Äiti on saanut turvarannekkeen. Hän ottaa sen pois iltaisin kuten rannekellonkin. Palvelutalon iltahoitaja laittaa rannekkeen takaisin ja kertoo joka ilta miksi sen pitää olla siinä. Lopulta äiti antaa olla, mutta ei ymmärrä kutsua apua kaatuessaan. Kaikki tietävät, että äiti ei muista, mutta ranneke kuuluu systeemiin.

Äiti on ollut sairaalassa kolmesti kesän aikana. Kaatumisen kolhuja on paikattu, verenpainetta seurattu ja lääkitystä muutettu. Vielä kerran yritin puhua äidin hoitopaikka-asiasta äidin kotikunnan vanhustenhuollon johtajan kanssa. Vastassa oli byrokratian murtumaton muuri.

Sain taas kuulla esitelmän vanhustenhuollon nykylinjauksista (kuin en tietäisikään), kunnan hoitopaikkojen määrästä (on kuulemma riittävä) ja vielä opastusta otsikolla ’vanhukset yleensä’. Huomautin lopulta tuskastuneena, että minä olen huolissani tämän nimenomaisen vanhuksen yksilöllisestä tilanteesta, joka sattuu olemaan äitini.

– No, hoivapaikkoja ei kerta kaikkiaan ole vapaana. (- Mitä, määrähän oli riittävä?) Pyrimme hoitamaan vanhukset loppuun asti siinä yksikössä, mihin he ovat meiltä paikan saaneet. Kyllä me seuraamme tilannetta.

Asiallisuuteni rakoilee. – Niin, te seuraatte tilannetta, kunnes äiti ei enää tarvitse hoivapaikkaa. Onhan hänellä hautapaikka ainakin odottamassa. Tämä asia tuli nyt harvinaisen selväksi. Kiitän opastuksesta, en enää häiritse teitä äitini asialla.

Itkettää. Toinen yrittää auttaa. – Jos pyytäisitte veljen kanssa hoitopäätöksen kirjallisena, se vastuuttaisi kunnanvirkailijat vahvemmin päätöksistään, hän ehdottaa. Jäin pohtimaan asiaa. Jaksaisiko veli, jaksaisinko itse vielä? Olen kyllä kuullut tarinoita, miten joku on siellä saanut omaiselleen hoitopaikan rettelöimällä viranomaisten kanssa. Hankalan omaisen leiman ainakin saisi.

Iltarukouksessa huokaan: anna viisautta. Jossain unen ja valveen rajalla tulee kirkkaana mieleen äidin ääni: ”Tyydy siihen minkä saat”. Niin äiti sanoisi. Huolikipu on omaisen osa ja se on vain kestettävä.