Soitin äidille. Kerron nykyään aina aluksi kuka olen. Usein äiti siitä huolimatta hetken päästä puhuu minulle kuin olisin joku hänen siskoistaan. Sisarukset ovat kaikki kuolleet jo vuosia sitten, mutta ovat äidin ajatuksissa enemmän kuin omat lapset. Se tuntuu.

– Aika kulluu ja mie kulun loppuun sen mukana. Ennää ei ole muuta, ko tiä päivä, mikä on mänössä. Muisti ei kätke mittää uutta ja mitä ei muista, sitä ei ole. Väsyttää kovast. Mie hiiviskelen täss vähä aikaa kepin kans ja kohtsillää pittää käyvä leppäämää. Ei miust oo ennää mihinkää, mittää en jaksa tehhä.

Äidin elämässä jatkuva työ on ollut ihmisen arvon mitta. Tähän arvomaailmaan hän yritti kasvattaa tytärtäänkin. Puheeni kaiken elämän itseisarvosta tai vuosikymmenten työn merkityksestä ei tavoita äitiä. Hän palaa aina siihen, ettei enää jaksa. Arvottomuuden tunne ruokkii masennusta.

”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa. Sen mulle Jeesus lahjoitti ja kuolemallaan ansaitsi”. Vanhan virren säkeistö löytyy muistin kätköistä. Se tuntuu lohduttavan äitiä.

Soitan äidille, vaikka ääneni on kadonnut hänen muististaan. Onneksi hän tunnistaa vielä kasvot, kun tapaamme. Tiedän: olen vanhempieni tytär, sittenkin kun he ovat poissa. Kun olen itse poissa äidin näköpiiristä, minua ei ole? Olen vain, kun minut muistetaan? Tyttären identiteettini huojahtelee.

  • Jännää tuo miten muisti toimii, mitä lopulta jää jäljelle, kun kaikki häviää. Sinun äitisi tunnistaa kasvot. Minun äitini puolestaan tunnisti viimeisenä äänen. Usein kun olin esitellyt itseni, niin hän totesi: Kylhän mää siut tunnistin äänestä. Ja sitten nuo virret. Ne ovat myös niitä, jotka tuntuvat säilyvän loppuun saakka.

    Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 27. huhtikuuta @ 13:34

  • En tiedä miksikään, mutta tunnistaminen merkitsee, tieto ei tunnu riittävän. Äiti iloitsee soitoista ja kiittää joka kerran. Hän ilahtuu myös, kun muistaa jotain tai jonkun ja surkeilee, kun erehtyy. Ehkä kasvojen muistaminen on toive, että voisin käydä useammin. Tämä ristiriita on kestettävä: elämäni on täällä, ei siellä. Kiitos siitä, mitä sanot, Ani. Myös itse olen enemmän auditiivinen, äänen tunnistava, puhelimessakin. Ihmettelen äidin lauluakin, sanat löytyvät kuin nauhalta ja sävel kulkee tismalleen.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 28. huhtikuuta @ 11:55

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.