Muuanna leppoisana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen Pissismummo oli taas reissuun lähdössä, liikkuvainen kun on. Muutaman päivän tarviketta oli askaroitu reppuun ja kaulapussukassa olivat netistä tulostettu menopaluulippu junaan, kukkaro ja kotiavaimet valmiina. Selviä pasmoja sotkemaan puhkesi taivaallinen vedentulo, piti kaivaa sateenvarjo pakkauksista, tutkailla äkkiä aikatauluja ja kaivella kolikkoja taskuun bussia varten.
Kun Mummo putkahti onnikasta kotiasemalle, pani hän merkille hämmentävän seikan: kas, kaulapussi ei ollutkaan mukana. Mummon ratas nitkahti äkisti tyhjää: siis liput… ja avain! Oli sentäs reppu ja repussa kännykkä. Mitäs, Mummo soittamaan onnetonna Poikakaverille, joka oitis hurmelsi puolen tunnin matkan päästä työpaikaltansa apuun. Aiottu juna tuli ja meni tietysti sillä kertaa ihan ajallaan ja ilman Mummoa.
Voitte uskoa, että Pissismummo piti hartaasti huolen seuraavaan junaan ehtimisestä kera repun ja kaulapussukan. Vähän aikaa Mummoa kirvelsi kahdesti maksettu menomatka, mutta pian sekin harmi unohtui, kun perillä oli sentäs mukavampaa mietettä. Reppu, pussukka ja sateenvarjo saivat askaroinnin tuloksena pian seuraksensa kassillisen marjapurnukoita.
Koitti sitten kotiin lähdön hetki. Eikös taas pamahtanut satamaan kuin esteristä. Tapsuta siinä sandaaleissa majapaikasta asemalle reppu seljässä, sateenvarjo kourassa ja marjakassi toisessa. Ja pussukka kaulassa. Ikävä juttu, mutta sillä nimenomaisella asemalla ei ole katettua laituria eikä minkäänlaista odotustilaa. Junaa jo kuulutettiin vaan mikäs se olikaan Mummon vaunu ja paikka?
Lippu löytyi yhdelläkin kädellä kaivellen, kun laski marjakassin maahan, mutta näkimet peijakkaat olivat jossakin repun sivutaskuista. Pissismummo tihruamaan sateessa nettilipusta ilman lukulinssejänsä mikrokirjasimilla painettua paikkatietoa. Vaunu?.. öö .. kakkonenkos tuo.. ja paikka? .. oiskohan kolmonen ja .. ykkönen? Juna jyski asemalle, lippu taskuun, marjakassi messiin ja Mummo junaan.
Pari asemanväliä Mummo ehti tasaantua, kun kohdalle pysäköi japanilaisseurue kyselemään paikkaa turistienglanniksi. Mitä ne viittilöi, missä lie thirtyfive… jaa, mutta hetkinen… Pissismummo nousi oikein käytävälle katsomaan: eipä perhanaa, mites minä …näytän itte istuvan kolmevitosessa! Mummo pyytelemään nolona anteeksi ja keräämään kipin kapin kimpsujaan.
Käytävällä on kuulkaa melko tylsää seisoskella tönittävänä tavaroineen, etsiä silmälaseja ja tutkia lipusta, missäs mun pitikään olla. Juu, paikka oli kylläkin 31, mites se nyt tulikin sössittyä, mutta hetkinen.. vaunuhan tässä pitäis olla vitonen eikä kakkonen! Kamat kainaloon ja vielä takki mukaan ja niine hyvineen kolme vaunuosastoa tuonnemmaksi. Oikein syvään huokaisi Mummo, kun viimein oikealle paikallensa suoriutui.
Vähän ajan päästä juna hidasti ja lopulta seisahti keskelle metsää. Selitystä ei kuulunut, ihmeteltiin mikä on. Juna nytkähti liikkeelle, mateli hetken, hyytyi taas. Mummo tutki lippua, aikataulun mukaan pitäisi kohta olla vaihtoasemalla. Kun kaupunki alkoi hahmottua ikkunan taa, Mummo keräsi taas omaisuutensa ja siirtyi eteiseen. Vaan mitäs, laiturin kyltti kertoi, että oltiinkin vasta edellisellä asemalla ja Mummo jäämässä junasta kuin entinen eno veneestä. Olipa vähällä!
Nyt vastoinkäymisiinsä jo hivenen kyrsiintynyt Pissismummo siirtyi nyssäköineen kahvilavaunuun, nakkasi tavarat penkille ja haki pullakahvit. Mummo oli tuskin kulausta juonut, kun vastapäätä istunut ukko jo rykäisi repliikin: ”Mikä on ongelma?” Mistä se tuo nyt jo tietää, että ongelmaa on ollut ihan riittävästi, tuumi Mummo itsekseen ja keskittyi kahviinsa. Ukko äityi kehittelemään elämänsä tarinaa ja Mummo haukantarkkana vahti maisemaa osuakseen jäämään oikealle asemalle.
Asema, jolla Pissismummo viimein rynnisti ulos, oli mikä pitikin ja nyssäkät kaikki mukana, mutta Mummopa eksyi reppuineen ja marjoineen väärään hissiin, joutui palaamaan samaa tietä takaisin tulolaiturille. Opastaulu kertoi, että Mummo joutuu odottamaan kolme varttia seuraavaa lähijunaa. Tunnin välein kulkeva oli jo aikaa sitten mennyt, koska intterin aikataulu vanui matkalla. Oikea hissikin löytyi ja sen myötä tie asemakioskille. Jätski viilensi hieman Mummon kyrsimystä.
Reissun viimeinen junakyyti tarjosi yllättäen lohtua ryytyneelle Mummolle. Puolimatkasta pullahti sisään nuori mies kännykkä korvalla ja tilitti tuskissaan kaverilleen puhelimeen, että oli unohtanut ’kello kolmen keikan’ keskustassa. Sieltä oli soitettu varttia vaille, että missä h…..issä sä oot, miesparalla pyykit koneessa, penskat pihalla, auton ovenkahva purettu korjaamista varten ja hikiset rynttyyt niskassa. – Tuli vähä s……n kiire säätää ittensä seuraavaan junaan, mourusi mies. – Asemalle tulin kuule sataaviittäkymppiä ja ovee teippasin sen verran, ettei se tielle putonu. Ei tosiaankaan ollu Pekan päivä, vuodatti miesparka.
Pissismummo huokasi ja hymyili jo sisään päin. Ei ollu Mummonkaan päivä. Vaan sattuuhan näitä häröjä, nuoremmillekin.
Ystäväsisko poikkesi ja toi pakastevalmista omenasosetta ja kassillisen pudokkaita. Hän tuskin tajuaa, miten merkityksellisiä nämä pienet eleet ovat meille, jotka olemme hedelmien, vihannesten ja marjojen suhteen torin ja kaupan antimien varassa. Keväällä hän poikkeaa raparperinvarsien kera. Jonakin runsasantisena kesänä olen saanut kutsun poimimaan satoa suoraan kirsikkapuusta, viinimarjapensaasta tai omenapuun alta.
Pohdimme yhdessä aikaa, jolloin puutarhurin on jätettävä rakkaudella vaalimansa puut, pensaat, kukat ja kasvimaa. Luopumisen ajatus raastaa häntä, jolle puutarhanhoito on ollut elämäntapa. Ystävän tuntien anteliaisuus löytää aina väylänsä ja tuottaa iloa ja siunausta antajalle itselleen sekä monelle saajalle. Uteliaana voi odottaa millaisia kukkia puhkeaakaan, kun tulee tilaa uusille asioille. Vanha sanonta elämä jatkuu, sisältää mahdollisuuden muuttua.
Voin elää ennakkoelämää, mennyttä elämää tai palata yhä uudestaan käsillä olevaan hetkeen
Jos vuodenaikojen olemusta jotenkin kuvaisi klassisina tansseina, olisiko kevättalvi oikukas kapriisi, kevät keinuva menuetti kenties, kesä hilpeä gavotti, syksy yhtaikaa ja vuorotellen tulinen ja raukea tango, joka vähitellen rauhoittuu talven hitaaksi valssiksi.
Kesä väsyy jo, antaa syksylle tilaa. Tänään sataa raukeasti, huomenna voi tuulla myrskyten. Sato kypsyy pelloilla, puutarhoissa, metsissä ja soilla. Jonakin myöhäisenä syysyönä hiipii halla ruohikossa ja aamuauringossa kimaltaa huurre. Puut hyvästelevät lehtensä, linnut pesänsä.
Syksyssä on täyttymystä ja haikeutta, kohtaamisen iloa ja luopumisikävää. Illat hämärtyvät, yöllä on viileää. Eilen jo sytytin takkaan tulen ja etsin villasukkia. Neljäskymmenesyhdeksäs päiväkirja tuli täyteen, uusi, Lapinruskakirja odottaa. Ensi viikolla on jo syyskuu.
Elokuun aamuna kuljen pellon piennarta Lapsuusmaalla. Kypsä vilja kahisee kevyessä tuulessa. Pilvien lomasta pilkahtavassa valossa olki kuultaa kultaisena. Pelto odottaa, entisen ladon kokoinen leikkuupuimuri on valmiina työhönsä.
Milloin katosi tummahirsinen riihi pellon poskelta, yritän muistaa. Tuolla se oli, ovi matala, kynnys korkea, nurkassa muurattu tulisija. Syksyn tuloon liittyi maisemassa leijaileva riihen tuoksu; sekoitus savua, tähkää, olkea.
Riihen sijaan rakennettiin lautaseinäinen puimala. Sisällä jyskivähampaista puimakonetta pyöritti kiihkeästi tykyttävä moottori, leveän hihnan metalliset hakaset läiskähtelivät vauhtipyörillä. Auringonkiilassa kimalsi pöly.
Kuivuri humisi maisemassa viikon, toista. Vilja tuotiin pulleissa säkeissä aittaan odottamaan myllymatkoja. Uutisen tuoksu lehahti kasvoille, kun pienen tytön käsi sukelsi kainaloa myöten säkkiin tunnustelemaan jyviä.
Äänistä ja tuoksuista on jäljellä enää häivähdyksiä muistin tiedostoissa. Rakennukset on jo aikaa sitten purettu. Korjuukoneet ovat kasvaneet kokoa ja muuttuneet muodoltaan. Aitan tilalla on valtava viljasiilo, jonne käsi ei enää ylety.
Pelto vain on yhä sama. Sukupolvesta toiseen on löytynyt joku, joka on jatkanut isien työtä, muokannut maan, kylvänyt viljan ja korjannut sadon. Talo on peltoa nuorempi, isäntä taloa. Viiri katolla kertoo sadat vuodet.
– Erinomattaista on, tuumi Pissismummo kesähelteiden välillä, että edesmennyt legendaarinen yrmykriitikko Jukka K. on viimein saanut seuraajan. Hesarin ’Kanavalla’ Katja M. näet mätki topakasti ja hyvissä ajoin ennen syysateita maan rakoon lauantai-iltojen katsotuimman, sen aivovuoto-ohjelman.
– Kiukuksi pistää, eipä ole telkkaykkösellä kymmeneen vuoteen ollut muuta virikettä sohvaansa nuupahtaneille katsojille tarjota lauantaiehtoona kuin jälkilämmitettyjä kökköuutisia mukakilpailuna ainasamojen julkkisnaamojen kesken, Mummo tilittää. Yyberkiusallisia kättelysessioita, teennäisiä poskipusuja ja naurunmölähdyksillä osallistuva yleisö studiossa.
– Vaan voiko satojen tuhansien, ellei mukamas miljoonan hoikosenaan hohottava kotikatsomo väärässäkään olla, Mummo meinaiksen? Jossevaikka onkin muitten mielestä hauskaa? Pitäähän maassa sentään yksi tanakka sovinistilinnake olla, missä tahatonta, väkisin väännettyä ja kirskuvan huonoa komiikkaa saa kyllikseen. Hähää.
Pissismummo on otettu aiheesta. Poikakaveri siinä kohta taas hekottaa lauantaisin ja pitää kapulaa selkäns takana, jottei Mummo pääse säätämään. Aargh!
”Elämässä ei vuosilla ole merkitystä, tärkeintä on nauttia hetkistä”. Ajatus oli ystävältä tulleessa ruusukortissa. Elämä, vuodet, merkitys ja tärkeä ovat painavia sanoja. Ne tuntuvat painavan lyttyyn hennon ’hetken’.
Onhan vuosilla toisaalta merkitystä. Elämänpituisella matkalla vuodet ovat raskaana niihin latautuneista kokemuksista, muistoista ja niiden merkityksistä. Lauselma sisältäneekin ajatuksen, ettei vuosien määrä ole tärkeä.
Elämän hetkellisyys ei sekään ole kevyttä. Monella on kokemusta siitä miten silmänräpäys voi täysin muuttaa, jopa kokonaan päättää elämän. Kertomukset peruuttamattoman painavista hetkistä alkavat usein: jos…
Paino tulee siitä, mitä kannan mukanani. Menneiden paino tai tulevien pelko voi ihan luhistaa. Ilo hetkestä on aina yhtä kevyt, ohimenevä ja silti uusiutuva. Me dokumentoimme hetkiä, mutta niiden merkitys ei siitä riipu.
Hetki on kuin kukalle istahtava perhonen, jonka siipi värähtää ja sisäiset maailmani huojahtavat.
Viljelijä kylvää ja korjaa, sadon kypsyttää Luoja. Kiitos Luojan, että saamme tänäänkin jokapäiväisen leipämme.
Askel lyhenee, maa kutsuu
Omaa luopumisen polkua kulkiessani äitiä saatellessa, olen lukenut Gustaf Molanderin tutkimusraporttia yli 80-vuotiaiden kuolemasta eletyn elämän valossa. Tutkijan tarkoituksena oli selvittää kotona asuvien yli 80-vuotiaiden suhtautumista elettyyn elämäänsä ja kuolemaan. Haastateltujen (viisi miestä ja viisi naista) joukosta puolet sairasti syöpää, puolet oli suhteellisen terveitä. Tutkimuksen tarkoitus oli myös havainnoida miten sairastavien elämälleen ja kuolemalle antamat merkitykset eroavat muiden vastaavista.
Löysin hämmästyttäviä asioita. Vanhojen ihmisten kuolema ei ole ylipäänsä kiinnostanut tutkijoita, kuolema tuntuu olevan merkityksellinen vain kohdatessaan ihmisen, jolla olisi ollut tulevaisuus. Syöpää sairastavien asenteissa ja kuvauksissa elämänsä kulusta oli kielteisempi sävy kuin terveiden, vaikka molemmissa ryhmissä oli yhtä lailla vastoinkäymisiä ja kohtalon iskuja. Seurannassa huomattiin, ettei kenenkään kuolema toteutunut haastateltujen toivomalla tavalla.
Analyysin tuloksena tutkija muodosti kaksi elämänkategoriaa: ruumiin kronologian päättäminen ja elämänlankojen yhdistäminen. Kuolemangategorioita syntyi kolme: kuolemaa kohti liukuminen, rajan ylittäminen ja lopputulokseen päätyminen. Havaittiin, että haastateltavien ajatukset eletystä elämästä ja lähestyvästä kuolemasta kietoutuivat yhteen. Tärkeiden ja hyvien muistojen kertaamisella haastateltavat pyrkivät löytämään myönteisiä näkökulmia elämäänsä ja helpottamaan kuoleman ajattelemista. Menneen elämän hyvät asiat integroituivat ajatuksiin omasta kuolemanjälkeisestä tulevaisuudesta.
Kaikkiaan seitsemän kymmenestä haastatellusta ehti kuolla ennen tutkimusraportin valmistumista. Häkellyttävän moni kuoli nimenomaan neljän kuukauden sisällä haastattelujen päättymisestä, joukossa myös ns. terveitä. Havaitsin saman työssäni; jotkut vanhukset kutsuivat luokseen, alkoivat kertoa elämäntarinaansa ja kun se oli käyty läpi muutamalla tapaamiskerralla, seuraavaksi tuli kuolinviesti. On merkityksellistä voida koota elämänlangat yhteen, se valmistaa elämästä luopumiseen.
*Gustaf Molander; Askel lyhenee, maa kutsuu; Suomen Mielenterveysseura ja Kuntoutuksen edistämisyhdistys, 1999
¤ ¤
Alaston ja puettu
Keväältä saakka olen lukenut pala kerrallaan myös Terhi Utriaisen tutkielmaa, joka kartoittaa ja pohtii ruumiin ja uskonnon ääriä. Alaston aikuinen ei ole aina eroottinen, pornografinen tai esineellistetty, vaan voi alastomuudellaan näyttää ihmisen perimmäisen avuttomuuden, köyhyyden ja suojattomuuden. Eräänlaisena suojapukuna ihmisellä on hänen identiteettinsäkin, elämän myötä kutoutuva, muuntuva ja lopulta kuoleman riisuma.
Utriainen tarkastelee ihmisruumiin kääreitä, puvun metaforia ja myyttejä, ihoa pukuna, alastomuuden merkityksiä erityisesti uskontotieteilijän näkökulmasta. Uskonnollinen sanasto on täynnä alastomuuden, riisumisen ja pukemisen symboleja raamatun teksteistä ja virsistä lähtien. Myös uskonto voi osoittautua ihmisen raadollisuuden kätkeväksi suojavaatteeksi.
– Mielenkiintoinen, tiivis ja monipuolisesti aihetta tarkasteleva kirja, joka saa ajatukset liikkeelle.
*Terhi Utriainen; Alaston ja puettu; Vastapaino 2006
Tiede-lehden numerossa 7/08 on artikkeli, jossa psykologi Tuija Matikka pohdiskelee ystävyyden olemusta monesta näkökulmasta. Kiintoisa artikkeli sai minut keskustelemaan aiheesta itseni ja ystävienikin kanssa. Joistakin jutun väittämistä rohkenen olla eri mieltä ja jäädä pohdiskelun jälkeen kannalleni.
”Ystävykset eivät koskaan puhu ystävyydestään.” – Eivätkö? Sanoisin, että eivät ehkä kehuskele ystävyyksillään pitkin kyliä, mutta kyllä missä tahansa suhteessa tulee joskus paikka, jossa sen laatua pitää voida tarkastella ja keskinäisiä solmuja aukoa. Suosittelisin viettämään reilun ystävyyden päivää, vaikkapa helmikuussa, suhteen tarkastelun merkeissä.
”Tosi ystävä esitellään muille korkeintaan parhaana kaverina, jopa satunnaisena tuttavana”. – Miksi ihmeessä? Kateuttako peläten? Kyllä minä ainakin ihmettelisin, jos ystäväni esittelisi minut perheelleen tai muille ystävilleen tyyliin: tässäpä muuan tuttavuus eräältä espanjanmatkalta. Tarvittaneenko ystäviä luokitella tosi- tai parhaisiin? Kukin on ainutlaatuinen ystävyydessäänkin.
”Ystävyydessä ei vaadita avunantoa ja yhteydenpitoa”. – Ei ehkä vaadita, mutta joskus tarvitaan, sanoisin. Ystävyys on rakkauden ja välittämisen muoto, joka ei jaksa elää itsekkyyden ilmapiirissä. Kukoistaakseen ystävyys tarvitsee vuorovaikutusta, yksisuuntaisena se ei hengitä. Vastakaiku ravitsee ystävyyttä.
”Ystävyys voi olla sankarillista muttei koskaan uhrautuvaa”. – Eikö koskaan?
Vierastan ’sankarillisuutta’, ehkä se sopii miesten kesken. Sen sijaan olen varmaan ystävänä joskus uhrautunut ja sillä tarkoitan epäitsekästä valintaa ystävän ollessa tavalla tai toisella hädässä. Koen, että jotkut ystäväni ovat myös joskus toimineet näin. Ei se muuta ystävyyttä hoivasuhteeksi.
”Ystävyys on molemminpuolinen hiljainen valinta, jonka näkee vain suhteen sisältä. Tärkeintä ovat yhteiset kokemukset ja kiva yhdessäolo. Ystävyys on asteittain syvenevien kohtaamisten verkko.” Toveruudet syntyvät ja kuolevat elämänvaiheiden mukaan: lapsuuden leikkitoverit muuttuvat ajan myötä koulu-, opiskelu-, työ- ja harrastustovereiksi. Vertaiskohtalous elää aikansa.
Aitoa ystävyyttä ei voi tehdä, se syntyy – siinä mielessä se on aidon rakkauden kaltainen. Ystävyys on lahja elämältä – rehellisyyden ja vaalimisen arvoinen.
|
|
