– Tämä se on joukkuepeli, jota minäkin ymmärrän, rykäisi Pissismummo ääneen tv-ruudun tuntumassa. On nimittäin kentällä laidat lähellä, jäätä alla ja pussi kummassakin päässä. Ähellyksen meininki on kanssa harvinaisen selvä: pitää saada mäiskittyä lätty vastapuolen pussiin ja pidettyä poissa omasta.
Mummo ei paljon perusta turhautuneiden muinaistietäjien horinoista ja toimittajain kouhotuksesta. Helppokos on neuvoa harakoita hallin katonrajassa, pelimiehet jäällä homman kumminkin hoitaa miten taitaa. Aina ei taida parhaiten. Kun läpyskä seilaa omien pussiin, Mummon Poikakaverilla käryää hiha. Se ei jaksa tyrimistä kestää. Jääkaapin ovi käy.
Mistään niin paljon kohkattu kuin Sakun tulosta viime päivät. Siinäpä messias nyt pyörii ja koko opetuslapsijoukko on ihmeestä ihan sekaisin. Poikakaveri mulkoilee epäluuloisesti valmentajaa. – Mahtaako tuolla olla homma hanskassa. Ettei vain olis palkkapaimen pantu asialle. Mummo ei ota kantaa.
Silleenkin peli on Mummon mielestä kirkas kuin pläkki: paras porukka voittaa. Turhaa pulinaa ja meuhketta pitävät studiossa, kootut selitykset ei meillä ketään kiinnosta. – Vaan mikäs luojanlahja se tämä yltiöpositiivinen Sinuhe suomalainen onkaan, Pissismummo pomiloi – kerrankin kaveri, jolla on vain hyvää sanottavaa.
Jo vain on mukava katsoa, kun leijonalauma pörrää jäällä, hiki roiskuu ja lopussa seisoo se kuuluisa kiitos tulostaululla.
Päivänä muutamana tällä viikolla läksin aamukahvit juotuani ja lehdet lueskeltuani ajelemaan pyörällä pienen kaupunkimme keskustaan asioille. Kotibulevardin koivut herkistelivät heleänvihreinä, taivaalla souteli muutama kumpupilvi ja puistonotkelma loisti valkoisenaan vuokkoja. Olin hyvällä mielellä ja nautin viileänraikkaasta aamusta.
K-kaupan kassalla muutamaa täydennysostosta pakatessa tuli siihen tuttu seurakuntalainen. Vaihdettiin loivasti yleiskuulumisia, paikkahan ei ollut otollinen yksityiskohtaisempiin. Hämmästyneenä kuulin hänen olettavan minut kovin kiireiseksi, kun kerran olen eläkkeellä.
Tunnenhan minäkin eläkeläisiä, joilla elämisen vauhti on sellainen, että tuskin tervehtiä ehtivät, kun jo pitää olla kiiruhtamassa jonnekin. Tosin silloin tällöin tulee mieleen, että kaikkien kiire ei ehkä ole ihan todellista, halutaan vain antaa sellainen vaikutelma. Miksiköhän?
Joku kerran sanoi, että eläkeläisten kiire johtuu yleisestä hidastumisesta, on kiiruhdettava, että ehtii puolet siitä mitä nuorempana ehti ilman kiirettä. Voipi olla näinkin. Toisaalta sopeutuminen uuteen elämäntilaan saattaa olla kesken ja tekee mieli antaa vaikutelma: hei, olen yhä täysillä mukana!
Minusta on ihanaa juuri se, että sopivan rytmin löydettyään ei ole kiire minnekään.
HS:n Kanavalla toimittaja Jyrki Räikkä perusteli mielipidettään liian lepsusta haastattelutyylistä poliitikkojen suhteen. Esimerkkeinä mainittiin empaatikkotoimittajat Maarit Tastula, Punainen Lanka ja Hannu Lehtilä, Lauantaiseura.
Tivaaminen, hiostaminen, piinaaminen, keskeyttäminen ja provosointi katsotaan poliitikkojen kohdalla haastattelutyyliksi, jolla saadaan ’tulosta’. Ehkä saadaan – tai sitten ei. Tulos voi olla myös katsojan piina ja pako ohjelman parista. Toimittaja jää kiillottamaan omaa kruunuaan.
On olemassa katsojia, jotka osaavat lukea empaattisen toimittajan rentoutuneen haastateltavan kehonkieltä ja kuunnella mitä sanotaan, mitä ei ja miten. Sadomasokistiset painiottelut eivät kaikkia kiinnosta.
On todettu, mitä vahvempi ammatti-identiteetti ja merkittävämpi asema ihmisellä on sitä vaikeampi on työvuosien jälkeen sopeutua eläkkeelle. Vaikeuksia povataan erityisesti niille, jotka ovat eläneet kokonaisvaltaisesti työlleen, joiden työ on ollut stressaava ja joilla on ollut vain vähän muuta elämää.
Kirkon työntekijänä ei ole ihan helppo olla. Kirkko on vahvasti arvoyhteisö, jossa ei voi hyvin, jos ei ole sisäistänyt samoja arvoja. Yhteisö saa voiman ja tehtävän Jumalalta, mutta toiminta muotoutuu pitkälti työhön sitoutuneiden työntekijöiden kautta. Onnellisessa tapauksessa työntekijä saa yhteisöstä tukea ja kykenee säilyttämään tuntuman tavallisten jäsenten elämänpiiriin.
Vaarana on vuosien mittaan yhteisöön samaistumisen myötä umpioitua, etääntyä elämän todellisuudesta. On jo syntynyt tilanne, jossa kirkon keskeiset toimintamuodot eivät enää näytä tavoittavan jäsenten enemmistöä. Sisäpiirin keskinäinen itsetyytyväisyys uhkaa näivettää aidon kontaktin muihin kuin pieneen aktiivilaumaan. Kohtaamiset jäävät seremoniallisiksi, kosketuspinta puuttuu. Luottamushenkilöinä toimivat maallikot voisivat parhaassa tapauksessa toimia linkkinä, he vain valikoituvat usein melko ahtaasta piiristä.
Ajattelen: kirkon työntekijän ja luottamushenkilön ei pitäisi hirttäytyä jumalasuhteessaan oikeaan oppiin ja taivaalliseksi ymmärtämäänsä totuuteen. On elintärkeää pitää aistit auki myös maalliseen päin, antaa todellisuuden tulla iholle. On avoimesti suostuttava ihmisiin, kuunneltava tarkkaan voidakseen vastata kysyjän kielellä. Maailmassa puhaltavat vimmaiset tuulet ja riehuvat pahan voimat. Valittujen laumassa kulkija on turvassa, mutta ei ehkä huomaakaan eksyksissä harhailevia ja haavoittuneita.
Kirkon leipää syön entisenä työntekijänä eläkkeelläkin. Olen etuoikeutettu: vapaa viran velvoitteista ja valitun lauman harhasta. Uskossani olen yhä riippuvainen Jumalasta, silti vapaa näkemään, tuntemaan ja laulamaan omaa lauluani.
valo, ylhäältä
Ilta on lämmin kuin keskikesällä, vaikka äsken vasta oli vappu. Istumme pihassa saunan jälkeisessä raukeassa. Pieni tuulenhenkäys kutittelee ihoa. Kylmää kuohujuomaa Toisen lasissa, pienesti poreilevaa minun. Kaupungin syke on vaimennut lauantai-iltaan. Kotona on hyvä olla.
Emme olekaan kahden. Tuttu tinttipariskunta lennähtää pihaan. Toinen istuu tammen oksalla tarkkailemassa ympäristöä, toinen ahkeroi ruohossa, pensaiden juurilla, koivunkannon kyljessä. Juttelen linnuille hiljaa, ne ovat jo tottuneet, eivät pelkää vaikka liikummekin.
Naapuri on kolannut iltapäivän kauhakuormaajalla isoa multakasaa aidan yli oman pihaansa. Nyt homma on valmis, kuormaaja kadonnut ja puuha siirtynyt käsivoimin jatkettavaksi aidan taakse. Muistelemme omaa viime kesäistä pihaprojektiamme. Selkäni muistaa hyvinkin.
Näiden kevätviikkojen joka-aamuinen ilo on ollut avata ovi pihaan ja katsoa, mitä on tapahtumassa. Tänään leiskahti kerrottu tulppaani hehkumaan tulipunaista iloa. Eilen näytti rypäs keltaorvokkeja ujot pikku kasvonsa. Ja vuohenjuuren ihana kukka-aurinko rävähti esiin!
Iltamyöhällä televisiosta tulee jääkiekkoa. Toinen istuu varmasti katsomassa. Ehkä liityn seuraan nähdäkseni miten peli lähtee leijonajoukkueelta käyntiin uuden valmentajan ohjaksissa. Ja onhan siellä Olli, Ville ja Teemu.
kevätaamu, näkemisen hetki, versoon kätkeytyneen ilon häikäisy
Pissismummo veti päähäns vapun kunniaksi lippalakin, sen iankaikkisen mustavalkoisen. Ette vai tienneet, että kovasti tuo onkin mietintätehokas. Sen alla ajatus oikein muhii ja myllerteleiksen, kunnes napsahtaa kipakkaasti ilmoille. Tuohon lähimpään tupsukkapäähän Mummon vappuaatos useimmin osuu ja joskus uppooki.
Mummot ovat intohimoisia, päätyy Pissismummo napsauttamaan kylliksi asiaa ajateltuaan. Hähää, mitäs luulitte, etteikö muka. Lapsenkengistään vasta lennähtäneet aanailevat, että kaikenmoinen kevätriemu kuuluu vain niille. Pitäkääs vain säälinne. Mummoilla voi olla kevättä rinnoissa niin, ettei papparaiset pysy kyydissäkään. Nih. Tai päinvastonki voi tietty olla, jos ollakseen. Näkkeehän tuon eduskunnan ikämiesosastosta, että meno on mielessä ja lisävauhtia näpytellään intona piukassa, jos itellä on tiukassa.
Mummot tietää. Mistäpäs olis nuoripolvi maailmaan putkahtanu, jonsei olis harrastusta aikoinans ollu. Juu ja mikä ettei olis vieläki, tilaisuuen tullen. Nääppä mummo hymyämässä itseksens hyvillä mielin, soppii arvata että tilaisuus tuli. Yrmymummojen tilaisuus taas oli ja meni. Entisvanha rakkausrunoilija tiesi laulahtaa: ”Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks..”
Asiaan. Pissismummon kevätneuvokki nuoripolvelle: Hassutelkaa vapaasti vappuna, vaan älkää ihmeessä repikö iloa irti kotoaan. Eikä ikinä väkisin.
Hautajaisista palatessa taannoin tulin pohtineeksi luterilaista uskonmallia, jota on usein ja syystäkin moitittu ilottomaksi ja nautintokielteiseksi. Kirkollisiin tilanteisiin tuntuu kuuluvan nuiva juhlallisuus ja totinen vakavuus. Mistä se kumpuaa? Uskon perustahan on evankeliumi, ilosanoma? Ja Jeesus, eikös hän ollut varsinainen anarkisti?
Vainajan saattojuhla voi olla myös kotoisa ja elämänmakuinen, kuten tapa on Lapsuusmaallani. Suku ja naapurit tulevat koolle. Kappelissa lähiomaiset itkevät avoimesti surua, lapset ääntelevät, saattoväki kahistelee penkeissään. Miehenkin käsissä kukkavihko tärähtää ja ääni, kun arkun kupeessa pitää lukea värssy. Haudalla hytistään, siinä on pysähtymisen paikka.
Muistotilaisuudessa saattoväki nauttii runsaan ruokapöydän herkkuja kursailematta ja kahvia kuppitolkulla täytekakun kera. Pöydissä kerrotaan vuolaasti kuulumisia ja muuta päällimmäistä. Kohta kaikaa virsi taas, suvun selkoäänisin lukee kymmenet adressit ja vainajaa muistellaan kyynelsilmin ja hymyillen. Halataan erotessa. Suru saa aaltoilla valtoimenaan.
Ei toisen suruun oikein voi osaa ottaakaan muuten kuin myötäeläen ja myötäillen. Eikä surua tarvitse kangistaa tekojuhlavuudella, vaikka kuolema onkin totinen paikka.
Varhaisin koivu vihertyy ujosti. Pihavaahtera ojentelee uhmakkaasti silmujaan. Unohdun seinustalle, valo punertaa kuumasti, luomet häikäistyvät. Mistä kaukaa palaan, toukka jo lentää sitruunankeltaisin siivin.
|
|
