Ensimmäinen kesäviikko on ollut tunteiden ja tapahtumien pyörteitä. Olen havainnut suojausten hiljalleen murtuvan. Itku on ollut herkässä. Ehkä tämä on jokin vaihe ennakoivan surun matkalla. Näihin päiviin asti asti olen voinut melko tyynesti keskustella äidin tilanteesta. Tiivis yhteys sairaalaan on tavallaan pakottanut pysymään koossa, että jaksaa kysyä järkeviä ja ottaa vastaan tietoja äidin voinnin muutoksista.
Toissapäivänä hoitaja sanoi, että äiti oli kaatunut osastolla, päähän tulleet haavat oli ommeltu ja olkapää kuvattu ja että hän saa olla osastolla ensi viikolla tehtävään ultraäänitutkimukseen asti. Eilen äiti siirrettiin takaisin palvelutaloon. – Lääkärin mielestä hänen tilansa ei vaadi enää sairaalahoitoa, oli selitys.
Nyt äiti on taas aivan sekava, itkee ja kysyy lakkaamatta missä hän on. Sydämen vajaatoimintaa helpottavaa lääkitystä on lisätty ja kipuilua hoidetaan kolmen päivän välein vaihdettavalla laastarilla. Lääketieteellisestä näkökulmasta siirtopäätös on varmaan oikea, mutta muistamattoman, kipuilevan, sekavan ja kaatuilevan vanhuksen asuminen palvelutalossa ei tunnu enää oikealta.
Pihamme ruohossa niittyhumalan siniset kynttilät loistavat lohdullisina. Lavendelipensaan hopealehdet ja lilansävyiset kukinnot tuoksuvat lempeästi isossa ruukussa, jonka reunaa valuu globelian valkoinen kukkapilvi. Saponarian sormenpäihin ovat puhjenneet vaaleanpunaiset kukkatähtöset. Seinustalle istutin kolmannen jalokärhön. Liljojen nuput paisuvat.
Äidin ikkunan takana nurmikolla omenankukkalunta.
Pissismummon kouraan osui päivänä muutamana muuan akkainlehden alkutalven numero. Siinä kyseltiin lukijoilta tunnistavatko nuo itsensä aikuisnaisen 11 kategoriasta, jotka lehden mukaan ovat: boldis, deme, entsy, kovari, liris, mudis, mummo, pomo, rouva/täti, nyyhky ja villi.
Pissismummo tietysti oitis tutkimaan mummokategoriaa. Näin lehti siitä: ”Mummot eivät ole vanhoja. Mummous on elämänasenne. Mummot eivät lipitä lattea vaan juovat kunnon kahvia. Mummot ovat aliarvostettu hyväntekijöiden joukko. Osa mummoista kitkeröityy ja alkaa etuilla jonossa.”
No jopas sattui. – Juuei, ei ole vanhoja, ei tosiaankaan eikä varsinkaan omasta mielestäns. Hähää. Ja elämänasenne nimenomaan, tuumi Pissismummo naurunkureet kurtullaan. – Eikä lattee missään nimessä, kunnon kahvia olla pitää, kuumaa ja tömäkkää, minkä tuoksukin jo höristää sieraimia.
Löytyipä toinenki käypä kategoria mainitusta kasasta. Se, joka etsii avaimia, lukulaseja, kännykkää ja pinnistelee nimien kanssa. Joskus pitää nimi panna oikein hakuun ja saattaapi kestää hiukkapiukka ennenko putkahtaa kuuru piilostaan. – Mitäs, on kuulkaa emolevylle dataa jo kertyny, Mummo puolusteleiksen.
– Saattaapi sitäpaitti muutes olla vielä ihka oma kategoria pissismummoille, tuumii tämä silmät sirrillään. – Yhtaikaa haikee ja ilonen, vaikee ja silonen, naisellinen ja narjakka, kiltti ja kipakka. Vai mitäs sanotten.
*
PS. Pari päivää myöhemmin. Pissismummon Poikakaveri, tuo tekniikan ikuinen ihmemies, opasti (erittäin hienovaraisesti, hihii) Mummoa levyasioissa. Että ei ole kuulemma emo- vaan kova-, se mihin dataa kertyy. Että kuulemma kova- puolestaan istuu emo-ssa. Ja toi hän kaappiens uumenista nähtäväksi sekä emo-n että kova-n. Oh, kuin kaunis tuo kova- onkaan! Pissis halusi heti pöydällens ihailtavaksi kaappien kauneimman kova-n! Siinä se nyt nauttii ihailua ja arvostusta aamusta iltaan. Jo vain Mummon ny passaa!
Toukokuun viimeistä lauantaita juhlistimme Turun reissulla. Sää oli mitä parhain ja tungos oli toisaalla meidän reiteiltämme. Kaupungilla on kauneutensa kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisen viehättävä Turku on kesällä, kun vedet ovat vapaana ja vanhat lehtipuut viheriöivät.
Minulla ei ole tunnesiteitä Varsinais-Suomen suuntaan, Toisella on muistonsa Paimiosta, jossa asui muinoin yhden talven diplomityötään tehden. Turku on meille kaupunki muiden joukossa, aina positiivisesti koettu paikka, jossa olemme vapaita poimimaan rusinat pullasta kuin kuka tahansa turisti.
Wäinö Aaltosen museo on yksi vakiokohteeni. Tällä kertaa se tarjosi upean ja puhuttelevan kokonaisuuden herkkiä valokuvia, jyhkeitä veistoksia ja ikivanhaa afrikkalaista kulttuuria. ’Maailman ihanin tyttö’, kuvattuna voimaa ja herkkyyttä, värejä ja vuodenaikoja uhkuvassa maisemassa, sykähdytti.
Harry Kivijärven keräämien afrikkalaisveistosten kooste kirvoitti keskinäisen ajatustenvaihdon taiteen alkuperäisen käyttöluonteen muuttumisesta arvokaupan kohteeksi. Kivijärven omat kiviveistokset tuntuivat tutkivan materian ja liikkeen suhdetta. Helsingillähän on oma Kivijärvensä ydinkeskustassa, presidentti Paasikiven muistomerkki, jota kutsutaan lempinimellä Alli ja Kusti.
Olen ollut joskus Ruissalossa kylpylöimässä, mutta käynti kasvitieteellisessä puutarhassa oli ensimmäinen meille molemmille. Inspiraation antoi Haavetar, joka usein on maininnut ja kuvannut blogissaan paikan kasveja. Tuttua ja eksoottista kukkailoa saa kokea kesäaikaan sekä ulkona että sisällä. Viihdyimme, vaikka varoituksen sana onkin sanottava paikan nuhjuisen kahvion sämpylöistä. Huh!
Ihanat tulokahvit sekä myöhemmin lounaan nautimme Aurajoen rannalla. Erityisesti tykästyimme ravintola Mamin hyvään palveluun ja herkulliseen ruokaan. Valitsimme listalta pariloitua lohta, parsaa ja korvasienikastiketta sekä vaniljaliemessä marinoitua raparperia jäätelön kera. Nam!
Herkkuaterian ja antoisan päivämme päätteeksi vanhan Tuomiokirkon ehtookellot saattelivat meitä kotimatkalle.
On jotain mitä vuosisatojen melske ei ole murentanut ja jotain mikä puhkeaa joka vuosi uudelleen
Huomenna tuhansissa kodeissa on juhlan tuntua, ruusujen tuoksua ja kauniisti katettu pöytä herkkuineen. Kouluissa lauletaan Suvivirttä ja esitetään herkistäviä ja huvittavia ohjelmanumeroita. Vanhemmat noutavat lomasta hullaantuneet lapsensa ja koulunsa päättävät nuorensa suvun keskelle juhlittaviksi. Onnea kaikille ja ihanaa kesää!
Sukellan hetkeksi kuva-albumeihin kutsuakseni menneiden vuosien muistot esiin piiloistaan. Hetkestä tulee äkkiä tunti ja toinen. Naurattaa ja itkettää, hyvään mieleen ovat sulaneet kaikki harmitkin. Mikä huikea määrä perhe-elämän rikkaita kerroksia, juhlaa ja arkea kuviin onkaan tallentunut. En koskaan, en mistään hinnasta antaisi niitä muistoja pois.
Liehukoot liput suvituulessa, on juhlailon aika!
Ei kuulkaa keski-ikäiset ja vanhat ole ainoita, joihin nostalgia puree. Uutisissa nuori ihminen sanoi tv-toimittajalle odottaneensa 24 vuotta KISS-yhtyeen konserttiin pääsemistä. Niitä faneja taisi olla meilläkin poikien ala-asteaikoina. Joka sukupolvella ja yksilölläkin on omat nostalgian merkkipaalunsa.
On kotipuuhia, jotka ovat odottaneet vuoroaan vuosikymmenen. Eilen tsekattiin vanhojen älppäreiden ja kasettien röykkiöt. Videokasetteja ei onneksi paljon enää ollutkaan, mutta pikku nauhurin muinaista soittokamaa heivattiin jätesäkillinen. Rakkaita älppäreitähän ei voi heittää pois, niitä jopa kuunnellaan aika ajoin. Raivattiin niille uusi paikka kaapinovien taakse.
Nostalgia puree kovaa. Oli tosi vaikeaa hylätä vanhat Beatlet, Hectorit, Katri Helenat sun muut ikimuinaisilla automatkoilla puhki soitetut kasetit. Löytyi radion sinfoniaorkesterin konserttiäänityksiä, aikanaan ainutlaatuisia solistiesityksiä, laulu- ja viulukilpailujen tallenteita 1970 ja -80-luvulta – säkkiin vain kaikki.
Lumipalloefektin sai aikaan tv- ja musiikkilaitteiston uusimisprojekti. Toinen on kypsytellyt valintoja ja tehnyt tinkimättömiä laatuvertailuja insinöörin sisulla. Viime viikolla poissaollessani vyöry oli lähtenyt liikkeelle televisiosta ja jatkuu radioon ja vahvistimiin. Entiset laitteet lähtevät kiertoon ihan käyttökuntoisina.
Haikeutta! Ensimmäiset itse hankitut EP-levyt, Beethoovenin Kuutamosonaatti ja Marian Anderssonin laulama Schubertin Ave Maria… niitä veivattiin veljen kanssa 60-luvun alussa Lapsuusmaalla. Kehitys on kulkenut huiman matkan ja hetken päästä cd-levystökin on antiikkia. Blu-ray disc player ei enää muinaisia soittele.
Ah iloa eilisen ikkunanpesun tuloksesta ja väsymyksestä aherruksen jälkeen. Illalla saunan löylyissä lämmiteltyä selkää siveli Toinen ruususaippuan tuoksuvalla vaahdolla ja pesuaineen kuivattamia käsiäni hoitelin yrttivoitein. Valo suorastaan säihkyy huoneissa.
Aamulla räiskähti riita. Mitä mitättömämpi aihe, sitä sihakammin salamoi. Pitää harjoitella tätä arkista yhteiseloa, sillä Toisen viikkolaskurissa on enää nelisenkymmentä pykälää eläkepäivien alkuun. Rauhaisat ja omaehtoiset arkipäiväni ovat ensi vuonna ohi ja muutos kourii.
Kyllä sanallinen räiske aina viikon mökötyksen voittaa. Räiskähdyksiä tarvitaan aika ajoin puhdistamaan keskinäistä ilmastoa. Akanilma menee ohi suunnilleen saman tien, ukonilma pienellä viiveellä. Opittu on: parasta on sallia toinen toisensa olla hetki rauhassa räiskeen tauottua.
Suhteen loputtomasta setvimisestä on luovuttu. Sovinnon löytää pieninkin keinoin, jos molemmat sitä tahtovat. Anteeksi annetaan puolin ja toisin, vaikka pyynnöt ovat joskus tiukassa.
Olen päätynyt systeemiin: hankin runoteoksista valittuja ja koottuja kotihyllyyn ja lainaan uutuuskokoelmat kirjastosta. Systeemi on tilankäytöllisesti edullinen ja kustannustehokas. Kymmenen tai kymmenien vuosien perspektiivi paljastaa kiinnostavasti myös runoilijan kehityskaaren. Klassikkoteosten pariin on mukava palata aina kun tuntuu siltä. Uutuuksia lainaten taas seuloutuvat mielenkiintoiset runoilijat seurantaan.
Viimeksi olen lukenut Pentti Saaritsan ja Lars Huldénin koottuja. Saaritsan Pohjakosketus sisältää kirjailijan itse valitsemia runoja 17 kokoelmasta 30 vuoden ajalta. Kirja on julkaistu menneen vuosituhannen viime metreillä, joten kolmen viimeisimmän kokoelman runot eivät ole valinnassa mukana. Huldénin kootut, Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus, sisältää runoja peräti viidenkymmenen vuoden ajalta. Kirjailijat liittyvät toisiinsa sikälikin, että Saaritsa on suomentanut Huldénin runot.
”Niin kauan kuin soi tämä Voces intimae / minulla on siis koti. Aski, jossa pari tikkua jäljellä / on minulle hopeasytytintä omempi. / Taksi on aina tarpeeksi yksityinen auto. / Ostaminen ei kuulu kotikunnailleni. / Pukuni on ensimmäinen johon mahdun, / kengät ensimmäiset tarjotut. / Tumppi ja luopuminen / mieluummin kuin merenvahapiippu. / Huonetta en rakenna mutta vuokran / maksan kuin huomaamattani. / Sillä koti on: / voces intimae. ”
(Saaritsa, Tritonus 1976)
Pentti Saaritsa on yhteiskunnallisesti orientoitunut runoilija. Kiinnostuin hänen runoistaan 1970-luvulla. Maailma sykkii ja soi Saaritsan runoissa, mutta ne avaavat myös yksityistä mielen maisemaa ja tuntoja herkästi. Viehätyin runoissa vilahtelevista viittauksista, jotka paljastavat syvällisen musiikki-ihmisen ja yksinkertaisen elämäntavan ihanteet. Runoilija on maailmanmatkaajana tallentanut tuokiokuvia 1970-luvun Sarajevosta ja Kataloniasta, Afrikasta, latinalaisesta Amerikasta. Saaritsa on myös palkittu, nimenomaan Pablo Nerudan runojen käännöksistä.
”Hän on päivän leikeistä väsynyt. / Hän päättää ruveta nukkumaan. / Hän painaa pään veljensä reittä vasten / ja veli painaa pään hänen reidelleen. / Vain muutama pikku liikahdus / ja mukavin asento on löytynyt. / Hän vetää päällensä sanomalehden / ja veljen päälle toisen: / lauantai päivän El Tiempo -lehden, / paksun ja lämpimän. / Sitten hän sulkee silmänsä, / tunnustelee vielä että veli on siinä, / ja veli, viisivuotias, unessa jo/ haparoi pienellä kädellään, / varmistaa vielä että veli on siinä. / Sitten ovat molemmat unessa jo. / Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti. – -”
(Saaritsa, Muistoja Bogotásta kokoelmassa Mitä näenkään 1979)
*
Lars Huldénin runot tuntuvat ensi lukemalta helppolukuisilta ja ehkä kesyiltäkin. Tarkempi perehtyminen avaa runoista sisäkerroksiin piiloutuneita merkityksiä ja löytyy mukavan professorimaista, kuivaa huumoria. Runot ovat usein eeppisiä, tarkastelevat vinoista kulmista elämän ilmiöitä ja zoomaavat yllättäviin yksityiskohtiin. Mitä pitemmälle luin sitä enemmän pidin. Tulin ajatelleeksi, että runoilijalla kuten laulajalla, on äänessään oma sointi ja tunnistettavat vivahteet. Huldénin ’äänen’ kuvittelee tunnistavansa ja yllättyy yhä uudelleen.
”Minun elämäni kului Reykjavikissa. / Kahdennestakymmenennestä ikävuodestani / kolmanteenyhdeksättä / minä kirjoitin joka päivä runon / Esja-vuoresta. / Se joka lukee kokoelman saa havaita / että vuori on kaltaisensa. / Niinhän se on. / Niinhän se on kaiken laita. / Kyyneljuovat Esjan kyljillä / – ihmiskunnan kootut itkut. / Ah ei. Ihmiskunnan itkun määrä on suurempi. / Paljon suurempi. ”
(Huldén, Matkarunoja 1976)
*
”Kaikki oli paljon paremmin ennen. / Kesätkin olivat parempia / maalla. / Lehmät kulkivat laitumella / ja sontivat. / Sonnassa mässäilivät sontiaiset. / Leudosssa illassa kuuli kun ne surisivat / lentäessään läjältä toiselle, / nämä suvi-illan runoilijat. ”
(Huldén, Sommardikter, 2005)
– No, kaikella kans se joutuu ihmisen laps leipäns tienaamaan, tuumaili Pissismummo tokeennuttuaan sääntömääräisestä vierailustaan suuhygienistin nojatuolissa. Miten hammasrivin plakinpoistoaskare voi olla kenenkään toivelistalla, sitä ei moni ymmärrä.
Tuoli oli mukava, ei sillä, vaan ei siinä osaa asiakas rennoksi heittäytyä, vaikka taustamusiikki kuinka korvaa hivelee. Nääs hammastarhatyöläinen ei hivele, pikemminkin karskuttaa ja nirskuttaa, kaivelee ja jyystää niin että veri vain ikenistä parskuu. Mahtaa olla vampyyrimäinen näky, onneksi itte ei näe.
Oivoi, kyllä tuli Mummolle ikävä helläkätistä ja empaattista tohtoriaan, joka ennen muinoin tämänkin puuhan hoiti muun tähdellisen kalustonkorjailun ohessa. Meni nimittäin tämä hän muuttamaan kätösensä toiselle paikkakunnalle, luuliko sieltä parempaa korjattavaa löytyvän, peijakas.
Kolmen vartin puuha oli ikävä, hinnakas eikä miksikään iloksi kenellekään. Pitääkö tämmöistä Mummon sietää? Ja kahdesti vuodessa muka, jos aikoo omat hampaansa pitää. Aikoopa hyvinkin, mutta kerta vuodessa saa kyllä riittää.
Ennen hedelmää on kukka – nuppu oksassa, oksa puussa, puu juurillaan maassa, maa…
|
|
