Soitin äidille. Kerron nykyään aina aluksi kuka olen. Usein äiti siitä huolimatta hetken päästä puhuu minulle kuin olisin joku hänen siskoistaan. Sisarukset ovat kaikki kuolleet jo vuosia sitten, mutta ovat äidin ajatuksissa enemmän kuin omat lapset. Se tuntuu.

– Aika kulluu ja mie kulun loppuun sen mukana. Ennää ei ole muuta, ko tiä päivä, mikä on mänössä. Muisti ei kätke mittää uutta ja mitä ei muista, sitä ei ole. Väsyttää kovast. Mie hiiviskelen täss vähä aikaa kepin kans ja kohtsillää pittää käyvä leppäämää. Ei miust oo ennää mihinkää, mittää en jaksa tehhä.

Äidin elämässä jatkuva työ on ollut ihmisen arvon mitta. Tähän arvomaailmaan hän yritti kasvattaa tytärtäänkin. Puheeni kaiken elämän itseisarvosta tai vuosikymmenten työn merkityksestä ei tavoita äitiä. Hän palaa aina siihen, ettei enää jaksa. Arvottomuuden tunne ruokkii masennusta.

”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa. Sen mulle Jeesus lahjoitti ja kuolemallaan ansaitsi”. Vanhan virren säkeistö löytyy muistin kätköistä. Se tuntuu lohduttavan äitiä.

Soitan äidille, vaikka ääneni on kadonnut hänen muististaan. Onneksi hän tunnistaa vielä kasvot, kun tapaamme. Tiedän: olen vanhempieni tytär, sittenkin kun he ovat poissa. Kun olen itse poissa äidin näköpiiristä, minua ei ole? Olen vain, kun minut muistetaan? Tyttären identiteettini huojahtelee.