Löytyihän se taukopaikka kahviloineen sitten Olderfjordista. Kaivelin kassalla kolikoita maksaakseni murkinat ja sain yllättäen vastauksen suomen kielellä. Salla kertoi olevansa kesätöissä Norjassa. Pohjoisella reitillä tapaa taatusti vaikka mistä maailman kolkasta tullutta porukkaa, joten kielitaito saa harjoitusta ja suomalaiset matkailijat taas ilahtuvat omankielisestä palvelusta. Hammerfestin tienristeyksen ohitimme ja jatkoimme etelään. Olin siellä joskus käynyt emmekä kumpikaan erityisesti kalatehtaiden hajuun kaivanneet.

Olin hehkuttanut Toiselle Altan, Nordreisan ja Kåfjordin vuononäkymiä ylivertaisen kauniiksi. Sade oli jäänyt Nordkappiin ja aurinko pilkahteli, kun pääsimme Altaan. Sieltä löytyi pöydin varustettu taukopaikka, jossa tosin saimme vauhtia välipalan nauttimiseen sääskien tuppauduttua seuraan. Norjan P-paikat ovat pöytien ja roskisten osalta Suomen vastaavia paremmat, mutta haisulat ovat samaa sorttia kaikkialla.

Storsslettin paikkeilla ilta oli jo siinä vaiheessa, että tuntui hyvältä etsiä majapaikka. Kaupungissa olikin oivallinen kesähotelli, jossa viimeinen Norjan yö nukuttiin hyvin. Pohdimme huomista reittiä. Olimme pohtineet myös reittiä Narvikiin ja sieltä Ruotsin kautta kotimaahan. Kun varsinainen päämäärä, Nordkapp, oli nähty, alkoi tuntua hyvältä kääntyä Skibotnista kotiin päin.

p7274165.JPG  

Tien kihara nuoleskeli Lyngenvuonosta kohoavien vuorten kylkiä välillä tunneliin sukeltaen. Tunturit kuvastuivat jyhkeinä vihreään veteen ja rinteiltä ryöppysi kirkkaita puronauhoja. Vastapäisen tunturin otsalle oli jäänyt valkea pilvi lepäilemään. Pilven yläreunan rakoillessa rinteen henkeäsalpaava jylhyys paljastui hetkeksi. Vuonolla liikkui rauhallisesti veneitä ja pohjukkaa kohti kulkiessa näkyi rykelmä kalanviljelyaltaita. Talot uinuivat levollisesti rinteillä, pihoilla unkarinsireenejä uhkeina kukkapilvinä.

p7284218.JPG 

Skibotnissa pysähdyttiin. Sataman levähdyspaikan pöydällä oli mielikuvitusta kiehtova asetelma: kultakehyksiset silmälasit, joista puuttui toinen sanka, sininen termoskannu, jonka kansi oli hukassa ja makkarankuoria. – Mikähän tarina tuohonkin kätkeytyy, tuumi Toinen. Lyhyeltä tuntui taival Skibotnista kotimaan ojennetulle käsivarrelle. Kaksikymmentä kilometriä ennen rajatonta rajaa viimeisetkin pilvet jäivät taakse ja auringon leveä hymy toivotti tervetulleeksi kotimaahan.

Saana!

Kuvailin innoissani Toiselle Saanatunturilta aukeavaa maisemaa, nousun vaikeuksiakin, erityisesti sitä ilmiötä, että juuri kun luulet tulevasi korkeimmalle kohdalle polku jatkuukin ja uusi huippu häämöttää. Tunnetaan sanontakin: tunturi pettää viidesti. Tulkitsin ilmiötä niin, että tunturi houkuttelee sinnittelemään etapin kerrallaan ja palkitsee perille jaksaneet huikeilla näkymillään. Olemme molemmat pikemminkin mukavuuspainotteisia kuin sporttisia henkilöitä. Toinen kai arveli aikansa hehkutusta kuunneltuaan, että kyllä tässä nyt yksi tunturi noustaan, vaikka mikä olisi. Niinpä vaihdettiin lenkkareihin, tankattiin kevyesti kahvilassa, pakattiin vesipullot, kevyttä välipalaa, kamera ja tuulipusero Toisen reppuun ja lähdettiin nousemaan. Oli ensimmäinen Lapin kolmesta tämän kesän hellepäivästä.

Sitten seitsemänkymmentäluvun reitin alkupäätä oli ’helpotettu’ pitkospuin ja jyrkintä nousua porrasaskelmilla. Meillä kun ei ollut mihinkään kiire, pidimme kohtuullisen hidasta vauhtia. Askelmia oli varmaan melkein tuhat, oli pakko seisahtua tuon tuostakin henkeä tasaamaan. Aurinko porotti täysillä eikä alkunousussa tuulenhengestä vielä ollut apua. Tuumin itsekseni olimmeko viisaita, kun tämmöisenä päivänä läksimme nousemaan. Puolivälin lepotasanteella istuessa epäily jo haihtui. Kilpisjärvi kimalteli ihanasti auringossa, tiellä kulki koppakuoriaisen kokoisia autoja ja Mallan siniset tunturit kohosivat maisemassa kuin maaäidin lempeä povi. Veden virkistäminä ja kesätuulen kuivattua hien jatkoimme nousua. Edellämme noussut nuoripari, vauva isän selkäkannattimessa, oli jo ehtinyt näkyvistä. Vastaantulijoitakin oli, useat tervehtivät ja jokunen sana vaihdettiin.

Porrasnousun jälkeen rinne loiveni ja kulku helpottui. Tsemppasimme toisiamme, välillä istahdimme kivelle hengähtämään, otimme muutaman vesikulauksen ja taas jatkui taivallus. Ensimmäisellä kivikasalla kysyin Toiselta jaksetaanko vielä ja iloitsin, kun hän totesi: jos Sinä jaksat, jaksan minäkin. Eikä siinä ollut minkäänlaista uhoa. Viilennettiin kiveliön kirkasvetisessä lammikossa kasvoja ja soviteltiin askelia polulle.

p7284233.JPG 

Perillä! Sanoinkuvaamaton tunne, kun tunturimaisema aukeni koko avaruudessaan ja karussa kauneudessaan. Saanan radiomasto ja huoltorakennus jäivät Kilpisjärven puoleiselle rinteelle, me laskeuduimme tunturimaan puolelle, jonne joku oli kivistä rakennellut jatulintarhan ympyrät. Istahdimme katselemaan tuntureiden välissä sinisenä hohtelevaa järveä ja nauttimaan suola- ja rusinakeksejä, vettä ja hedelmää. Sieltä oli ihan pakko lähettää muutamalle ystävälle pieni tekstari, sen verran ylpeitä olimme saavutuksestamme. Välittömästi tuli vastauksia ja onnittelut tunturinvalloituksesta. Nauroimme onnellisina varvikossa lojuen, että valloitus oli pikemminkin sisun voitto fyysisistä rajoituksista.

Oli vaikea irrota maisemasta palatakseen. Saanatunturin seidat olivat ottaneet meidät hyväntahtoisesti vastaan. Paluumatka tuntui suorastaan helpolta. Vastaantulijat kyselivät vieläkö on pitkälti. Siihen voi vain vastata: riippuu siitä aikooko perille asti. Joitakin ikätovereita rohkaisin: ajatelkaa, me tulemme sieltä, kyllä tekin jaksatte. Surku kävi muutamia vierasmaalaisia, joilla ei ollut juotavaa mukanaan ja pelkissä sandaaleissa loikkivat kivistä polkua.

Portaat ovat helpommat laskeutua kuin nousta, mutta leveät askelmat sopivat harvoille luontevasti askelrytmiin. Polvissa ja lonkissa alkoi tuntua. Puolivälin tasanteella istuskeltiin taas. Siihen pysähtyi myös ruskettunut nainen vaelluskengissään, iso reppu mukanaan. Hän sanoi käyvänsä joka vuosi Saanalla ja on nähnyt tunturilta kesäyön auringon, ruskan villit värit sekä kaamosvaloisat hanget. – Sinä varmaan osaat sanoa, mitä se lapinhulluus oikein on, kysyin. Nainen mietti hetken, sanoi sitten: ”Se on hiljalleen yltyvä sisäinen polte, joka hellittää vain palaamalla yhä uudestaan kokemaan tunturimaan syvää rauhaa.”

(Jatkuu)

  • Ihan tässä kyynelehtii, kun lukee matkakertomusta tutusta reitistä ja ennen kaikkea tunnelmista-tunnoista. Mitä Lapin hulluus on: sisäinen polte ja rakkaus luontoon ja hiljaisuuteen osana sitä. Ihmeellistä!

    pohdiskeli Pabloo

    Kommentin jätti Pabloo · keskiviikkona 13. elokuuta @ 20:44

  • Kyllä tuon poltteen saaneita on paljon, tapasin äsken vanhuksen, joka kertoi koko elämänsä ajan yhä uudestaan matkailleensa Lapissa, hyvinkin syrjässä tavanomaisilta reiteiltä. Hän sanoi: onpa ihanaa muisteltavaa nyt kun ei enää pääse kotoa. Toisten kertomuksissa voi elää uudestaan omia kokemuksiaan tai saada kipinän, jostain uudesta. Olen nyt ajatellut, että Lapin luonnosta lumoutuminen on sitkeä kipinä. Minussakin se kyti 38 vuotta ja nyt alkaa jo poltella…

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 14. elokuuta @ 09:29

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.