Elokuun lopulla kävin viimeksi äidin luona. Hänet oli otettu avo-osastolle vanhainkotiin muutamaksi viikoksi seurantaan. Sitä edelsi levottomuutta, pahoja kaatumisia palvelutalossa yöaikaan ja taas yksi sairaalareissu.

Ystävällinen nuori lähihoitaja tulee vanhainkodin käytävällä vastaan. – Äitisi on sopeutunut hyvin, on sosiaalinen, juttelee toisten vanhusten kanssa, kävelee rollan kanssa käytävällä ja tuntuu viihtyvän. Pitäisimme hänet mieluusti täällä.

Äiti ilahtuu, kun tunnistaa minut. Kohta hän jo esittelee huonettaan, osastoa, paikkaansa ruokapöydässä. Istumme rinnakkain oleviin keinutuoleihin juttelemaan. Äiti on havaittavasti piristynyt osastolla, hän ei ole yksin.

Aamupäivällä istuskelemme ulkokeinussa. On lämmintä, kaunista. Äiti kehaisee hymyillen ohikulkeville: Miun tyttöin tul käymää.. Illalla autan äitiä pesuilla ja peittelen vuoteeseen. Jutellaan, kunnes äiti nukahtaa.

Puolitoista vuotta sitten, kun kartoitimme vaihtoehtoja äidin hoitopaikaksi, tämä vanhainkodin osasto tuntui meistä äidille sopivimmalta. Omaisia ei kuultu, äiti sijoitettiin palvelutaloon. Hän tunsi turvattomuutta eikä kotiutunut.

Veli lupasi vielä kerran vedota niihin, jotka päättävät äidin kohtalosta. Tänä aamuna veli soitti liikuttuneena: nyt se on totta, äiti saa jäädä vanhainkotiin! Mikä ikinä päättäjien päät käänsi, tärkeintä on, että pallottelu on vihdoin ohi.

Tässä on kiitosvirren paikka.