Varhaisin koivu vihertyy ujosti. Pihavaahtera ojentelee uhmakkaasti silmujaan. Unohdun seinustalle, valo punertaa kuumasti, luomet häikäistyvät. Mistä kaukaa palaan, toukka jo lentää sitruunankeltaisin siivin.

Tuuli hulmuttaa lippua, seppelenauhaa, paraatissa marssitaan. Sukuni veteraanit ovat jo iltahuutonsa kuulleet. Setä ja eno saivat vain nuoruutensa, poikamme ja tyttäremme isänmaan.

Joka kevät se jossain vaiheessa iskee: kaipaus veden ääreen. Omaa mökkiä ei meillä ole, eihän välttämättä tarvitse omistaa kaikkea, mistä voi nauttia. Vuosia vietimme perheen kesken aina yhden kesäisen viikon milloin mistäkin päin vuokratulla järven- tai merenrantamökillä. Niistä on ihania muistoja.

Taideteollisen korkeakoulun professori Merja Salo ihmetteli taannoin HS:n kolumnissaan pirttikalustoja, jotka tuntuvat kuuluvan lähtemättömästi jokaiseen suomalaiseen kesämökkiin. Professori hankkisi mieluiten kesämökkiinsä pehmustettuja korituoleja. Urbaani ihminen tuumii: miksi palata kesäksi kivikaudelle, kun mukavuudet on keksitty.

Viikko tai kaksi menee kevyesti alkeellisissakin olosuhteissa. Oma kesäpaikka saattaisi houkuttaa työelämästä vapautuneen neljän viiden kuukauden yhtämittaiseen oleiluun. Kyllä silloin jo pitäisi olla sähkö ja jonkinmoinen sisävessa. Suomen kesä on harvoin alituista auringonpaistetta. Itikoista ja ötököistä sen sijaan ei ole pulaa.

Lapsuusmaalla, hiljaisen pikku järven luodolla pesii joutsenpari. Telkät uivat järven poikki ihan liki laiturinnokassa istujaa. Kesäiltojen rauha on lumoavan täydellinen. Ja kas, veljen saunatuvassa on pirttikalusto.

Soitin äidille. Kerron nykyään aina aluksi kuka olen. Usein äiti siitä huolimatta hetken päästä puhuu minulle kuin olisin joku hänen siskoistaan. Sisarukset ovat kaikki kuolleet jo vuosia sitten, mutta ovat äidin ajatuksissa enemmän kuin omat lapset. Se tuntuu.

– Aika kulluu ja mie kulun loppuun sen mukana. Ennää ei ole muuta, ko tiä päivä, mikä on mänössä. Muisti ei kätke mittää uutta ja mitä ei muista, sitä ei ole. Väsyttää kovast. Mie hiiviskelen täss vähä aikaa kepin kans ja kohtsillää pittää käyvä leppäämää. Ei miust oo ennää mihinkää, mittää en jaksa tehhä.

Äidin elämässä jatkuva työ on ollut ihmisen arvon mitta. Tähän arvomaailmaan hän yritti kasvattaa tytärtäänkin. Puheeni kaiken elämän itseisarvosta tai vuosikymmenten työn merkityksestä ei tavoita äitiä. Hän palaa aina siihen, ettei enää jaksa. Arvottomuuden tunne ruokkii masennusta.

”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa. Sen mulle Jeesus lahjoitti ja kuolemallaan ansaitsi”. Vanhan virren säkeistö löytyy muistin kätköistä. Se tuntuu lohduttavan äitiä.

Soitan äidille, vaikka ääneni on kadonnut hänen muististaan. Onneksi hän tunnistaa vielä kasvot, kun tapaamme. Tiedän: olen vanhempieni tytär, sittenkin kun he ovat poissa. Kun olen itse poissa äidin näköpiiristä, minua ei ole? Olen vain, kun minut muistetaan? Tyttären identiteettini huojahtelee.

Torstaimummolassa oli tänään poikkeuksellista kuhinaa, kun aluelehden toimittaja ilmaantui tekemään juttua Nostalgia-projektista. Lupa oli kysytty ennakkoon eikä kukaan toimittajan läsnäoloa protestoinutkaan, mutta valokuvaajan saapuminen aiheutti paniikkia.

Hauska oli seurata ammattitoimittajan työskentelyä. Hän liittyi joukkoon mutkattomasti, esitteli itsensä ja osallistui alkuseremonioihimme, kuulumiskierrokseen ja venyttelyjumppaan, siinä missä mummotkin. Jutustelutyylillä ja ilman lehtiötä homma hoitui pitkälle. Yksi mummoista suostui vielä erikseen haastateltavaksi.

Jäin miettimään lehtikuvauksen säikkymistä. Projektin edistymisestähän tehdään koko ajan videotallenteita ja kuvaukseen on saatu lupa. Taustalla saattoi olla kokemuksia siitä, että on joskus tullut mediassa väärin kohdelluksi. Joku ei ehkä halunnut julkisuutta vanhusprojektiin osallistujana. Aluelehteä kohtaankin voi olla ennakkoluuloa.

Toimittajien työ on saanut viime aikoina kovaa kritiikkiä. Asioista kertominen on tärkeää; suuren yleisön uutisnälän ja uteliaisuuden ruokkiminen asianosaisten kustannuksella ei ole.

Tänään päättyi journalistisen kirjoittamisen kurssi Ikäihmisten yliopistossa tältä keväältä. Kolmen kuukauden ajan joka keskiviikko joukkomme oli koolla verrattoman ohjaajamme johdolla. Kirjoitimme kukin kahdeksan eri tyyppistä juttua, joita yhdessä tarkastelimme. Saimme kannustusta ja reilua palautetta sekä toisiltamme että ohjaajalta.

Mielestäni parasta oli yhteinen huumori ja innostus. Heittäydyimme rohkeasti kirjoittamaan kritiikkiä pelkäämättä. Joskus mentiin iloisesti metsään, mutta sinnehän ei jääty. Taidokkaasti ohjaaja luotsaili kirjoittamistamme. Hänen tyylinsä oli kaukana ryppyotsaisesta, vaikka meillä osanottajilla jokunen hiuksenhieno uurre otsalla mahtoi ollakin.

Kurssilaisilla oli vaihteleva määrä valmiuksia ja kokemusta kirjoittamisesta tullessaan. Jokainen toi värikkyyttä ja elämänläheisyyttä teksteissään yhteiseen jakoon. Koin, ettei keskinäisestä paremmuudesta kilpailtu, vaan kukin halusi kehittyä omissa taidoissaan. Jokaisella on vahvuutensa ja sen löytäminen on kirjoittajalle parasta vaivanpalkkaa.

Mietimme, miksi yliopisto ei mainosta tarjontaansa paremmin. Kurssit ovat usein vaarassa peruuntua vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Suuret ikäluokat ovat jäämässä työelämästä, eivätkä ole mitään keinutuoliporukkaa. Riittäisikö Avoin yliopisto yleisnimikkeeksi, jos 60 + ikäiset eivät vielä miellä itseään ikäihmisiksi?

Häät, hautajaiset ja kymmenvuosisyntymäpäivät ovat perinteisesti olleet suvun kannalta tärkeitä juhlatilanteita. Kaste-, rippi- ja ylioppilasjuhlissa tavataan vaihtelevalla kokoonpanolla. Yhdistävänä teemana voi olla paitsi henkilökohtainen merkkipäivä myös vuodenaikajuhla tai sukuseuratoiminta.

Urbaani ja privatisoituva elämänmuoto supistaa luonnollisia yhteyksiä herkästi. Jos suku on laaja, ei ole aina mahdollistakaan tulla koolle juhlan merkeissä. Kaikki eivät halua juhlia kymmenvuosiaan, avoliittojen yleistyttyä häät jäävät pitämättä ja lapset kastamatta. Vainajat haudataan usein vain lähiomaisten läsnäollessa.

Sukujuhliin ei aina ole tilaa, varaa ja järjestelyihin voimia tai aikaa. Suvun jäsenet vieraantuvat toisistaan, jäävät pelkiksi nimiksi ja kasvoiksi isovanhempien valokuva-albumissa. Tulevaisuudessa ei ehkä ole valokuviakaan, videot ja digikuvat jäävät kameroiden ja tietokoneiden uumeniin ja unohtuvat sinne.

Tädeillä ja enoilla, sedillä ja serkuilla, mummoilla ja vaareilla on merkitystä siinä, että olen juuri tämä ihminen mikä olen. En ole juureton, ei-mistään-kotoisin. Kuulun tiettyyn yhteisöön. Se antaa perspektiiviä ja tuntuu hyvältä.

Kevät on ollut hitaalla. Lämpötila on pitkään sinnitellyt öisin nollan tuntumassa, päivisin varovasti plussan puolella. Sadetta, luntakin on saatu paikoin, välissä taas aurinkopäiviä. Säätyyppi on jatkunut suht samana jo maaliskuulta asti. Jokohan vapusta alkaisi lämmetä?

Tämän kevään obligatorinen flunssakin on raportoitu sitkeänsorttiseksi. Perinteiset itsehoitokeinot eivät ole tepsineet kahdessa viikossa. Lääkärin pakeille on joutunut, kun jokin oireista on käynyt sietämättömäksi. Mekin vältimme syksyisen flunssakierroksen, mutta emme enää keväistä.

Toipumisen tahmeudessa on mennyt ohi mullanvaihto-operaatio; pauliat ovat jo kukassa ja kaktus. Pihatalkoot olivat ja menivät, oma piha on vaiheessa. Kuuluu tulevan kevätistutusten aika. Pitäisi tutkia, mitkä perennoista jäivät henkiin talvettomalta talvelta. Sipulikukat ainakin loistavat.

Kokemusta on kertynyt kymmenistä keväistä. Aina siinä jokin yllättää ja menee toisin. Keväällä on vuodenajoista eniten kosketuspintaa. Se vie, tuo ja toivoo.

Suru avaa arpia, valvoo yössä, kuuntelee, aavistaa 

Viimeisessä Hesarin Kuukausiliitteessä on jälleen yksi surullinen tositarina, millainen voi olla vanhuksen kohtalo hyvinvointivaltiossamme. Musiikkitoimittaja Minna Lindgren kirjoitti isänsä kuolemanpolusta. Kertomus kosketti minua, herätti myötätuntoa ja -kiukkua.

Jokaista yllytetään huolehtimaan ajoissa oman ja omaisensa hoitotahdon kirjaamisesta. Suullisesti ilmaistut toiveet eivät käytännössä aina riitä. Lääkäristä riippuu miten potilaan tahto otetaan huomioon. Kirjattukin hoitotahto hukkuu helposti potilaspapereiden pinoon.

Vanhusta voidaan siirrellä laitoksesta toiseen hoidon tarpeen muuttuessa. Asuinkunnan systeemit sanelevat, potilaalta tai omaisilta ei paljon kysellä. Vanhuksen hoito kotona kaatuu kunnallisen kotihoitoavun puutteeseen. Kaikilla ei ole lähiomaista, jolla on mahdollisuus sitoutua vanhuksen hoitoon.

Kultalampi-idyllissä vanhat parit ikääntyvät sairastelematta toisiaan tukien ja nukahtavat onnellisina käsi kädessä omaan sänkyynsä. Todellisuus on karumpi: suurin osa vanhuusikäisistä on yksineläviä. Tilastot voivat hyvin, eliniät pitenevät, mutta elämän laatu murenee loppua kohti.

Perheen sisäisten suhteiden totuus paljastuu, kun läheisten apua aletaan tarvita. Jos on ohdakkeita tullut kylvettyä, niitä niitetään. Omaiset tarvitsevat rakkautta, sitkeyttä, tietoa ja tukea jaksaakseen taistella vanhuksen yksilöllisen elämänlaadun ja arvokkaan kuoleman puolesta.