Olen löytänyt yhdeksi elämäni voimanlähteeksi hiljaisuuden retriitit. Työvuosina niitä myös valmistelin ohjaajan ominaisuudessa toisille. Periaatteessa retriitissä on kysymys arkisen touhun katkaisemisesta vetäytymällä sivuun. Omaehtoisia retriittejä moni harrastaa mökillään ja luontovaelluksilla.

Yksi retriitin kokemuspuoli on paluu arkeen. Kun on saanut olla yksin tai yhdessä toisten kanssa hiljaisessa rauhassa, kotoisiin ympyröihin palaaminen tosiaan tuntuu. Joskus se on helppoa kuin solahdus laiturilta kesälämpimään veteen. Paluu voi myös tuntua tömähdykseltä ja töyssyjen tasaantumiseen menee vähän aikaa.

Olen huomannut, että syvät kokemukset on hyvä tietoisesti sulkea. Itselleen parhaiten luontuvan tavan löytää ajan mittaan. Alan sulkea retriittiäni kotiinlähtöpäivän aamuna. Pakkaan yöpymistavarat. Jätän huoneen samaan järjestykseen kuin se oli tullessani. Kiitän hyvästellessäni talon väkeä. Paluumatkalla mietin kotiintuloa, laukun purkamista, puuhia, joista arki alkaa. Jos on matkatoveri, saatamme puhella kevyesti mistä tahansa mieleen tulevasta.

Mitä vahvempi elämys sitä kauemmin sen sulkeminen vie. Kiitollisuus ja sielunlepo pehmentävät paluuta.

Retriittienkelin evankeliumi: epätäydellisenäkin olen Jumalan silmissä arvokas

Iltapäivällä alkoi tuulla. Ajattelin viileää kasvoilla, tuoksua, jossa ripaus sulavaa routaa, männynhavua metsän suunnasta ja auringon lämmittämää asfalttia. Ajattelin viriä kuralätäkön kalvolla, äärilleen täyttyviä ojia ja niissä mulaavia pikkupoikia. Mielessäni kuulin kotiin päin maleksivien koululaisten äänet ja omien askelteni rahinan.

Paras kokemus kävelystä syntyy, kun antaa jalkojen viedä. Ne osaavat oikeille poluille niin kuin entisvanha hevonen kylältä kotiin. Jos päsmäröin jalkojani, ne eivät nauti kävelystä, sillä ne ovat omia polkujaan kulkevan naisen. Jalkani viipyilevät ja antavat aikaa havaita. Ne muuttavat suuntaa ja tekevät yllätysmutkia. Niillä tuntuu olevan oma tahto, halu näyttää millaista tutuksi luultu on toisesta suunnasta katsoen.

Iltaa kohti tuuli tyyntyi. Pihamullan pieniä alkuja tuli jotenkin sääli, ne kurkkivat mullasta malttamattomina aurinkoa ja lämpöä kaivaten. Syreenin helakan vihreät lehtinuput olivat tänään hivenen eilistä isommat. Katajan juurelta paistoi viluisen vuokon sini.

Kolme viikkoa ikkunasta katselua. Jokohan huomenna jaksaisin ulos.

Eipä ole näillä kymmenin mikää nuorisomusiikin asiantuntija tämä Pissismummo, ei. Noo, jos tulikin joskus kirkollisella kustannuspaikallans räpänneeksi virttä hän, ei sitäkään sentäs ihan seurakunnan edessä. Jos lie ammoin beatleja kuunnellut tai rockin räimeeseen hiukka hurahtanut, ohhoh, onpa siitä muutama vuosikymmen mailleen vierähtänyt.

Uteliaana iäkköyksilönä poimi Pissismummo taannoin kaupungilta lehden. Tabloidin kannessa yrmyili risupartahenkilö pipo syvällä, joku bodomin lapsista arvatenkin. Lehti itseymmärtäytyi indierockpunkmetalzine-julkaisuksi. Sisäsivuja silmäillessään Pissimummo valaistui: on olemassa joka lajin punkkii, teknoo, retroo ja farkkurockii, new wavee, goa trancee, kasarii, u-geetä, rillipoppii, hardcoree, progee, emoo ja meloo; on black-, death-, hard-, folk-, trash-, extreme- ja hevimetallii – noin alkajaisiksi.

Mummo tutkimaan lehteä silmät sirrillään ja ottamaan kantaa. – Noita genretyksiä on niin paljon, ettei perässä meinaa pysyä, tuskaili kitaristi lehden palstalla [Juuei, ei pysy, ei] ja basisti säesti: me päästettiin säälimättä kaikki biisit hengestään [Hähää, ilmankos ovatki nyttemmin hengettömiä]. – Heviin kuuluu raja-aitojen kolkuttelu, totesi muuan metallimies [Juu, ja sen kolinan kuulee kuurokin]. – Levyltä löytyy synkkien sanoitusten lisäksi myös grunge-sävyjä ja lehmänkellon kilinää, luonnehti toimittaja erästäkin cd-julkaisua [Haa, viimein, oiskohan tää mummoille?].

Pissismummo pani merkille lehden sisäsivuilla läjäpäin angstisia ja rähjäisiä poikayhtyeitä seisomassa ja irvistelemässä kuvaajalle. – Synkkää porukkaa, tuumi Mummo ja aprikoi mikä niitä vaivaa. Supisuomalaisista nimi-innovaatioista Mummo ihan riemastui: Kiuas, Sydän Sydän, Monovisio, Korpiklaani, Apulanta, Miljoonasade, Kotipelto, Happoradio, Kuukoirat, Kotiteollisuus, Viikate, Mokoma, Egotrippi – näähän oikeen häröilee.

– Nonni, huokasi Pissismummo ja veti pipoa syvemmälle, – nytpä tiedän. Ei ole helppoa nuorisolla nykyään, pitäs valita genre ja löytää oma staili. Toista se on mummoilla, kunhan lempivirtensä muistaa. Juuh, ja sehän on se.. tämä..mikässenyt.. kun ovat menneet muuttamaan..

Tanssi hurmaa, puhuttaa ja inspiroi intohimoja, sen varaan on maikkari laskenut satsatessaan ostettuun ohjelmaformaattiin. Kulissit ja kilpailijoiden asut ovat näyttäviä, tuomaristo asiantuntevasti rehellinen arvioinneissaan. Pareja valitessa on hyödynnetty julkimoiden tarjoamaa mediaseksikkyyttä.

Kivahan tuota on katsoa kotisohvalta. Säihkettä ja menoa riittää. Tosin Marco B:n huiskiva ja itseään toistava juonto jo ärsyttää ja äänestysvillintä on ylittänyt suhteellisuudentajun rajat. Onko kysymys puhelinoperaattoreiden piilotuesta, vai mistä ihmeestä tämä soittakaa, soittakaa -kailotus kumpuaa?

Parien keskinäiset kemiat välittyvät sekä tanssin kautta että erittäinkin kiinnostavissa tunnelmapaloissa harjoitusessioista. Tanssijoiden ulkoinen olemus vaikuttaa tässä lajissa yllättävän paljon, onneksi tuomaristo keskittyy arvioimaan sitäkin tanssillisin perustein vaikka juontajapari limboilee.

Tanssista kiinnostunut katsoja ei kyllä tiedä mitä ajatella tästä pudotussysteemistä. Onko oikeinkaan, että yksi kansanedustajista voi vapaasti hakea medianäkyvyyttä ja säälipisteitä onnettomalla taidollaan tanssikisassa? Ja mitä on ajateltava kansanedustajan itsearviointikyvystä – tai kännyköitään räpläävien yllytyshupsujen äänestäjien?