Torstaimummola on palannut kesätauolta. Minulle se merkitsee herätyskellon soimista vartin yli seitsemän. Aamun lehti jää kesken, on ehdittävä läheiselle bussipysäkille puoli yhdeksäksi odottamaan invataksia. Haemme yhdessä taksinkuljettajan kanssa mummelit kotoaan eri puolilta kaupunkia Hyvinvointityön keskukseen. Keräilyyn menee kolme varttia.

Kahdeksan ikäihmisen pienryhmään on vaihtunut kaksi jäsentä. Ryhmäläisten liikkuminen on huteraa ilman apuvälineitä, mukana on keppiä, rollaa ja pyörätuolia. Palkattu projektinjohtaja vastaa ohjelman suunnittelusta, toteutuksessa ja vanhusten apuna toimii kaksi vapaaehtoista. Olen ollut mukana projektin alusta asti.

Tänään kukin kertoi ensin sanallisesti kesänsä tapahtumista ja myöhemmin maalattiin vesiväreillä kesän tunnekuvia. Vakio-ohjelmana on aina aluksi kuulumiskierros ja verryttely ja lopuksi nautitaan yhdessä kahvia ja voileipiä. Kahdeltatoista auto tulee hakemaan ja halaus kuuluu ilman muuta kaikille lähtiäisiksi.

Huomaan kiintyneeni kovasti kaikkiin mummeleihimme. Uudet osallistujat tuntuivat solahtavan joukkoon vaivatta, porukka otti heidät lämpimästi mukaan. Olen iloinnut myös yhteistyöstä ennestään tutun projektinvetäjän ja keväällä tutuksi tulleen toisen vapaaehtoisen kanssa. Meillä on hyvä tiimi. On palkitsevaa nähdä yhdessäolon virkistävä vaikutus.

Sanotaan, että vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa. Ajatus lienee, että lyhytkin väliaika voi verottaa vanhan hyvinvointia, kun samassa ajassa lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uusia taitoja. Tässä projektissa teemme vähenemisestä taidetta. Vahvistamme oikeasti positiivisia asioita, arjen valööreja.

  • Voi, miten hienoa, että joku jaksaa tällaista järjestää. Tuo hetki voi olla monella ainoa oikea ihmisen kohtaaminen koko viikossa. Tätä lukiessa tuli mieleen, että enkeitä on vielä olemassa. Ja saahan enkelikin tästä hyvän mielen itsellekin.

    Kommentin jätti mehtäsielu · perjantaina 5. syyskuuta @ 05:58

  • Viime syksynä kun näin uutisen projektin alkamisesta, innostuin lähtemään vapaaehtoiseksi mukaan. Tuntui merkitykselliseltä olla avuksi lähellä asuville vanhuksille, kun oma äiti on matkan päässä. Monella projektiin valituista ei ole lähiomaisia tai he asuvat kaukana. Sekin tuntuu hyvältä, että on aikaa antaa luottamuksen rakentua hiljalleen. Tiedän, että kaupungissamme on paljon muitakin vastaavassa tilanteessa olevia vanhuksia. Sen ei saa antaa lannistaa, aina voi tehdä jotain, mihin omat resurssit yltää.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 5. syyskuuta @ 10:38

  • Yhä tärkeämmäksi koen sen, että jokaisella olisi edes joku kuulija. Tärkeää on myös se, että tuetaan kertojan kertomismahdollisuuksia. Tuossa ryhmässä kertoa sai monin keinoin, myös värien tunnekuvilla.
    ”Teemme vähenemisestä taidetta”. Taidatkos se paremmin sanoa!!!

    Kommentin jätti mm · maanantaina 8. syyskuuta @ 16:43

  • MM, eikö vain, että kuunteleva lähimmäinen on harvinainen aarre yleisemminkin. Meillä ihmisillä kun tuppaa olemaan sanomisen tarve, unohtuu, että toisiltamme saisimme värikkäitä lankoja ajatuskudelmiimme. Vanhusten kanssa on hyvä harjoitella ’syväkuunteluakin’, yrittää ymmärtää mistä kerrottu kokemus nousee.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 9. syyskuuta @ 16:11

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.