Inhimillinen tekijä, TV2:n keskusteluohjelma, tarjosi viimeksi riipaisevia ja huikeita hetkiä Liimataisen poikien tarinan äärellä. Pojat eivät olekaan mikä tahansa tupuhupujalupu -veljessarja. Ankeista ja surullisista lähtökohdista kukin on sinnitellyt omalle oksalleen – toistensa tuella, kun ei vanhemmista tueksi ollut.
Poikien tarina kelpaa esimerkiksi siitä, miten nuoresta iästä ja rajuista taustoista huolimatta voi ponnistella eteen päin. Pojat tuntuivat oppineen ymmärtämään elämää, suhtautumaan rehellisesti ja itsesäälittä heikkouksiinsa ja myöntämään mokailunsa.
Jotenkin minua liikutti miten 25-vuotias rokkari Jonne Aaron (Liimatainen) kuvasi kutsumustaan lauluntekijäksi. Hän kertoi kohtaamisesta ensimmäisen kitaransa kanssa 12-vuotiaana ja unelmastaan esiintyä vielä joskus yhtyeineen stadioneilla. Negativen tarina on keskushenkilönsä näköinen: matkalla kohti unelmaansa.
**
PS. Ohjelma uusitaan tiistaina klo 15.25 Tv-kakkosella.
Vapaus, olla itsensä, vaikka erilaisena samanlaisten joukossa
Ensimmäistä kertaa elämässään ehti Pissismummo alituiselta lukemiseltaan kotikaupungin kirjastossa kokoontuvaan lukupiiriin. Mummo aprikoi vapaan kansansivistystyön syyskauden ohjelmaa tutkaillessaan, jotta voisihan tuota kokeilla syysiltojen ratoksi.
Kirjastontäti otti asiakseen valistaa lukupiiriläisiä ennakkoon luettavien kirjojen listalla. Pissismummo meni kirjeen saatuaan niiltä sijoiltaan kirjakauppaan ja bongasi listan ensimmäisen pokkarihyllystä. Seuraavat pani hän sitten kirjastosta tilaukseen.
Piirin ensimmäiseen istuntoon saapui paikalle kaksi muuta naisihmistä Kirjastotädin ja Pissismummon lisäksi. – Raju on yleisömenestys, tuumi Mummo äimistyneenä. Kirjastotäti kertoi ilmoittautuneita olleen viisi. Mihin lie kaksi haamusielua eksynyt harhailemaan, se ei selvinnyt.
– Siihen nähden miten paljon kirjastossa käy asiakkaana lukijaa ja lainaajaa, on kirjoista keskusteleminen ilmeisen aliarvostettua, tuumittiin kirjaston yläparven pyöreän pöydän ääressä. – Ei ne ihmiset töiltään ehdi, mutta kun ei töistä päästyäänkään, tuumi Mummo ikätovereineen. Kirjastotäti oli nuorin porukasta, muiden ritarittarien ikää lienee paras olla kommentoimatta.
Istunnon piti kestämän puolitoista tuntia, vaan aika siinä hurahti niin, että kuulutettiin jo kirjaston sulkemisajan olevan käsillä ja poistuminen kävi välttämättömäksi. – No, mitäs, Poikakaveri kysäisi Pissismummon kotiuduttua. – Mitäs mitään. Paljon oli puhetta yhdestä kirjasta eikä kaikkea kumminkaan ehditty sanoa. Hohhoijaa.
Vähän jäi kaihertamaan otsaluuta kysymys, oliko tämä nyt viisautta vai ajanhukkaa. Katsotaan nyt, jos nämä syksyiset neljä kertaa.
Tapasin kollegan naapurikaupungin kauppakeskuksen käytävällä lauantaiostoksilla. Aikoihin ei ole nähty, niinpä jaettiin siinä päällimmäisiä. Sama huolenaihe molemmilla yhteneväisine kokemuksineen: iäkkäät vanhemmat.
Miksi vanhukselle on niin vaikea saada asianmukaista hoitoa sitten, kun kotona asuminen ei enää onnistu? Miksi omaisia ei kuunnella, kun vanhuksen hoidosta päätetään? Miksi hoitopäätöksiä pitää odottaa, kiirehtiä, vaatia, kerjätä?
Miksi omaisen on hankittava lausuntoja erikoislääkäriltä, jos hoitopaikoista päättävä viranomainen voi jättää ne huomioimatta? Miksi hoitopaikka evätään alzheimerin tautia sairastavalta sillä perusteella, että hän kävelee omin jaloin?
Onko niin, että vanhuksen hoitoasia ei kiinnosta kunnan viranomaista, jos vanhuksella on joku omainen jossain, vaikka omaisella ei olisi mitään mahdollisuuksia omistautua vanhuksen hoitamiseen? Onko niin, että niistä, joilla lähiomaisia ei ole, ei tarvitse kenenkään välittää?
Tuntuu siltä, että nyt tuijotetaan laput silmillä periaatteisiin, joiden mukaan kotona selviämistä on tuettava ja laitoshoitoa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Mihin unohtui yksilöllinen harkinta, kaikkihan eivät sovi samaan sabluunaan?
Onko kuntien resurssipula ja tarvitsijoiden kasvava määrä lannistanut yrityksenkin taata inhimillinen hoito vanhuksille, jotka oikeasti eivät enää selviä kotona?
Omaiset kysyvät, kuka vastaa?
* * *
PS. Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa oli 7.9. hyvä mielipidekirjoitus samasta aiheesta.
Eläköityneen Henkilön sanotaan tulleen kiikkustuoli-ikään. Silloinko vasta? Ainoako olen, jota jo kapalovauvana keinuteltiin kehdossa. Taaperokesinä leikittiin kaksipuolisessa pihakeinussa junaa ja linja-autoa ison veljen kanssa.
Lapsuuskodissa sai ainakin sunnuntaiaamuisin kiivetä syliin, kun isä ehti istahtaa keinutuoliin kirkonmenoja kuuntelemaan. Siinä verkkaisesti keinahdellen oli lapsen hyvä vaikka nukahtaa virren hyrinään.
Hurjimmat kiikkukilvat käytiin kouluvuosina kavereiden kanssa. Silloin oli pääosassa vauhti ja uskallus. Yhdenistuttavista riimukeinuista sai aikamoiset kyydit – tai veriset naarmut, jos sattui mätkähtämään hiekkapihalle.
Kodinperustamisvaiheessa hankittiin perheeseemme keinutuoli. Siinä istuen oli mainio vauvaa ruokkia ja nukutella, samalla sai lepohetken äiti tai isäkin. Myöhemmin keinusyliin kiipesi innokkaita sadunkuuntelijoita.
Oman pihan myötä tuli kuvaan puutarhakeinu. Viimeisinä työvuosina suorastaan odotin kesää ja pihakeinua. Siihen sai työstä tultua laskea väsymyksensä, sulkea silmät ja unohtaa ihmisten huolet.
Riimukeinut ovat käyneet ahtaiksi, lapsuuskodin kaksipuoleinen sammaloituu itsekseen. Kotipihan kesäkeinu on edelleen suosittu paikka. Mummelin ja vaarin syli odottelee jo pientä keinujaa.
Esikoinen ja Nuorikko elävät liittonsa ihaninta ja mullistavinta vaihetta. Masussa sykkii pieni sydän villiä tahtia, pienet jalat potkiskelevat tarmokkaasti alkukotinsa seinämiä. Esikoisen silmät loistavat isänodotusta, Nuorikon silmissä on hellää utua, kun hän kuulostelee olotiloja masussa.
Kun kahdesta tulee kolme, nuoren parin arki muuttuu. Perheterapeutit tapaavat sanoa, että isän ja äidin parisuhde on lapsen koti. Äidin sydämen syke on vauvalle ensin tutuin. Jaksaakseen pienen kaikinpuolisen tarvitsevuuden, äiti tarvitsee isän tukea sekä hoitovastuun jakamista.
Äiti ja isä ovat lapsensa perusturvan rakentajat, heitä molempia siinä tarvitaan. Isä ei ole sivullinen, vaikka joskus siltä tuntuisi. Alusta asti vauvan hoitoon osallistuva isä luo lujan siteen lapseen. Viisaat vanhemmat valmistavat myös sisaruksia, jos heitä on, uuden perheenjäsen vastaanottamiseen.
Ja sitten vielä on suvun suuri tai pieni syli, mummit ja vaarit, tädit ja sedät. Nuoret tuskin tajuavatkaan, miten tärkeä elämänvaihe isovanhemmuus voi olla heidän vanhemmilleen. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä, iloa ja onnellisia hetkiä on odottamassa uutta pientä ihmistä.
Elämänlanka tarvitsee hyvää maata ja tukea kasvaakseen, valoa kukkiakseen
Tietokone-lehden mainio pakinoitsija Johanna Korhonen kirjoitti taannoin jutun puhelimesta. Siihen asti, kun perheen isoäidillä oli ns. lankapuhelin, kukaan ei huolestunut, jos puhelimeen ei vastattu. Mummohan saattoi olla pihalla, kaupassa, kirkkokuoron harjoituksissa tai kyläilemässä. Kun lankapuhelin vaihdettiin kännykkään, lapset ovat heti huolissaan, jos mummo ei vastaa, kirjoittaa Korhonen.
No niin, calm down, lapset. Ajatelkaa, kännykkä ei välttämättä ole mukana, kun mummo on pihallaan, kaupassa jne. Akku voi olla latauksessa tai puhelin ihan muuten vaan kotona. Konsertissa tai kirkossa puhelin on pantu toissapäivänä äänettömälle ja unohtunut siihen säätöön. Saunan lauteille ja vessaankaan mummo ei mene kännykän kanssa eikä ota sitä yöksi tyynyn alle. Ei ole välttämättä kuolema käynyt, jos mummo ei heti vastaa.
Tilanne on tietty toinen, jos mummolla muisti pahasti pätkii tai on muu sairaus, joka saattaa aiheuttaa pulmatilanteita. Varasysteemi on hyvä miettiä valmiiksi, ei tarvitse panikoida sitten, kun jotain oikeasti tapahtuu. Vanhemmassa ikäpolvessa on monen ammattitaustan ihmisiä. Osa vasta opettelee elämään kännykän kanssa, toisilla työkännykkä vain vaihtuu omaan aikanaan.
Kännykkä ei ole mummon elämän keskipiste. Soitellaan silti. Annetaan tekstareiden viuhua suuntaan ja toiseen. Mummo ilahtuu aina, kun kuulee kullanmuruistaan.
Torstaimummola on palannut kesätauolta. Minulle se merkitsee herätyskellon soimista vartin yli seitsemän. Aamun lehti jää kesken, on ehdittävä läheiselle bussipysäkille puoli yhdeksäksi odottamaan invataksia. Haemme yhdessä taksinkuljettajan kanssa mummelit kotoaan eri puolilta kaupunkia Hyvinvointityön keskukseen. Keräilyyn menee kolme varttia.
Kahdeksan ikäihmisen pienryhmään on vaihtunut kaksi jäsentä. Ryhmäläisten liikkuminen on huteraa ilman apuvälineitä, mukana on keppiä, rollaa ja pyörätuolia. Palkattu projektinjohtaja vastaa ohjelman suunnittelusta, toteutuksessa ja vanhusten apuna toimii kaksi vapaaehtoista. Olen ollut mukana projektin alusta asti.
Tänään kukin kertoi ensin sanallisesti kesänsä tapahtumista ja myöhemmin maalattiin vesiväreillä kesän tunnekuvia. Vakio-ohjelmana on aina aluksi kuulumiskierros ja verryttely ja lopuksi nautitaan yhdessä kahvia ja voileipiä. Kahdeltatoista auto tulee hakemaan ja halaus kuuluu ilman muuta kaikille lähtiäisiksi.
Huomaan kiintyneeni kovasti kaikkiin mummeleihimme. Uudet osallistujat tuntuivat solahtavan joukkoon vaivatta, porukka otti heidät lämpimästi mukaan. Olen iloinnut myös yhteistyöstä ennestään tutun projektinvetäjän ja keväällä tutuksi tulleen toisen vapaaehtoisen kanssa. Meillä on hyvä tiimi. On palkitsevaa nähdä yhdessäolon virkistävä vaikutus.
Sanotaan, että vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa. Ajatus lienee, että lyhytkin väliaika voi verottaa vanhan hyvinvointia, kun samassa ajassa lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uusia taitoja. Tässä projektissa teemme vähenemisestä taidetta. Vahvistamme oikeasti positiivisia asioita, arjen valööreja.
Elokuun lopulla kävin viimeksi äidin luona. Hänet oli otettu avo-osastolle vanhainkotiin muutamaksi viikoksi seurantaan. Sitä edelsi levottomuutta, pahoja kaatumisia palvelutalossa yöaikaan ja taas yksi sairaalareissu.
Ystävällinen nuori lähihoitaja tulee vanhainkodin käytävällä vastaan. – Äitisi on sopeutunut hyvin, on sosiaalinen, juttelee toisten vanhusten kanssa, kävelee rollan kanssa käytävällä ja tuntuu viihtyvän. Pitäisimme hänet mieluusti täällä.
Äiti ilahtuu, kun tunnistaa minut. Kohta hän jo esittelee huonettaan, osastoa, paikkaansa ruokapöydässä. Istumme rinnakkain oleviin keinutuoleihin juttelemaan. Äiti on havaittavasti piristynyt osastolla, hän ei ole yksin.
Aamupäivällä istuskelemme ulkokeinussa. On lämmintä, kaunista. Äiti kehaisee hymyillen ohikulkeville: Miun tyttöin tul käymää.. Illalla autan äitiä pesuilla ja peittelen vuoteeseen. Jutellaan, kunnes äiti nukahtaa.
Puolitoista vuotta sitten, kun kartoitimme vaihtoehtoja äidin hoitopaikaksi, tämä vanhainkodin osasto tuntui meistä äidille sopivimmalta. Omaisia ei kuultu, äiti sijoitettiin palvelutaloon. Hän tunsi turvattomuutta eikä kotiutunut.
Veli lupasi vielä kerran vedota niihin, jotka päättävät äidin kohtalosta. Tänä aamuna veli soitti liikuttuneena: nyt se on totta, äiti saa jäädä vanhainkotiin! Mikä ikinä päättäjien päät käänsi, tärkeintä on, että pallottelu on vihdoin ohi.
Tässä on kiitosvirren paikka.
|
|
