Kesä on otollista pokkariaikaa, kevyet nidokset sopivat mainiosti mökeille ja matkoille mukaan. Pokkarit eivät välttämättä ole silti heppoista luettavaa. Kannattaa silmäillä takakansi ja vähän muutakin pokkaria valitessaan. Hyvä tarina ei muutu huonoksi pokkarihyllyssäkään. Siinä mielessä lienen ikinaisellinen lukija, että mielestäni hyvää pokkaria huumori ja romantiikanripaus maustaa paremmin kuin murha.

¤ Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä, Tammen Loistopokkari, 2003

Kun olen himoinnut tutustua Itkoseen kirjoittajana, osui tämä kirja sopivasti toukokuista junamatkailua ryydittämään. Tämä ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä pokkarikamaa; Itkosen tyyli on vakava ja tässä kirjassa aihekin. Tarina kertoo mormoninuorukaisten tulosta hiljaiseen suomalaiseen pikkukaupunkiin lähetystehtävään. Itkonen kertoo kahden erilaisen nuoren miehen kohtalonkäänteistä vieraassa maassa ja kulttuurissa. Taustoitus on vahvaa, jopa niin yksityiskohtaista, että tulee mieleen, onko kirjoittajalla omaa kokemusta mormoniuskonnosta. Kirjan romantiikka on kiellettyä ja uhanalaista, vaikka onkin vahvasti juonessa mukana alusta asti. – Kiinnostava kirja.

¤ Tuomas Vimma; Toinen; Otavan Seven-sarjaa, 2005

Vimman kirjan nimi esikoisromaania seuranneena on myös julkaisun järjestysnumero. Pakko tunnustaa, etten ole lukenut Kusti Miettisen (alias T. Vimma) esikoista ja luulenpa, etten tartu siihen tämän jälkeenkään. Kirjoittajan tyyli on kevyttä, hulvatonta teiniläppää, joka pyrkii hieman horjahdellen esittämään aitoa stadin slangia. Teksti pursuu testosteronista nuorimiesenergiaa ja brassailee räävittömästi kyseiseen kulttuuriin kuuluvilla kliseillä. Jos tämä olisi oikeasti jonkun ihmisen elämän kuvausta, olisi syytä olla vakavasti huolissaan päähenkilön maanisesta siivousvimmasta ja maailmaanmahtumattomasta egosta ja toisen päähenkilön huumeongelmasta. Kriitikko Antti Majander sanoo osuvan tyhjentävästi: ”sonnifantasiaa” ja kollegansa Tommi Aitio: ”aika rasittavaa luettavaa”. Harvinaisen samaa mieltä.

¤ Salme Kananen; Punaiset revontulet; omakustanne, 2008

Tämä mummoprojektimme kesäinen ’kiertokirja’ on kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu lyhyt omaelämäkerrallinen sota-ajan tarina pienen tytön kasvu- ja evakkotiestä. Pohjois-Karjalan itäinen murre sointuu rikkaasti ja paikallisen maaseudun elämäntapa tulee elävästi kerrotuksi. Tarinassa kuvataan kipeitäkin kokemuksia, silti jää positiivinen ja valoisa tunnelma. -Tarina saa lukijan mukaansa ja mielenkiinto säilyy töksähtäen tulevaan loppuun asti. Nimi ei ehkä ole onnistunein mahdollinen; ’punaiset revontulet’ liittäisi mielessään pohjoisiin maisemiin, mutta nimi viittaakin sotavuosiin Karjalassa.

¤ Inger Frimansson; Varjo vedessä; suom. Anu Tukala; Like, 2008

”Paras ruotsalainen rikosromaani 2005” lukee pokkarin kannessa. Suomeksi on menossa toinen painos. Tämä kirja on sitä harvinaisempaa lajia, jossa poliisi tai etsivä ei ole rikosjutun pääosassa, vaan ihmiset, joilla on tavallisennäköinen elämä ja syynsä toimia siten, että kiinni jäädessään saisivat rikostuomion, mutta eivät jää kiinni. Ruumiita löytyy, mutta kuolema naamioituu milloin selittämättömäksi, milloin vahingoksi. Kirjoittaja osaa kutoa tiuhasilmäisen jännitysverkon, jossa lukijakin joutuu pyristelemään ahdistuneena niin kuin päähenkilöt elämänsä kuvioissa. – Ei ollut rentouttavaa eikä viihtyisää luettavaa, pikemminkin pihdeissään pitävän kamalaa.

¤ Marianne Fredriksson; Anna, Hanna ja Johanna; suom. Laura Jänisniemi; Otavan Seven 1998, 2.painos 2007

Kolmen sukupolven naiset -teemaa olen lukijana harvoin näin vetovoimaisena kohdannut. Tarina sijoittuu Ruotsin Taalainmaalle ja Göteborgiin ja alkaa lyhyellä johdannolla Annan äidin Johannan viimeisistä vaiheista, mutta siirtyy pian kuvaamaan 1870-luvulla syntyneen isoisoäiti Hannan elämäntarinaa. Välinäytöksenä palataan hetkeksi Annan elämään, mutta paneudutaan kohta Hannan nuorimman tyttären, 1902 syntyneen Johannan elämänvaiheisiin. Annan tarina kulminoituu viimeisessä, loppunäytös-osassa, joka myös vetää yhteen Annan tyttärien ja esiäitien sukupiirteiden vahvat juonteet. – Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea tämä kiehtova sukutarina juuri tänä kesänä. Se antoi ajateltavaa ja näkökulmia monen sukupolven matkalta äitien ja tyttärien suhteista sekä heidän miehiään yhdistävistä piirteistä. Jos jotain kritiikkiä sanoisi, niin kompositio alku-, väli- ja loppunäytöksineen oli hiukan sekavanoloinen ja hyppelehtivä.

” Mihin minä tällä kolmen naisen elämään tekemälläni matkalla pyrin? Löytämään tien kotiin? Siinä tapauksessa epäonnistuin. Mitään kotia ei ollutkaan. Tai sitten sitä vain ei enää löytynyt, ainakaan sen tien varrelta, jonka minä valitsin. Kaikki oli niin opaljon monimutkaisempaa ja ristiriitaisempaa, suurempaa ja synkempää kuin lapsi oli koskaan osannut aavistaakaan. En edes tiedä ymmärränkö nyt yhtään paremmin. Olen kuitenkin oppinut paljon enkä hitossa aio tehdä niin kuin sinä, äiti, antaa periksi, kun totuus pirstoutuu tuhanneksi totuudeksi.”

¤ Ian McEwan; Rannalla; suom. Juhani Lindholm; Otavan Loistopokkari, 2007

Edwardin ja Florencen hääyön tarina 1960-luvulle sijoitetussa menestysromaanissa oli ehdokkaana Booker-palkinnon saajaksi 2007. Tosin palkinnon vei toinen kirjailija, mutta McEwanin romaani on suomennettunakin jo ehtinyt neljänteen painokseen. Tarina kieppuu yhden ja saman hääyötragedian ympärillä rantahotellin sviitissä. Takautumina kertoja valottaa tapahtumien alkutahteja ja päähenkilöiden taustoja niin, että lukija ymmärtää miksi niin käy kuin käy. – Omalaatuinen ja kiehtova tarina, vaikka jossain vaiheessa jo ehdin tuumia, että nämä eivät kuunaan pääse puusta pitkään, sen verran perusteellisesti päähenkilöiden ajatuksissa ja tunteissa möyritään.

” Hän kuuli jonkinlaisen tasaisesti nousevan äänen, ei askelittain kohoavan niin kuin sävelasteikossa, vaan hitaan glissandon, joka ei kuulostanut sen paremmin viululta kuin ihmisääneltäkään tai ehkä se oli jotain siltä väliltä – joka tapauksessa se kohosi kohoamistaan sietämättömän hitaasti, mutta pysyi itsepintaisesti kuuloalueella. Se oli ihmisviulu ja kuulosti siltä kuin se olisi yrittänyt kertoa jotakin tärkeää vokaalein ja suhuääntein, jotka eivät muodostaneet sanoja, vaan toimivat alkeellisemmalla tasolla juuri ja juuri merkityksiksi kehkeytymäisillään. ”

¤ Leena Lander; Tummien perhosten koti; 10.p.Tammi 2008 (1.p. 1991)

Tästä teoksesta Lander on kahminut lähes kaikki kirjallisuuspalkinnot tai vähintään ehdokkuudet 1990-luvulla ilmestyttyään. Keväällä oli tarkoitukseni mennä katsomaan kirjasta tehty elokuva. Se jäi tekemättä, niinpä oli hyvä lukea tarina alkuperäisenä ja muodostaa mielikuvat itse. Lander kutoo todella taitavasti tiheätunnelmaisen verkon poikakodin elämästä. Pääosassa on milloin eräs pojista, milloin hänen kasvattajansa, työlleen intohimoisesti omistautunut Herra Seebaot ja tämän perhe. Poikien kovalla kohtalolla ei mässäillä vaikka epäilystä ei jää miksi he ovat Saaressa. Tarina on vahva, tavallaan surullinen, myös omalla tavallaan valoisa. – Pidin kovasti kirjasta – tämä on niitä, jotka pitävät imussaan eivätkä jää lojumaan keskeneräisenä.