Elokuun aamuna kuljen pellon piennarta Lapsuusmaalla. Kypsä vilja kahisee kevyessä tuulessa. Pilvien lomasta pilkahtavassa valossa olki kuultaa kultaisena. Pelto odottaa, entisen ladon kokoinen leikkuupuimuri on valmiina työhönsä.

Milloin katosi tummahirsinen riihi pellon poskelta, yritän muistaa. Tuolla se oli, ovi matala, kynnys korkea, nurkassa muurattu tulisija. Syksyn tuloon liittyi maisemassa leijaileva riihen tuoksu; sekoitus savua, tähkää, olkea.

Riihen sijaan rakennettiin lautaseinäinen puimala. Sisällä jyskivähampaista puimakonetta pyöritti kiihkeästi tykyttävä moottori, leveän hihnan metalliset hakaset läiskähtelivät vauhtipyörillä. Auringonkiilassa kimalsi pöly.

Kuivuri humisi maisemassa viikon, toista. Vilja tuotiin pulleissa säkeissä aittaan odottamaan myllymatkoja. Uutisen tuoksu lehahti kasvoille, kun pienen tytön käsi sukelsi kainaloa myöten säkkiin tunnustelemaan jyviä.

Äänistä ja tuoksuista on jäljellä enää häivähdyksiä muistin tiedostoissa. Rakennukset on jo aikaa sitten purettu. Korjuukoneet ovat kasvaneet kokoa ja muuttuneet muodoltaan.  Aitan tilalla on valtava viljasiilo, jonne käsi ei enää ylety.

Pelto vain on yhä sama. Sukupolvesta toiseen on löytynyt joku, joka on jatkanut isien työtä, muokannut maan, kylvänyt viljan ja korjannut sadon. Talo on peltoa nuorempi, isäntä taloa. Viiri katolla kertoo sadat vuodet.