkkaana mieleen äidin ääni: ”Tyydy siihen minkä saat”. Niin äiti sanoisi. Huolikipu on omaisen osa ja se on vain kestettävä.
Luulin jo, että matkamme elämykset päättyvät Saanalle. Eivät päättyneet. Saanalta laskeuduttua päätimme ajella eekasia alemmas yöpymispaikkaa etsimään. Muoniosta käännyimme seiskaysille, kartan mukaan sieltä löytyisi majapaikkoja. Ilta oli jo käsillä, kun kurvasimme Olostunturille, jossa piti olla hotelli. Siellä olikin, hulppea kuin mikä, mutta täysin autio. Ovessa lappu, että avataan taas syyskuussa. Muistin siinä, että Saanalla tavattu lapinmatkaajanainen oli kertonut yöpyneensä tulomatkalla Pallastunturin vanhassa hotellissa. Sinne! Ajettiin kilometritolkulla erämaahan päin ja ihmeteltiin Lapin matkailupalveluita, jotka taitavat pyöriä enimmäkseen talvisen laskettelubisneksen voimalla.
Pallas-Ylläs kansallispuisto
Vanhan Pallashotellin uudemmasta siivestä saimme kodikkaan huoneen. Ikkunasta näkyi tunturin siluetti tummana yllään päivänlaskun ruskopilvien haituvia. Huoneessa sai keittää teevettä ja syödä iltapalaa. Yhtä ja toista oli kylmälaukussa vielä jäljelläkin niin ettei tarvinnut nälkäisenä nukkumaan mennä. Nukutti hyvin, silti kampesin aamuyön tunneilla ihmettelemään uuden aurinkopäivän ruskotusta.
Aamiaisella todettiin, että vanha hotelli oli äärimmäisen sympaattinen: vaatimaton harmaa ulkoasu ja entisvanha sisustus, ehkä juuri siksi. Paikka henki lapinlumoa, aitoa erämaahenkeä ja kodikasta ystävällisyyttä kävijää kohtaan. Tiedustelijaporo tuli pihaan, kierteli autoja ja moottoripyöriä ja kohta siihen tuli koko lauma, vaatimia ja vasoja myöten. Siitä riitti monen matkailijan kameraan hauskaa kuvattavaa eikä kumpikaan taho hätistellyt toistaan. Lähtiessäni ajattelin, miten suuri vahinko on, jos näidenkin lempeämuotoisten tunturien rinteet raiskataan ja pöyhkeä turistirysä pystytetään rauhaisaan, karuudellaan puhuttelevaan maisemaan.
Ajoimme Äkäslompolon tietä ja kävimme kääntymässä Ylläksellä muistelemassa muinaista juhannusta, jonka siellä vietimme. Kuopus oli tuolloin mukana ja ajoittaisesta teinikyrmyilystä huolimatta läksi vanhempiensa mukana jopa päivävaellukselle tunturiin. Silloin kohtasimme jotoksella kuukkelin. Eräänä viikon päivistä läksin kiipeämään hissivaijerien alaista louhikkoa Ylläkselle. Hulluutta! Puolivälissä rinnettä iski paniikki. Siitähän ei pääse muuten kuin jatkamalla matkaa ylös kuolemanfiiliksiä uhmaten. Alas kyllä tultiin kiltisti normaalia kiertotietä. Sillä viikolla ajoimme myös Sirkkaan ja poikkesimme Särestöniemessä.
Päivän ajomatkan päätteeksi rantauduimme Oulun Edeniin. Ilta oli kaunis, kuljeskelimme meren rantaa, katselimme lasten leikkejä ja ihailimme varjosurfaajia, joiden joukossa oli muutama tosi taidokas.
Hailuoto
Monesti on oltu näillä main eikä koskaan ole ollut aikaa poiketa Hailuotoon. Nyt se tapahtui. Lossi vei nätisti rantaan ja parinkymmenen kilometrin matka saaren läpi merelliseen Marjaniemeen oli äkkiä ajettu. Viehättävässä pikkuruisessa kahvituvassa emäntä kaateli erilaisten kuppien kokoelmasta kullekin mieluisaan tuoretta kahvia. Tuvalla oli myös aitoa paikallista käsityötä myytävänä ja mitä ikinä keksit kysyä elämästä Hailuodossa, se kerrottiin auliisti, ystävällisesti ja huumorilla. Kalasatamasta ostimme jäämurskaan pakatun vasta pyydetyn siian kotiintuliaisiksi. Meri henkäili tyynesti, lokit istuivat rivissä aallonmurtajalla. Niemen kärjessä näkyi olevan pieni hotellikin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta lossille palatessa tuli voimakas tunne: tänne haluaisin tulla uudestaan, olla pitempään, elää saaren kesää.
*
On matkoja – ja Matkoja. Tämä oli Matka. Tarttuiko lapinlumo, syttyikö polte ja palaammeko meren saareen, sen näemme myöhemmin. Nyt jo on ikävä tuntureita, erämaata, avaruutta, rauhaa. Nyt jo on meren ikävä, tuulisten ja kivisten rantojen ja saari-ihmisten ikävä. Vain yhtä juttua ei kaihoilla: sääskiä.
(Pohjoisia etappeja päättyy tähän.)
Löytyihän se taukopaikka kahviloineen sitten Olderfjordista. Kaivelin kassalla kolikoita maksaakseni murkinat ja sain yllättäen vastauksen suomen kielellä. Salla kertoi olevansa kesätöissä Norjassa. Pohjoisella reitillä tapaa taatusti vaikka mistä maailman kolkasta tullutta porukkaa, joten kielitaito saa harjoitusta ja suomalaiset matkailijat taas ilahtuvat omankielisestä palvelusta. Hammerfestin tienristeyksen ohitimme ja jatkoimme etelään. Olin siellä joskus käynyt emmekä kumpikaan erityisesti kalatehtaiden hajuun kaivanneet.
Olin hehkuttanut Toiselle Altan, Nordreisan ja Kåfjordin vuononäkymiä ylivertaisen kauniiksi. Sade oli jäänyt Nordkappiin ja aurinko pilkahteli, kun pääsimme Altaan. Sieltä löytyi pöydin varustettu taukopaikka, jossa tosin saimme vauhtia välipalan nauttimiseen sääskien tuppauduttua seuraan. Norjan P-paikat ovat pöytien ja roskisten osalta Suomen vastaavia paremmat, mutta haisulat ovat samaa sorttia kaikkialla.
Storsslettin paikkeilla ilta oli jo siinä vaiheessa, että tuntui hyvältä etsiä majapaikka. Kaupungissa olikin oivallinen kesähotelli, jossa viimeinen Norjan yö nukuttiin hyvin. Pohdimme huomista reittiä. Olimme pohtineet myös reittiä Narvikiin ja sieltä Ruotsin kautta kotimaahan. Kun varsinainen päämäärä, Nordkapp, oli nähty, alkoi tuntua hyvältä kääntyä Skibotnista kotiin päin.
Tien kihara nuoleskeli Lyngenvuonosta kohoavien vuorten kylkiä välillä tunneliin sukeltaen. Tunturit kuvastuivat jyhkeinä vihreään veteen ja rinteiltä ryöppysi kirkkaita puronauhoja. Vastapäisen tunturin otsalle oli jäänyt valkea pilvi lepäilemään. Pilven yläreunan rakoillessa rinteen henkeäsalpaava jylhyys paljastui hetkeksi. Vuonolla liikkui rauhallisesti veneitä ja pohjukkaa kohti kulkiessa näkyi rykelmä kalanviljelyaltaita. Talot uinuivat levollisesti rinteillä, pihoilla unkarinsireenejä uhkeina kukkapilvinä.
Skibotnissa pysähdyttiin. Sataman levähdyspaikan pöydällä oli mielikuvitusta kiehtova asetelma: kultakehyksiset silmälasit, joista puuttui toinen sanka, sininen termoskannu, jonka kansi oli hukassa ja makkarankuoria. – Mikähän tarina tuohonkin kätkeytyy, tuumi Toinen. Lyhyeltä tuntui taival Skibotnista kotimaan ojennetulle käsivarrelle. Kaksikymmentä kilometriä ennen rajatonta rajaa viimeisetkin pilvet jäivät taakse ja auringon leveä hymy toivotti tervetulleeksi kotimaahan.
Saana!
Kuvailin innoissani Toiselle Saanatunturilta aukeavaa maisemaa, nousun vaikeuksiakin, erityisesti sitä ilmiötä, että juuri kun luulet tulevasi korkeimmalle kohdalle polku jatkuukin ja uusi huippu häämöttää. Tunnetaan sanontakin: tunturi pettää viidesti. Tulkitsin ilmiötä niin, että tunturi houkuttelee sinnittelemään etapin kerrallaan ja palkitsee perille jaksaneet huikeilla näkymillään. Olemme molemmat pikemminkin mukavuuspainotteisia kuin sporttisia henkilöitä. Toinen kai arveli aikansa hehkutusta kuunneltuaan, että kyllä tässä nyt yksi tunturi noustaan, vaikka mikä olisi. Niinpä vaihdettiin lenkkareihin, tankattiin kevyesti kahvilassa, pakattiin vesipullot, kevyttä välipalaa, kamera ja tuulipusero Toisen reppuun ja lähdettiin nousemaan. Oli ensimmäinen Lapin kolmesta tämän kesän hellepäivästä.
Sitten seitsemänkymmentäluvun reitin alkupäätä oli ’helpotettu’ pitkospuin ja jyrkintä nousua porrasaskelmilla. Meillä kun ei ollut mihinkään kiire, pidimme kohtuullisen hidasta vauhtia. Askelmia oli varmaan melkein tuhat, oli pakko seisahtua tuon tuostakin henkeä tasaamaan. Aurinko porotti täysillä eikä alkunousussa tuulenhengestä vielä ollut apua. Tuumin itsekseni olimmeko viisaita, kun tämmöisenä päivänä läksimme nousemaan. Puolivälin lepotasanteella istuessa epäily jo haihtui. Kilpisjärvi kimalteli ihanasti auringossa, tiellä kulki koppakuoriaisen kokoisia autoja ja Mallan siniset tunturit kohosivat maisemassa kuin maaäidin lempeä povi. Veden virkistäminä ja kesätuulen kuivattua hien jatkoimme nousua. Edellämme noussut nuoripari, vauva isän selkäkannattimessa, oli jo ehtinyt näkyvistä. Vastaantulijoitakin oli, useat tervehtivät ja jokunen sana vaihdettiin.
Porrasnousun jälkeen rinne loiveni ja kulku helpottui. Tsemppasimme toisiamme, välillä istahdimme kivelle hengähtämään, otimme muutaman vesikulauksen ja taas jatkui taivallus. Ensimmäisellä kivikasalla kysyin Toiselta jaksetaanko vielä ja iloitsin, kun hän totesi: jos Sinä jaksat, jaksan minäkin. Eikä siinä ollut minkäänlaista uhoa. Viilennettiin kiveliön kirkasvetisessä lammikossa kasvoja ja soviteltiin askelia polulle.
Perillä! Sanoinkuvaamaton tunne, kun tunturimaisema aukeni koko avaruudessaan ja karussa kauneudessaan. Saanan radiomasto ja huoltorakennus jäivät Kilpisjärven puoleiselle rinteelle, me laskeuduimme tunturimaan puolelle, jonne joku oli kivistä rakennellut jatulintarhan ympyrät. Istahdimme katselemaan tuntureiden välissä sinisenä hohtelevaa järveä ja nauttimaan suola- ja rusinakeksejä, vettä ja hedelmää. Sieltä oli ihan pakko lähettää muutamalle ystävälle pieni tekstari, sen verran ylpeitä olimme saavutuksestamme. Välittömästi tuli vastauksia ja onnittelut tunturinvalloituksesta. Nauroimme onnellisina varvikossa lojuen, että valloitus oli pikemminkin sisun voitto fyysisistä rajoituksista.
Oli vaikea irrota maisemasta palatakseen. Saanatunturin seidat olivat ottaneet meidät hyväntahtoisesti vastaan. Paluumatka tuntui suorastaan helpolta. Vastaantulijat kyselivät vieläkö on pitkälti. Siihen voi vain vastata: riippuu siitä aikooko perille asti. Joitakin ikätovereita rohkaisin: ajatelkaa, me tulemme sieltä, kyllä tekin jaksatte. Surku kävi muutamia vierasmaalaisia, joilla ei ollut juotavaa mukanaan ja pelkissä sandaaleissa loikkivat kivistä polkua.
Portaat ovat helpommat laskeutua kuin nousta, mutta leveät askelmat sopivat harvoille luontevasti askelrytmiin. Polvissa ja lonkissa alkoi tuntua. Puolivälin tasanteella istuskeltiin taas. Siihen pysähtyi myös ruskettunut nainen vaelluskengissään, iso reppu mukanaan. Hän sanoi käyvänsä joka vuosi Saanalla ja on nähnyt tunturilta kesäyön auringon, ruskan villit värit sekä kaamosvaloisat hanget. – Sinä varmaan osaat sanoa, mitä se lapinhulluus oikein on, kysyin. Nainen mietti hetken, sanoi sitten: ”Se on hiljalleen yltyvä sisäinen polte, joka hellittää vain palaamalla yhä uudestaan kokemaan tunturimaan syvää rauhaa.”
(Jatkuu)
Tenon Norjan puoleinen rantareitti osoitti meille toiseutensa. Tie näytti samanlaiselta kuin kotoisetkin, mutta kun aloimme kaivata pysähdyspaikkaa eväslaukun sisällön tutkailuun, eipä sellaista tullut vastaan. Lohijoki kyllä kiemurteli kanjonissaan enemmän tai vähemmän näkyvillä. Vesi oli paikoin matalalla, uoman keskellä isojakin särkkiä. Vuolaammissa kohdissa näkyi tuon tuostakin kalastajia vapoineen miehekkäästi keskellä virtaa seisomassa. Tuli jo Karasjok vastaan ennen kuin saimme välipalaa ja sitäkin osuimme saamaan surkeimmasta kuppilasta ikinä. Norja ei nyt fanejaan kovin kummoisesti vastaanottanut. Porsanginvuonon pohjukasta sitten kampesimme Kattia Nordkappia kohti.
Ilta jo hämärsi pilvisen taivaan alla, kun putkahdimme Nordkappin saareen meren ali johtavasta tunnelista. Kävimme Honningsvågissa kääntymässä ja näkemästämme liiemmin innostumatta päätimme jatkaa vielä Skipsfjordiin yöksi. Sen valtava Rica-hotelli oli suunniteltu majoittamaan bussilasteittain turisteja ja siellä meille suositeltiin H-vågin Ricaa, jossa olisi kuulemma yksilöllisempää. Matka ei ollut pitkä, mutta paluu kiemuratietä ei kiinnostanut. Järjestyihän se huone sitten. Missään emme koko matkan aikana nähneet niin valtaisaa ravintolaa ja hulppeaa illallispöytää, jälkiruokavaihtoehtojakin oli parikymmentä. Aamulla suorimme matkaan varhain joutuaksemme tielle ennen busseja.
Nordkapp
Tie ei unohdu. Värisin Toisen vierellä, en pelosta, pikemminkin maiseman erityislaatuisesta komeudesta. Tie kaarteli ylemmäs ja ylemmäs, näytti sukeltavan matalalla lepääviin pilviin. Tuli maailman äärimmäisen laidan tunnelma. Yksinäisiä poroja karuilla rinteillä, siellä täällä tunturilampi.
Perillä saimme suomenkielisen esitteen portilla pääsymaksua vastaan. Tuloajaksi kirjattiin klo 07:30 paikallista aikaa. Esite ei kertonut paviljongin aukioloajoista, näimme vain meitä ennen perille ehtineen bussilastillisen alunperin jostain kaukoidästä lähteneitä matkaajia tungeksivan sisälle ja päätimme kierrellä ensin kalliolla. Parkkipaikalla näytti olevan asuntovaunuja, mutta tuskinpa yöpyjätkään olivat kuuluisaa pohjoista valoa ja yötöntä yötä nähneet. Sää on siellä oikukas ja usein sateinen. Aurinkoisista näkymistä ei ollut sinäkään aamuna toivoa, tihutti hiljakseen.
Seisoin jyrkänteen laidalla, suojakaiteen takana ja katselin Jäämeren aaltoihin, jotka pärskyivät jossain huikean paljon alempana pystysuoraa kallioseinämää vasten. Näkymä teki hiljaiseksi. Tuulenhenki hytisytti. Jossain tuon meren takana on pohjoisin napamanner ja Huippuvuoret sulamassa olevine jäätiköineen. Suojakaiteen meren puolella kallion reunakaistaleella kukkivat valkeat lapinvuokot. Matkailijat ikuistivat tovereitaan Nordkappin maapallosymbolin jalustalla seisomassa. Verkkoaitaan oli jopa kiinnitetty muutamia kävijöiden jättämiä laattoja, myös eräs muistolaatta kuolleelle ystävälle. Jotkut ihmiset haluavat jättää muiston itsestään, missä kulkevatkin. Vuonna 1989 valmistunut Maapallon Lapset monumentti oli eräs vaikuttavimpia koskaan näkemiäni. Esite kertoi: Nordkapp jakaa myös vuosittain Barn av Jorden -palkinnon lasten hyväksi toimivalle järjestölle tai projektille.
Kaukoidän matkalaiset tulivat ulos paviljongista, joten me etsiydyimme sisälle lämmittelemään välipalan toivossa. Emme päässeet valtavaa eteisaulaa pitemmälle, kun meitä tultiin jo ohjaamaan ulos. Saimme kuulla hämmästykseksemme, että paviljongin normaali aukiolo alkaa vasta kahden tunnin kuluttua, se oli ollut avoinna vain kaukaa tulleen ryhmän vuoksi. Tuntui tosi kornilta siinä tilanteessa. Paviljongissa oli myymälä, ravintola, kahvila, baari, museo, näyttelytiloja, supervideokatsomo, panoraamahalli ja Pyhän Yrjön kappeli, osa tiloista maan alla. Kaikki jäi näkemättä, meidät ja muut yksityiset matkailijat paimennettiin tylysti ulos ja ovet lukittiin jälkeemme.
Läksimme saman tien autoon ja paluumatkalle. Varsinainen tylypahka koko paikka.
(Jatkuu)
Inarin Juutuanjoen kohinassa nukutti ihanasti, kun hotellihuoneesta vielä löytyi hyttysverkkoikkuna ja saatiin raikasta pohjoisen ilmaa koko yön. Aamulla taas hyvissä ajoin aamiaiselle, tavarat autoon ja Katti tielle. Pielpajärven erämaakirkolle olin kävellyt ensimmäisellä lapinreissullani. Nyt emme olleet varautuneet vaelluksiin, pohjoinen määränpää siinteli silmissämme. Saamelaismuseo ja kulttuurikeskus Siidassakin olisi ollut monta kiehtovaa näyttelyä, jotka oli jätettävä väliin. Vastaantulijoilta melko rauhassa sai Katti kehrätä pohjoisen tietä Kaamasesta ylöspäin.
Ohcejohka, Utsjoki
Utsjoki on Suomen pohjoisin kunta. Pinta-alaa on yli 5300 neliökilometriä, silti se on Suomen 415:sta kunnasta vasta 12. suurin. Inarillahan se ykkössija on. Asukkaita Utsjoen alueella on noin 1300, heistä enemmistö saamenkielisiä. Kyläkeskuksista Nuorgam on pohjoisin ja Karigasniemi eteläisin, kirkonkylä siinä ’Suomen nupin’ keskivaiheilla. Kunnan alueella sijaitsee Suomen suurin luonnonpuisto, Kevo.
Kevon kanjonilla kuuluu olevan pituutta 40 kilometriä ja syvimmillään rotko on toista sataa metriä. Tieltä katsoen mahtavasta maisemasta ei saa todellista kuvaa, pitäisi vaeltaa maastossa. Kesäpäivä kestää Kevolla 66 vuorokautta yhteen menoon 20. 5. – 24.7. Matkamme ehdittyä sinne yötön yö oli juuri päättynyt, almanakan mukaan aurinko oli pitkästä aikaa laskenut horisonttiin klo 0:54 ja noussut 1:44, pilvien takana näkymättömissä tosin.
Uteliaana ja vähän kahvinkin toivossa kurvasimme Utsjoen Kirkkotuville. Harmaat, ystävällisen näköiset pikkuruiset tuvat lienee rakennettu joskus 1800-luvulla ja niitä on entisöity 17 kpl. Kirkollisten juhlapyhien aikaan pidettiin muinoin myös markkinoita, saamelaisia saapui paikalle pitkien, tiettömien taipaleiden takaa ja tarvittiin yöpymispaikkoja. Me nykyajan automatkaajat tepastelimme hennossa tihkusateessa Mantojärven rannalla tupien välisiä niittypolkuja menneen ajan kuiskeita kuunnellen. Koska kahvituvalla ei ollut vielä ketään ja tien toisella puolella oleva kirkkokin oli kiinni, jatkoimme matkaa kirkonkylän keskustaan.
Utsjoen kirkonkylän keskusta on äkkiä katsottu, mutta paikka, jossa ehdottomasti on poikettava, on Kylätalo Giisá. Siellä henki aito nykysaamen kyläkulttuuri: Annukka Nikkinen tarjoilemassa kahvia ja tuoretta pullaa, lapset jaloissaan pyörimässä; Hans ja Terttu Guttorm tuttavallisesti jutustamassa kävijäin kanssa. Kylätalon myymälässä oli tarjolla laadukasta ja aitoa paikallista käsityötä ja taidetta. Sieltä löysin mm. saamelaisia myyttejä ja tarinoita kertovan kirjasen sekä Angelin Tytöissä aikoinaan laulaneen Ulla Pirttijärven cd:n saamenkielisiä lauluja, Máttaráhku askái.
Kysyin Hansilta ja Tertulta onko saamelaisilla jotain uskomuksia valkoisen poron näkemisestä. Olimme nähneet useitakin tien poskessa erämaataipaleita matkatessa. Terttu sanoi, että joidenkin mielestä se tietää hyvää, toisten pahaa – kukin voi sitten valita, mihin haluaa uskoa. Sitä paitsi valkoisissa poroissakin on värieroja, täysin lumivalkeita on todella harvassa. – Ehkä värillä ei ole merkitystä, koska uskomukset neutraloivat toisensa, totesin. Kysymyksiä ja juttua olisi riittänyt toisenkin tovin. Pariskunta kutsui meitä kotiinsakin tien toiselle puolelle. Kutsu jäi voimaan, mutta tällä kertaa matkamme jatkuivat vastakkaisiin suuntiin, sillä Guttormin pariskunta oli lähdössä pitämään Kirkkotupien lähetyskahvilaa auki ja esittelemään kävijöille kirkkoa. Me ylitimme Tenojoen upeaa Saamen siltaa pitkin Norjan puolelle.
(Jatkuu)
Risti, ehkä maailman tunnetuin symboli olympiarenkaiden ohella, mitä kertomassa kenellekin. Kristuksen rakkaudesta; kärsimyksestä, kuolemasta, ylösnousemuksesta. Kristittyjen yhteydestä taivaan meridiaanilla. Kohtaamisen paikasta idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuleville.
Muistelin muinaisia lapinreissujani ajellessamme Sallan tietä ja Pyhä-Luoston tunturialueen kautta Sodankylää kohti. Olin tullut valituksi ensimmäiseen seurakuntavirkaani Helsingissä alkuvuodesta 1970 ja elokuussa läksimme kollegani Marjatan kanssa hänen Morris Minillään ensi kertaa Lappiin omat telttakamat mukana. Yövyimme leirintäalueilla ja maastossakin. Sillä matkalla nousimme Rukalle, Pyhätunturille ja Saariselän Kiilopäälle. Huoletonta ja hauskaa matkantekoa, eivätkä tunturille nousut tuntuneet missään.
Pyhätunturin kupeella kävimme kääntymässä ja toteamassa, että hotellihan siihenkin oli noussut ja hulppeita hirsimökkejä rinteeseen, mutta hiljaista oli kuin huopatossussa. Läksimme saman tien eteen päin ja ihmettelimme mennessämme Luoston valtaisia matkailupyydyksiä. Pian niiden jälkeen putkahti esiin Kairosmajan opaste. Sinne!
Revontulikappeli
Kairosmaja on Kansan Raamattuseuran toimintapiste pohjoisessa ja itse KRS yksi luterilaisen kirkon evankelioimisjärjestöistä. Kairosmajalla järjestetään ripareita, vaellusleirejä ja erilaisia ryhmiä kokoavaa toimintaa, mutta siellä voi myös yksittäinen lapinkulkija majoittua. Tienvarren tuvassa oli asiallinen kahvila, josta saimme hyvää kahvia, tuoretta pullaa ja ystävällistä palvelua. Silmäilimme lehtiä ja tarkistimme pikku myymälän monipuolisen tarjonnan. Hetken istuin Ekiä muistellen nurkkauksessa, jossa oli esillä edesmenneen kirjailija Erkki Lemisen runokirjoja. Eki toimi aikanaan KRS:n matkatöissä ja oli löytänyt Lapista sielunmaisemansa. Tutustuin häneen 1960-luvulla. Hän jäi silloisen oppikoulutytön mieleen sympaattisena ja syvällisenä ihmisenä.
Kairosmajan Revontulikappelin alttari oli kauneimpia koskaan näkemistäni. Kelopuu kaiteena, niin lämmin ja pehmeä koskettaa, sileäksi käsien sivelemä ja porontalja polvistujalle. Alttaripöydällä lasimaljassa lepää kimppu lumivalkeita niittyvilloja, vieressä valkea posliiniriekko. Ikkunan takana kiveliössä seisoo tukeva kelopuuristi. Ikkunan yläpuolella kohoaa puuseinä, jonka ihmeelliset värit tuovat mieleen revontulet. Näen mielikuvissani kynttiläin liekkien häilähtelevän kaamoshämärässä ja seinän hulmuavan revontulina…
Sodankylän kirkot
Jos Revontulikappelin alttari puhutteli ainutlaatuisella yksinkertaisuudella ja herkkyydellä, löytyi Sodankylän uudesta kirkosta (valm. 1859) yllättäen kaunein koskaan luterilaisessa kirkossa näkemäni mariansininen lasimaalaus. Taiteilija Liisa Tervahaudan 1989 valmistunut työ onkin omistettu Herramme äidille, Neitsyt Marialle. Vanhan kristillisen värisymboliikan mukaan sininen on Marian väri ja valkoiset liljat symboloivat neitseellistä viattomuutta ja puhtautta. Auringonkeltainen on jumaluuden symboliväri, elämäniloa maalauksessa kuvaa punainen ja surua harmaa.
Keski-Lapin lappalaisia kastettiin kristinuskoon jo 1300-luvulla. Myöhemmin kuningas Kaarle IX auttoi Lapin uudisasutusta ja myönsi omista käyttövaroistaan rahat Sodankylän ensimmäisen kirkon rakentamiseen. Tuo karu paanukattoinen pyhäkkö valmistui v. 1689 ja on säilynyt ainutlaatuisen alkuperäisenä. Seinät ovat ajan patinoimaa hirttä, missään ei ole käytetty maalia. Pääovi on matala, tervantummaa ikivanhaa puuta, kynnys korkea. Kirkon ulkolaudoitus uusittiin Museoviraston valvonnassa 1990-luvulla alkuperäiseen tyyliin.
Andreas Alariesto, Lapin shamaani
Vanha kirkko on hautausmaa-alueella, jota ympäröi erikoinen katettu lauta-aita. Kirkkomaalta löytyi myös taiteilija Andreas Alarieston (1900-1989) ja vaimonsa Riikan hauta. Siitä saimme kimmokkeen tutustua läheiseen Alarieston museo-galleriaan. Paikka osoittautui erinomaisen mielenkiintoiseksi auliin opastajamme ansiosta. Hän esitteli Alarieston maalauksia, valokuvia ja esineistöä sekä kertoi tarinoita luonnonlahjakkaan taiteilijapersoonan elämästä. Kysyin, onko esittelijä itse lappilainen. Hän vastasi olevansa paikkakunnalta, siis lappilainen, mutta ei lappalaisia eli saamelaisia.
Museossa on mm. Alarieston tekemä yksityiskohtainen pienoismalli Lapin kylästä, kodan rakentamisen mallipiirros sekä Andreaksen ja Riikan itsetehdyt värikkäät lapinpuvut – kansatieteellisesti arvokasta ja ainutlaatuista pohjoisen perinteen taltiointia. Etelän ihmiselle täysin uutta tietoa löysimme paljon. Ihmettelimme mm. tarkkaan kuvattua kodassa nukkumisen järjestystä. Kodan perällä nukkuivat vanhemmat, heidän vierellään ensin lastenlapset, sitten näiden vanhemmat siten, että miniät ja vävyt viimeisinä ovensuulla tehtävänään pitää huolta, ettei tuli pääse yön aikana sammumaan.
”Hyvä on ollu maalata, kun ei ole tarvinnu ajatella, että maalauksen pittää kelvata toiselle ihmiselle. Jos joku moittiikin niin se ei merkitse mittään.” – Kunnioitettava itsetunto Lapin shamaanilla.
*
Saariselkä ohitettiin sujuvasti ja Ivalossa pysähdyttyä päätimme jatkaa Inariin yöpymään. Siellä sattui olemaan runsaasti MC-porukkaa majoittuneena keskustan hotelliin, mikä oli onneksemme, sillä etsiydyimme sitten Juutuanjoen rannalle. Hotelli oli ylevästä nimestään huolimatta ulkoa päin rapistunut ja piha hoitamaton, mutta sisätilat siistit ja illallisesta muodostui kulinaarinen huippuhetki: ’elämänpäivänä’ ei ole saatu niin herkullista purotaimenta, mestarikokki keittiössä ja parasta palvelua mitä ikinä. – Helposti tulee tehneeksi päätelmiä ulkoisten havaintojen perusteella, sisältö voi ihanasti yllättää.
(Jatkuu)
Ensimmäisenä matkapäivänä Katti kehräsi meidät Kainuun vuolasvetisen joen kaupunkiin. Kävelimme Ystävyydenpolkua illan viiletessä Kyynäspään niemeen, linnan raunioille ja Eino Leinon puistoon asti. Runoilijan patsaalla oli lauma paikallista goottihenkisiin asuihin sonnustautunutta nuorisoa. Meno oli sen verran reipasta, ettemme tohtineet pyrkiä seuraan.
Kajaanilla on kävijälle paljon tarjottavaa: monen kansallisen merkkihenkilön muiston vaalimiseen pyhitettyjä patsaita ja puistoja, Renforsin luontolenkki joen rantoja kierrellen, historiallisen linnan rauniot, Kaukametsän komea kulttuurikeskus ja nikkarityylinen puukirkko muun muassa. Elämäntahti on enimmäkseen uneliaan rauhallista ja paikalliset herkut maistuvia.
Hiljainen kansa
Aamutuimaan kotvan viitostietä pohjoiseen ajettuamme ehdin juuri huokaista: tekisi mieli lettukahveja! kun Suomussalmen kiehtovin ja kummallisin näkymä aukeni tien oikealla laidalla. Satamäärin värikkäisiin kesäasuihin pukeutunutta kansaa seisomassa totisina niityllä tien poskessa. Ja siinähän se olikin, Niitty-Kahvila, josta sai muurinpohjalettuja nokipannukahvin kera. Vaeltelimme hiljaisen kansan niityllä lettujen valmistumista odotellessa. Kohta paikalle kurvasi bussillinen saksalaisia matkailijoita, joiden äimistelyä lystikseen kuunteli kahvia juodessaan.
Juuriltaan suomussalmelaisen kulttuuripersoonan, Reijo Kelan vaikuttava taideteos on elänyt monta aikaa ja paikkaa vuodesta 1988. Lassilan pellolta Ämmänsaaren Jalonuoman rannalle välillä pääkaupungin Senaatintorillakin pistäytyen. Tällä niityllä porukka on seisoskellut vuodesta 1994. Kesäkauden alussa Suomussalmen nuorten työpaja kunnostaa ja pukee hahmot kesävaatteisiin, syksyllä vaihdetaan talvisempiin, kertoi letunpaistaja. Unohdettua kansaa nämä eivät ole, monta sanatonta keskustelua ovat matkaajien kanssa käyneet.
Julma Älkky
Kuusamon kohdalla meidät nappasi viitostieltä sivuun Julman Älkyn opaste. Saimme ajella yli 20 kilometriä yksiksemme kapeaa soratietä erämaan halki kanjonijärvelle. Perillä autoja oli enemmänkin, suuri osa ilmeisesti Hossan ja Teerirannan kautta helpompaa reittiä tulleita. Kioskin palvelut olivat käytettävissä ja puolen tunnin veneajelu kanjonille viiden euron hintaan. Jylhät kalliot ovat rotkon pohjan vesiltä katsellen mykistävä näky.
Nimensä veroinen Julma Älkky on Suomen kolmesta kanjonijärvestä pisin, kolme kilometriä. Jääkausien muovaaman, kallioperustan halkeamiin revenneen kanjonin ikä lasketaan miljardeissa vuosissa. Kivikauden terveisinä paikoin lähes 50 metriä korkeissa pystysuorissa seinämissä on nähtävissä kalliomaalauksia. Maitse kanjonin voi kiertää 10 kilometrin vaellusreitillä, joka kulkee nimellä Älökynähkäys, kainuulaista huumoria arvattavasti.
Ajelu samaa erämaareittiä takaisin viitostielle oli palkitsevaa. Saimme ihmetellä rautaoksidin punaisiksi värjäämiä kiviä ja siirtolohkareita, suoalueita niittyvilloineen, upeita keloja ja aihkipuita. Karun kauneuden vastapainoksi näimme myös karmivia metsäraiskioita, joilta työkoneet helvetinkourineen olivat putsanneet puut teollisuuden pohjattomaan kitaan ja pahoinpidelleet maaston kulkukelvottomaksi. Ajattelin miten ristiriitaisia ovat elämisen ehdot tällä vuosituhannella; luontoa haluaisi varjella, mutta hyödynnettäväkin on.
*
Toisen matkapäivän iltana kallistuimme yöpuulle Kemijärvellä. Siellä tuo näkyi olevan paljon puhuttanut sellutehdas ja ’Taivaan tulista’ tuttu rautatiesilta. Raitti hiljainen, jokin alistunut apeus ihmisten katseessa.
(Jatkuu)
Pissismummon poikakaveri oli suorittanut tarpeelliseksi katsomansa hankinnan. Mainittakoon, että kyseisen henkilön hankinnat tuppaavat ylipäänsä olemaan teknistä sortimenttia. Henkilö on sitä paitsi entisenä (erittäin ent.) suunnistajana karttaekspertti.
Mummo ja Poikakaveri olivat nimittäin lähdössä pitkänmatkan liikenteeseen Kehräävällä Katilla. Tiedetään yleisesti, että ajajan vierushenkilö joutuu ankaraan vastuuseen tienpäällä siitä, että ajaja on kartalla. Ja että kartta on oikea ja oikein päin, kun sitä luetaan. Toimi oli alkanut rasittaa Mummoa.
Hankinta oli siis tarpeellinen, jopa tervetullut. Poikakaveri sääteli vempainta aikansa, askarteli sen tuulilasin vasempaan alakulmaan kiinni ja viritteli johdon virtalähteeseen. Mummo risti matkaseuran oitis Tiemestariksi. Sopi nyt Mummon oikaista vieruspenkille ja vyöttää itsens matkaa varten.
Lähdettiin pihasta. Tiemestari parahti neuvomaan: NYT, KÄÄNNY VASEMMALLE. – Enpä arvannut edesmenneessä kartanlukijan toimessani, että kotipihasta tielle kääntyminenkin kuuluu ilmoitusvelvollisuuksiin, tuumi Mummo lievästä slaagista tokeennuttuaan.
Tiemestarin kaakatus alkoi kohtsillään käydä hermoon. Jos tuon kanssa ei ollut samaa mieltä tai muuten päätti poiketa tuon säätämästä reitistä, komensi tuo ärhäkkäästi: TEE U-KÄÄNNÄS. Mummo alkoi jo protestoida komentelua. Poikakaveri ymmärsi näpertää Tiemestarilta äänen.
Kolmetuhatta kilometriä Tiemestarin ohjauksessa opettaa tuon metkut tuntemaan. Nopeusrajoituksista tuo ei ollut juurikaan samaa mieltä liikennenmerkkien kanssa. Tietyöosuuksien ennakoinnissa oli toivomisen varaa. Jääräpäisyyttäkin ilmeni. Jos olit säätänyt liian tarkat koordinaatit ja poikkesit reitiltä, koetti tuo oljentaa kulkua tolalleen sitkeästi.
Mummoa ja haitarikarttaakin tarvittiin. Vanhat toverit sentäs kertoivat reitin varrella olevat nähtävyydet ja kartanpa mukaan Tiemestarikin ohjeistettiin.