Muistelin muinaisia lapinreissujani ajellessamme Sallan tietä ja Pyhä-Luoston tunturialueen kautta Sodankylää kohti. Olin tullut valituksi ensimmäiseen seurakuntavirkaani Helsingissä alkuvuodesta 1970 ja elokuussa läksimme kollegani Marjatan kanssa hänen Morris Minillään ensi kertaa Lappiin omat telttakamat mukana. Yövyimme leirintäalueilla ja maastossakin. Sillä matkalla nousimme Rukalle, Pyhätunturille ja Saariselän Kiilopäälle. Huoletonta ja hauskaa matkantekoa, eivätkä tunturille nousut tuntuneet missään.

Pyhätunturin kupeella kävimme kääntymässä ja toteamassa, että hotellihan siihenkin oli noussut ja hulppeita hirsimökkejä rinteeseen, mutta hiljaista oli kuin huopatossussa. Läksimme saman tien eteen päin ja ihmettelimme mennessämme Luoston valtaisia matkailupyydyksiä. Pian niiden jälkeen putkahti esiin Kairosmajan opaste. Sinne!

Revontulikappeli

Kairosmaja on Kansan Raamattuseuran toimintapiste pohjoisessa ja itse KRS yksi luterilaisen kirkon evankelioimisjärjestöistä. Kairosmajalla järjestetään ripareita, vaellusleirejä ja erilaisia ryhmiä kokoavaa toimintaa, mutta siellä voi myös yksittäinen lapinkulkija majoittua. Tienvarren tuvassa oli asiallinen kahvila, josta saimme hyvää kahvia, tuoretta pullaa ja ystävällistä palvelua. Silmäilimme lehtiä ja tarkistimme pikku myymälän monipuolisen tarjonnan. Hetken istuin Ekiä muistellen nurkkauksessa, jossa oli esillä edesmenneen kirjailija Erkki Lemisen runokirjoja. Eki toimi aikanaan KRS:n matkatöissä ja oli löytänyt Lapista sielunmaisemansa. Tutustuin häneen 1960-luvulla. Hän jäi silloisen oppikoulutytön mieleen sympaattisena ja syvällisenä ihmisenä.

Kairosmajan Revontulikappelin alttari oli kauneimpia koskaan näkemistäni. Kelopuu kaiteena, niin lämmin ja pehmeä koskettaa, sileäksi käsien sivelemä ja porontalja polvistujalle. Alttaripöydällä lasimaljassa lepää kimppu lumivalkeita niittyvilloja, vieressä valkea posliiniriekko. Ikkunan takana kiveliössä seisoo tukeva kelopuuristi. Ikkunan yläpuolella kohoaa puuseinä, jonka ihmeelliset värit tuovat mieleen revontulet. Näen mielikuvissani kynttiläin liekkien häilähtelevän kaamoshämärässä ja seinän hulmuavan revontulina…

Sodankylän kirkot

Jos Revontulikappelin alttari puhutteli ainutlaatuisella yksinkertaisuudella ja herkkyydellä, löytyi Sodankylän uudesta kirkosta (valm. 1859) yllättäen kaunein koskaan luterilaisessa kirkossa näkemäni mariansininen lasimaalaus. Taiteilija Liisa Tervahaudan 1989 valmistunut työ onkin omistettu Herramme äidille, Neitsyt Marialle. Vanhan kristillisen värisymboliikan mukaan sininen on Marian väri ja valkoiset liljat symboloivat neitseellistä viattomuutta ja puhtautta. Auringonkeltainen on jumaluuden symboliväri, elämäniloa maalauksessa kuvaa punainen ja surua harmaa.

Keski-Lapin lappalaisia kastettiin kristinuskoon jo 1300-luvulla. Myöhemmin kuningas Kaarle IX auttoi Lapin uudisasutusta ja myönsi omista käyttövaroistaan rahat Sodankylän ensimmäisen kirkon rakentamiseen. Tuo karu paanukattoinen pyhäkkö valmistui v. 1689 ja on säilynyt ainutlaatuisen alkuperäisenä. Seinät ovat ajan patinoimaa hirttä, missään ei ole käytetty maalia. Pääovi on matala, tervantummaa ikivanhaa puuta, kynnys korkea. Kirkon ulkolaudoitus uusittiin Museoviraston valvonnassa 1990-luvulla alkuperäiseen tyyliin.

Andreas Alariesto, Lapin shamaani

Vanha kirkko on hautausmaa-alueella, jota ympäröi erikoinen katettu lauta-aita. Kirkkomaalta löytyi myös taiteilija Andreas Alarieston (1900-1989) ja vaimonsa Riikan hauta. Siitä saimme kimmokkeen tutustua läheiseen Alarieston museo-galleriaan. Paikka osoittautui erinomaisen mielenkiintoiseksi auliin opastajamme ansiosta. Hän esitteli Alarieston maalauksia, valokuvia ja esineistöä sekä kertoi tarinoita luonnonlahjakkaan taiteilijapersoonan elämästä. Kysyin, onko esittelijä itse lappilainen. Hän vastasi olevansa paikkakunnalta, siis lappilainen, mutta ei lappalaisia eli saamelaisia.

Museossa on mm. Alarieston tekemä yksityiskohtainen pienoismalli Lapin kylästä, kodan rakentamisen mallipiirros sekä Andreaksen ja Riikan itsetehdyt värikkäät lapinpuvut – kansatieteellisesti arvokasta ja ainutlaatuista pohjoisen perinteen taltiointia. Etelän ihmiselle täysin uutta tietoa löysimme paljon. Ihmettelimme mm. tarkkaan kuvattua kodassa nukkumisen järjestystä. Kodan perällä nukkuivat vanhemmat, heidän vierellään ensin lastenlapset, sitten näiden vanhemmat siten, että miniät ja vävyt viimeisinä ovensuulla tehtävänään pitää huolta, ettei tuli pääse yön aikana sammumaan.

”Hyvä on ollu maalata, kun ei ole tarvinnu ajatella, että maalauksen pittää kelvata toiselle ihmiselle. Jos joku moittiikin niin se ei merkitse mittään.” – Kunnioitettava itsetunto Lapin shamaanilla.

*

Saariselkä ohitettiin sujuvasti ja Ivalossa pysähdyttyä päätimme jatkaa Inariin yöpymään. Siellä sattui olemaan runsaasti MC-porukkaa majoittuneena keskustan hotelliin, mikä oli onneksemme, sillä etsiydyimme sitten Juutuanjoen rannalle. Hotelli oli ylevästä nimestään huolimatta ulkoa päin rapistunut ja piha hoitamaton, mutta sisätilat siistit ja illallisesta muodostui kulinaarinen huippuhetki: ’elämänpäivänä’ ei ole saatu niin herkullista purotaimenta, mestarikokki keittiössä ja parasta palvelua mitä ikinä. – Helposti tulee tehneeksi päätelmiä ulkoisten havaintojen perusteella, sisältö voi ihanasti yllättää.

(Jatkuu)