Äiti on edelleen sairaalassa. Yövyin tällä kertaa käydessäni äidin asunnossa. Palvelutalossa oli hiljaista, kun kaksi neljästä vakituisesta asukkaasta on sairaalassa. Äitienpäiväruusut loistivat kauniisti yhä, ehkä niitä on käyty hoitamassa. Ikkunan takana oli omenapuu kukassa.
Mietin surullisena, tunteeko äiti elämänsä loppuun asti olonsa vieraaksi ja yksinäiseksi. Tututkaan tavarat eivät tee kotia, kun tutut ihmiset, oma piha ja ikkunasta näkyvät naapuritalot puuttuvat. Muistin katoaminen alkoi, kun isä kuoli. Muutto kotoa palvelutaloon vei viimeisenkin tuen muistilta.
Sairaalavuoteella äiti näytti riipaisevan pieneltä. Kun ilmaannuin siihen, hänen kasvonsa valostuivat aidosti ja puhkesivat hymyyn. – Sie tulit! Miun tyttöin! Se tuntui tosi hyvältä. Äiti osaa myös esittää herttaista, tämä ei ollut sitä. Olen oppinut tunnistamaan näitä vivahteita.
– Ol se hyvä, ko myö viel nähtii, äiti sanoi hyvästellessä. Poski oli pehmeä ja lämmin. Junan kiitäessä kotia kohti ajattelin omenapuun kukkia, valkeita kuin äidin hiukset.
Arki valuu käsistä jonnekin, on kuin ei olisi mukana. Ajatuksissani huomaan palaavani tuon tuostakin äidin luo sairaalaan. Nyt pitää vain suostua käymään pieniä päivän matkoja. Odottaa, toivoa.
Otin haran ja kävin perennapenkissä. Ihanaa uutta kasvua kaikissa viime syksyn istutuksissa! Hennonpunervat tulppaanit ovat avautumassa. Aidan vierustalla syreenin kukkatertut ovat isolla nupulla.
On paljon mistä kiittää ja iloita, kuitenkin.
Sunnuntaihesarin kolumnisti Annamari Sipilä tarttui räväkästi Kätilöliiton asiantuntijoiden aloittamaan synnytyskeskusteluun. Synnytyskipujen lääkintä on puhuttanut ammattiväkeä sekä äitejä vuosikymmenet. Nyt ihmetellään, eikä syyttä, kun jo viidennes ensisynnyttäjistä saa esikoisensa keisarinleikkauksella. Onko syntymästä tulossa oikeustoimi?
”Jos keisarinleikkaukset leimautuvat turhiksi ja niihin turvautuvat naiset itsekkäiksi, on lähdetty vaaralliselle tielle. Seuraava askel on evätä yhä useammalta naiselta oikeus keisarinleikkaukseen. Ja turha kuvitella, että tilalle tarjotaan lisää tukea, terapiaa ja kivunlievitystä synnytyspelosta kärsiville. – – Tulevat synnyttäjät, älkää antako madonnaidyllien ja juhlapuheiden hämätä. Synnyttäminen on kovaa talouspolitiikkaa. kyse on teidän omien verorahojenne käytöstä.” – Näin Annamari Sipilä.
Naisen elämään alkuaan luonnollisena kuulunut elämän jatkamisen tehtävä on tässä maailmanajassa ja länsimaisessa kulttuurissa muuttunut. Raskaus ja äitiys saatetaan kokea häiriötekijäksi, joka sotkee naisen ammatillisen urakehityksen. Käsitys oman ruumiin koskemattomuudesta horjuu. Vastuu pelottaa, siinä sekin, millaiseen maailmaan lapsensa tuo.
Raskaus ja synnytys koskettaa useimpia naisia jossain elämän vaiheessa. Raskaus voi yllättää epämiellyttävästi tai olla toivottu. Raskaaksi tuleminen saattaa olla vaikeaa, pettymyksiä tulee ja toivo hiipuu. Lapsettomuus voi olla kipeä kohtalo naiselle, joka haluaa äidiksi. Onnellisesti odottavallekin tieto on lisännyt tuskaa; ensisynnyttäjällä on mielessä monia pelkoja ja epävarmuutta.
Pelko ennen kokemattoman edessä on luonnollista ja normaalia. Pelkoon ei kuole, kuten ei synnytyskipuunkaan. Kivutonta syntymääkään ei ole, sillä kipuaistimuksella on synnytyksessä oma tärkeä tehtävänsä. Ammattitaitoiset hoitohenkilöt ovat synnyttäjän turvatakuu, valmennettu isä tai apuemo henkinen tuki.
Medikalisaatio, luonnonmukaisen lääketieteellistäminen, koskee sekä syntymää että kuolemaa. On tilanteita, joissa äidin ja syntyvän lapsen terveyden takia on välttämätöntä tehdä keisarinleikkaus, silloin se myös tehdään. Synnytyskipuja on myös mahdollista lievittää lapsen tilannetta vaarantamatta. Lääketieteen avusta voi olla vain kiitollinen.
”..ei kukaan voi välttää kipua ja elämän virrassa vain lipua…” laulavat teräsbetonimiehet, jotka ratsastavat omia teitään. Kuka kirjoittaisi laulun rohkeista naisista, jotka synnyttävät ja lapsista, jotka saavat syntyä.
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen siunattuna elämässä ja kuolemassa
Viimeksi kun soitin, äiti hengitti vaikeasti ja valitti kipua selässä. Tänään puhelimeen ei vastattu. Sain tietää, että äiti oli aamulla viety lääkäriin ja otettu saman tien osastolle.
Pakkaan laukkua lähteäkseni aamujunalla sinne. Viestitän niille, joiden kanssa olen jotain sopinut, kerron pojilleni mikä on tilanne. Nyt mennään matalalla ja pienesti.
Luonnonkatastrofien järkyttämässä Aasiassa etsitään mahdollisuuksia jatkaa elämää hävityksen ja kuoleman keskellä. Vähän tässä nyt on sanoja, huokauksia vain.
Mietin vapaaehtoistyön keskuksen kautta tietoon tullutta ystävän tarvetta. Iäkäs rouva on yksinäistynyt kotiinsa ja kaipaa kipeästi vuorovaikutusta. Hissittömän kerrostalon yläkerroksesta on rollaattorin kanssa hankala lähteä minnekään, vaikka alaovelta haettaisiinkin.
Ajattelen, että uudelle ystäväsuhteelle tarvitaan tilaa, sen pitää sopia siihen elämänkuvioon, mikä itsellä on. Kokemukseni on myös, että jos arjessa on liian paljon samaa, se alkaa rutinoitua, käydä työstä. Minulla on yhä äiti lapsuusmaalla ja projektiryhmän mummelit täällä joka viikko.
Muistan kiitollisena Helliä, jonka ystävä sain olla aina hänen kuolemaansa asti. Vanhusystävä on kuin lapsikin, kun hänet kerran ottaa sydämeensä, hän on siellä loppuun asti. Ystävää ei jätetä.
Helluntaikirkossa oli hyvä tunnelma. Penkkien päihin oli sommiteltu sievät vihreävalkoiset kimput. Ristikulkue, kuusi kynttilää, alttarin punainen antependium, liturgin kasukka ja pappien stolat muistuttivat juhlapäivästä. Aamuauringon valo leikki somasti reliefin laskoksilla.
Esipaimenetar piti selkokielisen ja syvällisen saarnan Pyhästä Hengestä. Urkujen sointia ja virsilaulua raikasti ja juhlavoitti trumpetti. Väkeä oli toistasataa, nuoria perheitä lapsineen ja isoäiti-ikäisiä tavallista enemmän kirkkokansan joukossa. Seurakunta elää.
Kaikille naisille äitiydestä riippumatta annettiin ruusu kirkosta lähtiessä. Yllätyin haikeansävyisistä fiiliksistä kotiin palatessa. Tajusin tunteen liittyvän kahdenkymmenen kevään työmatkoihin. Kirkkokatua reunustavat kukkia ryöppyävät spireat ja valkohuntuisena hulmuava tuomipuu, kotikatua kevätvihreät koivut. Raikkaina kevätaamuina työmatkapyöräily oli juhlaa.
Mietin, tuleekohan minusta vähitellen noin-kerran-kuussa-kirkkovieras. Jos tulee, siitä tietää etten osallistu tavan vuoksi. Kuuntelen sieluni ikävää.
Helluntain tuulien, sen valon, liekkien taas tulla suo. Suveesi saapuvaan suo havahtua maan. Sen tuskaan vaikeaan valkeus tuo.
(Virsi 122, 3)
Osaan minäkin sen, jo kansakoulussa opin: Lydia Koidulan laulun Maan päällä paikka yksi on, jolla äitejä itketettiin koulun äitienpäiväjuhlassa. Lapsi lauloi miettimättä muiden mukana. Kun alkoi ajatella ja heräsi tietämään, lauluun hiipi ikävän ja kaipauksen sävy. Ei ”hellää helmaa”. Lapsen äidillä oli työtä enemmän kuin tehdä jaksoi. Lapsi sai leikkiä kunnes kasvoi ymmärtämään, että hänen tehtävänsä olikin olla äidin pikku apulainen. Työ oli elämän tarkoitus.
Miksi meillä runoja ja lauluja tehdään vain lempeistä sankariäideistä? Siksikö, että äitiys on yhä tabu, naisen sileä ja ruusunhohteinen ideaaliura? Järkytymme toisenlaisista äideistä: näistä kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan peileissä näkyvistä ronskeista, alkoholisoituneista, elämän kovettamista ja katkeroituneista, jotka sitovat, hylkäävät, hyväksikäyttävät ja tappavat lapsensa. Taannoin media tarjoili lukijoiden kirjeitä äidille. Joissakin niistä kirskahteli kipeästi: ”…vihaan sinua, äiti..”
Korulauseautomaatti käynnistyy herkästi mediassa, kun äitienpäivä lähestyy. Maaseudun syrjäkylien uumenista kaivetaan yhteishyvää harrastaneet työn- ja lapsenteon ansioittamat äidit ja tuodaan presidentinlinnaan kahville ja median kuvattavaksi mitalit rintapielissä. Äitienpäivä innoittaa. Mainosten suunnittelija kuin myös lahjonnan kustantaja on tavallisesti mies – niinpä ruukkuruusujen, silkkiyöpaitojen ja hajuvesien aika on taas koittanut.
Millainen äiti olen itse ollut pojilleni? Aikaa oli antaa pikkulapsivuosina, mutta millaista aikaa? Luulen olleeni turhan huolekas. Muistan vauva-ajan koliikit ja korvakierteet; vuodenaikajuhlien, synttäri- ja nimpparipäivien järjestelyn; kouluvuosien hoputtamiset, soittotunnit ja esiintymiset, sairastamiset ja tapaturmat. Syvästi olen iloinnut lasten kasvusta ja kehittymisestä, opiskelumenestyksestä ja aikuisuuden merkkipaaluista. Olenko osannut ilmaista sen heille?
Oi, niitä aikoja kun sain (jäähtynyttä) kahvia äitienpäiväaamuna sänkyyn tarjottuna miesväeltäni. Ne melskeiset hetket eivät unohdu! Aikuisena Esikoinen toi eräänä äitienpäivänä runokirjan Kiitos elämästä, Äiti. Yllätyin ja liikutuin. Kuopus piirteli äitienpäiviksi kortteja, joissa pojannyrkissä oli kaksi kukkaa ja horjuvin tikkukirjaimin raapustettu ÄITILLE. Hymyilytti hyvästä mielestä. Kerran kysyin miksi korteissa aina lukee äitille eikä äidille. – Etkö ymmärrä, Äiti on tässä tapauksessa erisnimi, oli vastaus. Eipä ole äiskäksi tai mutsiksi muuten nimiteltykään.
Poikieni syntymät ovat olleet elämäni ainutlaatuisimmat ja ihanimmat hetket. Poikien isä, tämä Toinen, on vaikuttanut siihen, että on ollut ilo olla äiti tässä perheessä. Äitinä olemisen yksi tärkeä ja antoisa puoli on saada seurata isän ja poikien suhteen kehittymistä.
– Tämä se on joukkuepeli, jota minäkin ymmärrän, rykäisi Pissismummo ääneen tv-ruudun tuntumassa. On nimittäin kentällä laidat lähellä, jäätä alla ja pussi kummassakin päässä. Ähellyksen meininki on kanssa harvinaisen selvä: pitää saada mäiskittyä lätty vastapuolen pussiin ja pidettyä poissa omasta.
Mummo ei paljon perusta turhautuneiden muinaistietäjien horinoista ja toimittajain kouhotuksesta. Helppokos on neuvoa harakoita hallin katonrajassa, pelimiehet jäällä homman kumminkin hoitaa miten taitaa. Aina ei taida parhaiten. Kun läpyskä seilaa omien pussiin, Mummon Poikakaverilla käryää hiha. Se ei jaksa tyrimistä kestää. Jääkaapin ovi käy.
Mistään niin paljon kohkattu kuin Sakun tulosta viime päivät. Siinäpä messias nyt pyörii ja koko opetuslapsijoukko on ihmeestä ihan sekaisin. Poikakaveri mulkoilee epäluuloisesti valmentajaa. – Mahtaako tuolla olla homma hanskassa. Ettei vain olis palkkapaimen pantu asialle. Mummo ei ota kantaa.
Silleenkin peli on Mummon mielestä kirkas kuin pläkki: paras porukka voittaa. Turhaa pulinaa ja meuhketta pitävät studiossa, kootut selitykset ei meillä ketään kiinnosta. – Vaan mikäs luojanlahja se tämä yltiöpositiivinen Sinuhe suomalainen onkaan, Pissismummo pomiloi – kerrankin kaveri, jolla on vain hyvää sanottavaa.
Jo vain on mukava katsoa, kun leijonalauma pörrää jäällä, hiki roiskuu ja lopussa seisoo se kuuluisa kiitos tulostaululla.
|
|
